Karlsson, Klas-Göran: De som är oskyldiga i dag kan bli skyldiga i morgon: det armeniska folkmordet och dess efterbörd. Atlantis, 2012. 339 sivua. ISBN 978-91-7353-530-4.
Lundin yliopiston historian professori Klas-Göran Karlsson ei ole aiheen tutkijana uusi kasvo: hän on kirjoittanut Kaukasuksen alueesta ja sen etnisistä konflikteista jo 1990-luvun alusta lähtien. Hän on käsitellyt ahkerasti myös ihmisoikeusloukkausten historiaa, etenkin juutalaisten joukkotuhoa ja Stalinin ajan vainoja Neuvostoliitossa. Jälkimmäisestä aiheesta on suomeksi käännetty teos Vaino ja vaikeneminen (Like, 2005). Monissa Karlssonin teoksissa ovat teemoina myös historian julkinen käyttö, historiakulttuuri ja muisteleminen. Nämä ovat olleet Ruotsissa jo vuosia keskeisiä historian didaktiikan, siis historian opetuksen ja historian yhteiskunnallisen käytön tutkimuksen aiheita. Karlssonia voidaankin pitää myös yhtenä historian didaktiikan eturivin edustajana Ruotsissa ja yleisemminkin pohjoismaissa.
Karlssonin teoksen aiheesta olisi ehkä joidenkin mielestä paras puhua armenialaisten joukkotuhona, mutta nimitys armenialaisten kansanmurha on paljolti jo vakiintunut. Todettakoon sivumennen, että suomalainen Google tarjoaa tällä hetkellä (2.1.2013) sanayhdistelmälle ”armenialaisten kansanmurha” 9600 ja yhdistelmälle ”armenialaisten joukkotuho” 4200 osumaa. Kuten kirjan nimestä nähdään, Karlsson pitää tässä perusteltuna termiä ”kansanmurha”. Hän viittaa siihen, että Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1948 hyväksymä yleissopimus kansanmurhien ehkäisemisestä ja rankaisemisesta (liitteenä teoksessa) sisältää toisessa artiklassaan kansanmurhaksi luettavina toimina myös muunlaisia tekoja kuin välittömiä hengenriistoja. Karlsson katsoo, että Turkin poliittisen johdon, virkamiesten ja armeijan taholta vuosina 1915–1917 armenialaisiin kohdistamat toimet kokonaisuutena katsoen sopivat kyllä YK:n sopimuksen kansanmurha-konseptioon (s. 134–135). Niillä heikennettiin radikaalisti väestöryhmän elinedellytyksiä tuhoamalla pakkosiirroin sen vakiintuneet yhteisö- ja elinkeinorakenteet. Todettakoon, että sopimuksen eräänlaisena henkisenä kummina pidettävä Raphael Lemkin sai 1930-luvulla kipinän genocide-käsitteen kehittelyyn juuri pohtiessaan juristina armenialaisten tapausta.
Kansanmurhakäsitteen laaja-alaisuus on hyvä muistaa, sillä kansanmurhia ajatellaan joskus vain laajamittaisena hengenriistona, ikään kuin moninkertaisena murhana, ei ilmiönä, joka voi tarkoittaa myös sosiaalis-kulttuuristen rakenteiden tuhoamista tai niiden elinkykyisyyden vakavaa vaurioittamista. Armenialaistragedian kohdalla on myös joskus juututtu kiistelemään, onko olemassa dokumentoitua riittävän korkealta taholta annettua täsmällisesti armenialaisiin kohdentuvaa yksiselitteistä tappokäskyä. Joidenkin mielestä vasta sellaisen käskyn olemassaolo antaisi perusteen puhua tässä kohden kansanmurhasta, mutta jos itse oikein ymmärrän, näkemys on formalistinen eikä vastaa YK:n kyseisen yleissopimuksen henkeä ja ideaa. Sosiaalis-kulttuuristen rakenteiden sellaista vaurioittamista kuin armenialaisten tapauksessa 1915–1917 ei voida tehdä ikään kuin vahingossa ja vailla ainakin jonkinlaista suunnitelmaa.
