Persianlahden pikkujättiläiset. Bahrain. Kuwait. Oman. Qatar. Yhdistyneet Arabiemiraatit on tervetullut lisä Persianlahden maita, niiden historiaa ja nykytilannetta taustoittavien tietokirjojen harvalukuiseen osastoon. Itsekin olisimme kaivanneet tällaista suomenkielistä ”historiallista ja yhteiskunnallista tietokirjaa” vuonna 2019 alueelle muuttaessamme. Lukuisat vieraamme ovat myös kyselleet lukuvinkkejä alueesta. Persianlahden pikkujättiläiset tulee asiallisena yleisteoksena tarpeeseen.

Kirjan rakenne on toimiva. Kolmesta pääluvusta ensimmäinen kuvaa alueen ja maiden historiaa kivikaudelta maiden itsenäistymiseen saakka. Toinen luku tarkastelee maita niiden itsenäistymisestä meidän päiviimme. Kolmas luku on rakenteeltaan erilainen: siinä käsitellään yksittäisiä kysymyksiä lähinnä Qataria esimerkkinä ja vertailukohtana käyttäen.

Kirjan julkaisun ajoitus ei varmaan ole sattumaa. Maailman, myös suomalaisen urheilukansan ja yleisemminkin suuren yleisön huomio kohdistuu nyt loppusyksystä Qatarissa järjestettävään jalkapallon maailmanmestaruuskisojen lopputurnaukseen.

Mitä oikeasti tiedämmekään Qatarista ja niistä muista…

Monella kuulostaakin nyt olevan perusteltu mielipide Qatarin ihmisoikeustilanteesta ja yhteiskuntajärjestelmästä yleensäkin. Vai onko kuitenkaan? Monilla on vankka mielipide Persianlahden arabeista ja islaminuskosta yleisemminkin. Tiedetään niin sanotusti missä mennään. Vai tiedetäänkö kuitenkaan?

Näitä edellä mainittuja kysymyksiä Halonen ja Ahmajärvi ansiokkaasti taustoittavat ja onnistuvatkin avaamaan monia solmuja. Teos epäilemättä lisää keskivertolukijan tietämystä näistä verrattain pienistä, mutta maailman energiatalouden, ja siten meidän kaikkien kannalta keskeisistä maista. Maat jäävät koulun, jopa yliopiston historiantunneilta tuntemattomiksi ja marginaalisiksi sivumerkinnöiksi lähialueiden ja suurvaltojen viedessä valtaosan huomiosta.

Inhimillinen kiusaus niputtaa meille melko kaukaiset ja vieraat, pienet mutta rikkaat öljyvaltiot keskenään samanlaisiksi saattaa mukavuudenhaluisimmilta joskus viedä voiton vaivaa vaativasta älyllisestä uteliaisuudesta. Varsinkin kun alueen historiaa viimeistä viittä vuosikymmentä lukuun ottamatta leimaa pirstonaisuus ja epäjatkuvuus. Suuria, helposti muistettavia linjoja ja kehityskulkuja on vaikea löytää. Valta on vaihtunut usein ja miehittäjät tulleet ja menneet nopeasti. Valtakuntien rajat ovat olleet kuin veteen, korjaan, hiekkaan piirrettyjä viivoja. Shiiat ja sunnit sekoittuvat asiaan perehtymättömällä helposti, salafistit ja wahhabilaiset sekoittavat pakan lopullisesti.

Menneisyydestä kertovia artefakteja on säilynyt köyhissä paimentolais- ja kalastajakulttuureissa yleensäkin kovin vähän. Vierailu paikallisessa museossa on niukkuuden kanssa taistelua: paikallisen hallitsijan entisessä palatsissa saattaa näyttelyhuoneessa olla esillä emiirin vanha radio, muistiinpanovälineet ja pari sekalaista kuppia ja kippoa.

Mielenkiintoinen kirjasta selkeästi esiin käyvä piirre on Intian läheisyys ja intialaisen talouden ja kulttuurin voimakas vaikutus Persianlahden pikkujättiläisissä. Meri on todellakin ollut yhdistävä tekijä ja tulikuumat aavikot erottava. Mumbai on ollut paljon ”lähempänä” kuin vaikkapa Bagdad tai Damaskos. Hormuzin salmen kautta on seilattu iät ajat kohti itää. Samoin Afrikan sarvi on Persianlahdelta tarkasteltuna hämmästyttävän lähellä. Kauppaa on käyty myös Afrikan itärannikon kauppiaiden kanssa.

Suurten valtapiirien välissä eläminen muistuttaa meille tutusta raja-alueen ongelmatiikasta. Henkilökohtaisesti en tosin ole kokenut idän ja lännen välissä sijaitsevan Suomen ja Lähi-idän ja Intian välisen Persianlahden välillä toistaiseksi erityisiä ahaa-elämyksiä samankaltaisuudesta. Kirjoittajat vertaavat jopa poro- ja kamelitalouttakin keskenään. Kieltämättä potentiaalisesti intresantti paralleeli.

Eletty kuin viimeistä päivää… Mitä hiilivetyjen jälkeen?

Persialahden pikkujättiläisten maailmanhistoriasta vertaansa hakeva taloudellinen kehitys viimeisen reilun 50 vuoden aikana on perustunut öljyyn ja kaasuun. Rahaa on tullut ovista ja ikkunoista. Aavikon autioille hiekkakentille on noussut miljoonakaupunkeja, keinosaaria, sisälaskettelukeskuksia, miltei kilometrin korkuisia taloja… kaikenlaisia modernin maailman ihmeitä.

Maiden kansalaiset nauttivat käsittämättömästä hyvinvoinnista: verotusta ei käytännössä ole mutta valtio kouluttaa, hoitaa terveyttä, maksaa kansalaispalkkaa ja antaa nuorille pareille rakennusmaata ilmaiseksi. Miltei ilmaista energiaa, sähköä ja polttoainetta kulkupeleihin on ollut ihmisille ja yrityksille käytännössä rajattomasti saatavilla.

Kasvua on haettu ja sitä on totisesti saatu. Kaiken omaisuutensa mukanaan kantavista vaatimattomista paimentolaisista ja rantakylien köyhistä helmenkalastajista on parissa sukupolvessa viritetty kuluttamisen maailmanmestareita. Energiaa, puhdasta vettä ja luonnonvaroja kulutetaan käsittämättömiä määriä viiden tähden elintason ylläpitämiseksi.

Myös volyymit ovat kasvaneet: Omanin väkiluku lähes viisinkertaistui vuosina 1960–2000. Samana aikana Emiraattien väkiluku 47-kertaistui(!). Lähiruokaa ei ole kaikkien saatavilla, valtaosa ruoasta rahdataan muualta maailmasta näihin kuivuudesta ja kuumuudesta kärsiviin maihin.

Mikään ei kuitenkaan jatku ikuisesti. Öljyn jälkeinen aikakausi on kaikilla Persianlahden mailla mielessä. Valtion ja hallitsijasukujen miltei rajattomien tulojen hiipuminen – ja kokonaan loppuminen joku päivä – on tiedostettu. Haasteet ovat valtavat: miten ylläpitää elintasoa ja poliittista vakautta tulojen hiipuessa? Venettä ei saisi heiluttaa mutta saavutetuista eduista on kovin vaikea luopua.

Vierasmaalaisen työvoiman suhde kansalaisiin on käsittämätön: esimerkiksi Emiraateissa on noin miljoona kansalaista, noin miljoona valkoihoista expattia (lääkäriä, insinööriä, opettajaa jne.) ja noin kahdeksan miljoonaa muuta vierastyöläistä (pääasiassa Intiasta, Pakistanista, Philippiineiltä ja muista arabimaista).