Kun Karlsson tarkastelee kysymystä armenialaispolitiikan suunnitelmallisuudesta, hän käsittelee sekä seikkoja, jotka puhuvat armenialaisiin kohdistuneiden toimien suunnitelmallisuuden puolesta, että seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan, ja päätyy siihen, että on perusteita pitää noita toimia suunniteltuina ja harkittuina. Niillä oli hänen tulkintansa mukaan sotatilanteeseen liittyviä strategisia mutta lisäksi myös ideologisia, turkkilaisen kansakunnan yhtenäistämiseen liittyviä motiiveja (s. 101–107, 113). Nuorturkkilaisilla ei tosin valtaan noustessaan ollut suunnitelmaa alkaa raivata ”vieraita” väestöelementtejä pois yhteiskunnasta, mutta 1910-luvun alussa koetut toistuvat ulkopoliittiset takaiskut ja maailmansodan synnyttämä uhkaavaksi koettu uusi tilanne lietsoivat turhautumista ja epäluuloa ”läntisiä” valtoja kohtaan. Osmanivaltakunnan etnisesti hierarkkisessa yhteiskuntajärjestyksessä armenialaiset olivat eri syistä muodostuneet 1800- ja 1900-luvun vaihteessa entistä helpommaksi maalitauluksi niille, jotka epäilivät heitä vahingolliseksi elementiksi turkkilaisessa valtioruumiissa. Valta päätyi vuonna 1913 nuorturkkilaisten piirissä sotilasjuntalle, joka edusti eräänlaista utooppista nationalismia ja jolle armenialaisten eliminointi lisäksi oli taktisestikin houkuttelevaa.
Karlsson tuo esiin Kaukasuksella 1900-luvun alussa (ja myöhemminkin) vallinneet etniset ja nationalistiset jännitteet ja konfliktit, joissa armenialaisetkaan eivät olleet vain passiivisia muiden toiminnan kohteita. Hän käsittelee provokaatioteesiä, jonka mukaan 1915–1917 tapahtumat saivat alkunsa armenialaisten epälojaalisuudesta ja kapinoinnista maataan kohtaan. Turkinarmenialaisten parissa uskollisuus Turkkia kohtaan ei kaiketi ollutkaan sataprosenttista, mutta sen ei Karlssonin mukaan voida katsoa oikeuttavan sitä, että väestöryhmää lähes kokonaisuudessaan kohdeltiin niin brutaalisti (s. 187–192).
Teoksen ensimmäinen kaksi kolmasosaa tarkastelee armenialaisten kansanmurhan rakenteellisia edellytyksiä ja aikalaistoimijoiden intentioita. Se ei ole tapahtumien kuvausta vaan enemmän niiden poliittis-ideologis-kulttuuristen kehysten analyysiä. Siinä Karlsson myös selvittää muiden valtioiden reaktioita 1915–1917 tapahtumiin sekä pohtii kysymystä keisarillisen Saksan moraalisesta osavastuusta liittolaisensa edesottamuksiin. Saksassakin asiasta keskusteltiin sodan päätyttyä kiivaasti. Tässä yhteydessä Karlsson kommentoi Adolf Hitlerin vuonna 1939 erään tiedon mukaan esittämää lausetta ”Kuka puhuu armenialaisten tuhoamisesta enää tänä päivänä?”, ja hän toteaa, että tutkijalle tuo lausahdus on kiinnostava lähinnä siksi, että se näyttäisi osoittavan, vastoin sisältämäänsä piilovastausta, että armenialaisten kohtalo oli vielä 20 vuotta tapahtumien jälkeen elävä osa kollektiivista muistia Saksassa (s. 158–159). Moista retorista kysymystä ei olisi muuten ollut oikeastaan järkeä esittää.
Kansanmurhahistorian valta ja merkity
Kirjan viimeisen kolmasosan (n. 100 sivua) aiheena on ”kansanmurhahistorian valta ja merkitys” (folkmordshistoriens makt och mening, s. 197). Se on osa, jonka vuoksi oikeastaan tartuin kirjaan, sillä en suinkaan ole armenialaisten kansanmurhan tutkija vaan kiinnostunut ennen kaikkea historiallisten traumojen ja vääryyden kokemusten jälkikäsittelystä ja hyvityspuheesta. Karlsson operoi etenkin käsitteillä kulttuurinen trauma ja kulttuurinen muisto, joiden kautta hän työstää kansanmurhan saamia, ajan myötä ja poliittisten tilanteiden heijastumana muuttuneita merkityksiä. Hän vertailee juutalaisten ja armenialaisten kansanmurhien muistelutyön edellytysten yhtäläisyyksiä ja eroja. Kuten hän toteaa, aiheesta julkisuudessa puhuttaessa syntyy joskus tilanteita, että joillakin tahoilla aletaan kilpailla siitä, mikä historian kansanmurha on ollut pahin tai ”alkuperäisin”. Se on tutkijalle epäkiitollinen ympäristö esittää omia analyysejään.