Yhden suhde yhteen, yhden suhde kahdeksaan… jokainen voi mielessään kuvitella minkälaisen palveluyhteiskunnan Suomesta saisi vivutettua samoilla suhdeluvuilla: suomalaisten lisäksi maassamme asuisi 5,5 miljoonaa länsimaista osaajaa ja heidän lisäkseen 40–45 miljoonaa vierastyöläistä, jotka siivoaisivat kotimme ja hoitaisivat palvelusektorin, tietyöt ja rakennustyömaat. Itsepalvelukulttuurimme vaihtuisi sen äärimmäiseen vastakohtaan.

Ilmastonmuutoksessa on alueen mailla myös oma lehmä tukevasti ojassa: ilmaston lämpeneminen olisi näille maille vakava askel kohti alueen muuttumista asuinkelvottomaksi. Lämpötila nousee jo nyt kesäisin yli 50 asteeseen Celciusta ja vieressä kiehuvan meren nostama ilmankosteus tekee arkipäivän askareista työläitä. Lämpötila ei yksinkertaisesti voi tästä enää paljoakaan nousta monistakaan syistä, muuten yhteiskuntia pyörittävä valkoihoinen expatriaatti äänestää jaloillaan. Asutus on alueella keskittynyt rannikoille, joten merenpinnan nousu tulee aiheuttamaan ikäviä yllätyksiä. Pikkujättiläiset ymmärtävät ilmaston lämpenemisen tuomat riskit.

Kritiikinkin aihetta

Loppua kohti syntyy ikään kuin vaikutelma, että kirjoittajilta olisi aika loppunut. He myöntävät avoimesti, että loppuosassa käsitellään aluetta vain Qatarin esimerkkien kautta. Qataria pidetään, varmasti osin perustellustikin, aluetta hyvin edustavana. Tässä kohtaa solidi rakennelma alkaa huojua. Toki yhtäläisyyksiä pikkujättiläisten välillä löytyy ja yleistyksiä voi tehdä. Eikä kaikkia maita ei voi käsitellä tällaisessa yleisteoksessa kattavasti. Mutta asiantuntijuutta vaalinut kirjoitusote höllentää samalla puristustaan lukijasta. Esimerkiksi valtava muoviroskaongelma Qatarissa ei ole pistänyt Emiraatien uimarannoilla kertaakaan silmään.

Toinen harmillinen seikka mielestäni on kirjan kuvitus. Mustavalkoiseen kuvitukseen päätymiselle on täytynyt olla hyvät perustelut. Miksi latistaa alueen rikas ja monipuolinen värimaailma pelkille harmaan sävyille? Valtaosa kuvista on otettu Qatarissa. Valitettavasti kuvat eivät aina tee oikeutta kohteilleen. Ammattivalokuvaajien otokset olisivat mielestäni olleet perusteltu ratkaisu ja tukeneet näin ansiokkaan teoksen muita hyveitä.

Joitain asiavirheitäkin löytyy: esimerkiksi sivulla 262 väitetään Emiraateista löytyvän kaksi ulkomaalaista yliopistoa. Totta, Sorbonnella ja New York Universitylla on toimipisteet Abu Dhabissa, mutta kirjoittajat unohtavat lukuisat muun muassa Dubaissa ja Sharjahissa toimivat ulkomaalaiset yliopistot.

Näistä joistain harmillisista puutteista huolimatta kirja on, kuten todettua, todella tervetullut yleisteos, joka toivottavasti kuluu tiedonjanoisten suomalaisten käsissä. Halusimme sitä tai emme, maailma on kuitenkin vielä vuosikymmeniä riippuvainen öljystä ja kaasusta. Kiina, Japani ja Etelä-Korea ovat Persianlahden hiilivedyistä riippuvaisia. Hormuzinsalmen esteettömän läpikulun merkitys on kohtuuttoman suuri idän massiivisille talouksille ja sitä kautta koko maailmantaloudelle.

Myös Euroopassa Persianlahden pikkujättiläiset olisi syytä tuntea. Moni eurooppalainen lämmittää ruokansa tulevina vuosina, ehkä jopa tänä talvena qatarilaisella kaasulla. Energiapolitiikkamme haasteet ovat kivuliaalla tavalla eskaloituneet ja energiatasapainoa haetaan nyt uudestaan, isolla kädellä ja kovalla vauhdilla.