Nuorturkkilaiset menettivät valtansa ensimmäisen maailmansodan tappion myötä, ja Turkissa syntyi tilanne, jossa osin ulkopoliittisista syistä alettiin vaatia asianosaisia poliittisia ja sotilasjohtajia tilille armenialaisten kohtelusta. Asiasta käyty keskustelu toi esiin, että virkamies- ja upseerikunnassa oli kyllä ollut vastustusta armenialaisten kohtelun suhteen jo tapahtumien aikana. Kun kemalistien ote vallasta vakiintui, uusi johto halusi haudata kiusallisena pitämänsä asian. Myös oikeudenkäynnit kuivuivat kasaan. Viimeistään Lausannen rauhasta 1923 alkoi Karlssonin mukaan hiljaisuuden aikakausi armenialaisten tapauksen julkisessa käsittelyssä. Turkille asia oli poliittis-ideologisesti ja taloudellisestikin hankala: armenialaisten kärsimät omaisuusvahingot olisivat periaatteessa voineet poikia korvausvaateita. Muut valtiot menettivät jo 1920-luvulla paljolti mielenkiintonsa armenialaisten asiaan. Karlssonin mukaan se ei ollut niinkään piittaamattomuutta kuin pragmatismia: Turkilla vain oli enemmän poliittis-taloudellista painoarvoa kuin maattomilla turkinarmenialaisilla.
Armenialaistenkin keskuudessa traagisten kokemusten työstäminen jäi yhden, jopa kahden sukupolven ajaksi vähälle. Näinhän on usein muissakin tapauksissa, joissa ihmisryhmä on elänyt läpi traumaattisten kokemusten: trauman kokeneet palaavat siihen vasta elämänsä lopulla, ja he löytävät keskustelukumppanin ehkä erityisesti lastenlastensa sukupolvesta. Karlsson pohtii diaspora-armenialaisten muistelutyön problematiikkaa etenkin Ranskaan päätyneiden armenialaisten osalta. Ranskassahan kansalaisuuskonseptio on ollut assimilatiivinen siten, että eri väestöryhmien omista kollektiivisista muistoista nouseville identiteeteille ei ole ollut paljon tilaa. Karlsson toteaa, että Ranskassa armenialaiset tosin itsekään eivät ehkä halunneet erityisyyden korostamista tilanteessa, jossa integroituminen uuteen kotimaahan edellytti katseen suuntaamista tulevaisuuteen enemmän kuin omiin kipeisiin muistoihin.
Armenialaisten kansanmurhaa koskeva näkyvä julkinen keskustelu alkoi 1960-luvulla ja on etenkin 1980-luvun jälkeen saanut vielä lisää voimaa. Sen yhtenä kasvualustana oli Neuvosto-Armenia, toisena länsimaiset armenialaisyhteisöt. Neuvosto-Armeniassa kansanmurhan muistot säilyivät elävänä kautta vuosikymmenten yksilötasolla, ja kun armenialainen kulttuurielämä elpyi suojasään aikana 1950–1960-lukujen taitteessa, se avasi tilaisuuksia käsitellä myös armenialaisidentiteetin ja -historian teemoja. Vuonna 1965 Jerevanissa pidetystä kansanmurhan 50-vuotismuistojuhlasta muodostui kiihkeä, Karlssonin mukaan käänteentekevä tapahtuma (s. 239–242, 295), jossa armenialaiset vaativat sekä Neuvostoliittoa että muuta maailmaa lopettamaan vaikenemisen vuosien 1915–1917 tapahtumista. Monissa länsimaissa taas syntyi etenkin 1960-luvulta alkaen vireitä yhteiskunnallisia liikkeitä, joissa muun muassa mustat, naiset, homot ja lesbot sekä monet etniset ryhmät vaativat tasa-arvoa ja samalla kiinnittivät huomiota siihen, että historian kuluessa erilaisten vähemmistöjen kohtelussa oli tehty vääryyksiä, jotka oli nyt aika hyvittää. Karlsson mainitsee tämän taustan armenialaisten kansanmurhan lisääntyneelle julkiselle käsittelylle lyhyesti (s. 242, 268), samoin kuin sen, että 1970-luvulta lähtien holokaustidiskurssi inspiroi monia kansanmurhakeskusteluita (s. 196).
Turkin valtion suhde armenialaisten kansanmurhaan on ollut tunnetusti nuiva sikäli, että Turkki on torjunut jyrkästi kansanmurhatulkinnan, joskin viime vuosina maassa on alettu kuulla myös muunlaisia puheenvuoroja. Turkin ja Euroopan unionin välillä on ollut asiassa jännitteitä, tekihän muun muassa Euroopan parlamentti vuonna 1987 päätöksen, jossa armenialaisten kansanmurha todettiin historian faktaksi. Vastaavia julkilausumia on tehty muuallakin, yhtenä niistä Ruotsin valtiopäivien vuonna 2010 niukalla ääntenenemmistöllä hyväksymä päätös. – Todettakoon, että kyseinen päätös oli kiinnostava pragmatismin (hallitus ja hallituspuolueet) ja ”idealismin” (oppositio) välinen kädenvääntö, kuten Karlssonin lyhyestä selostuksesta näkyy, mutta on oma kiinnostava kysymyksensä, miten päätöksen sisältämä historiapoliittinen viesti maan turkkilaistaustaiselle väestölle tiedostettiin. Se kysymys menisi toki ohitse Karlssonin teoksen päälinjasta, enkä siten odottaisi tekijän paneutuvan siihen tässä.
Karlsson toteaa, että Turkin valtion osaksi viime vuosikymmeninä tulleessa kritiikissä sisältönä ei ole, että Turkin valtion pitäisi ottaa kantaakseen syyllisyys vuosista 1915–1917 sinänsä, vaan että Turkin pitäisi lakata kieltämästä, että armenialaisten kohtalon voidaan katsoa täyttävän kansanmurhan tunnusmerkistön. Historiallisten vääryyksien käsittelemisestä on tullut 20 viime vuoden aikana eräänlainen valtioiden, kirkkojen ja muiden instituutioiden eettisen kypsyyden mittapuu. Euroopan unioni ja Yhdysvallat ovat olleet tässä eturivissä, tosin eivät aina johdonmukaisesti. Kuten Karlsson toteaa, Turkille armenialaiskysymyksessä esitetty implisiittinen kysymys on ollut, tahtooko se olla ”eurooppalainen” valtio arvoiltaan ja historiansa käsittelyltään. Vaikutelmani on, että Karlsson ei ole sokea tällaisten vaatimusten poliittisuudelle, onhan hän muun muassa kirjoittanut tematiikkaa käsittelevään teokseen A European memory? (2010), mutta nyt käsillä olevassa kirjassa sen kysymyksen pohdinta jää vähäisemmäksi, kuin omasta subjektiivisesta näkökulmastani olisin toivonut (s. 296–297).
Kirjan loppuosassa Karlsson pohtii, että vaikka teoksessa on pyritty tasapuolisuuteen, armenialaisten uhrius on mahdollisesti hiukan korostunut tarkastelussa. Näkisin, että Karlsson tarkastelee armenialaisia kyllä myös subjekteina, sekä hyvässä että pahassa. Hän myös muistuttaa, että Osmanivaltakunnassa oli etnisiä jännitteitä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ja että Osmanivaltakunnan tuhouduttua sen entisillä alueilla nähtiin etnisiä konfikteja ja väestönsiirtoja, jotka aiheuttivat monille etnisille ryhmille – myös turkkilaisille – kärsimyksiä.
Erään detaljin suhteen olen vähän varautunut: Karlsson käyttää ilmausta ”totaalisen väkivallan vuosisata” puhuessaan 1900-luvusta. On tietenkin totta, että 1900-luvusta muistetaan useita kansanmurhia ja totalitaarisia terrorijärjestelmiä. Arvelen silti, että totaalisen tuhoamisen ajatus, vaikkakin ehkä määrällisesti pienempään populaatioon kohdistuvana, ei ollut tuntematon muinakaan aikakausina.