Hannu Kotila on kasvatustieteen tohtori, joka on julkaisut useita tietokirjoja pedagogiikan alalta, sekä historian harrastaja, jolta on aikaisemmin ilmestynyt omasta isoisästä Matti M. Kotilasta kertova Tasavaltalainen talonpoika (2018). Kotilan uusin teos Lapuan laki vai laillisuuslinja. Poliittiset levottomuudet Keski-Pohjanmaalla 1929-1932 tarjoaa paikallistason näkökulman Maalaisliiton sisäisiin valtataisteluihin 1930-luvun alun Pohjanmaalla.

Isoisä on tärkeä henkilö tälläkin kertaa, kun Kotila sukeltaa lapuanliikkeen aikakauteen ja tutkii sen aiheuttamaa poliittista painetta kotiseudullaan Keski-Pohjanmaalla. Laillisia toimintatapoja korostaneet keskipohjalaiset maalaisliiton paikallisjohtajat Viljami Kalliokoski, Matti M. Kotila ja Josua Ruotsala muodostivat juurevan ruohonjuuritason vastavoiman eteläpohjalaiselle lapuanliikkeen johtajalle Vihtori Kosolalle ja hänen edustamalleen ”Lapuan laille”.

Lapuanliikkeen ja laillisuusmiesten kamppailu oli pitkälti lehdistössä ja kansankokouksissa harjoitettua mielipidevaikuttamista. Kotila on tutkinut lainkuuliaisuuteen linkittyvää sanomalehtikeskustelua ja arvioinut sitä arkistoaineistojen, aikalaiskirjallisuuden, avainhenkilöiden muistelmien ja tutkimuskirjallisuuden valossa. Tutkimusaineistona ovat tärkeimmät Vaasan pohjoisen vaalipiirin alueella ilmestyneet puoluelehdet, jotka kävivät keskinäistä kamppailuaan usein satiirin ja murrepakinan keinoin.

Ristivetoa Maalaisliiton sisällä

Vaasan pohjoisessa vaalipiirissä syntyi Maalaisliiton sisällä lapuanliikkeen aikana ristivetoa, sillä sekä Kosola että laillisuuslinjan Kalliokoski, Kotila ja Ruotsala kuuluivat samaan puolueeseen ja olivat kaikki alueella tunnettuja vaikuttajia. Ero etelä- ja keskipohjalaisten suhteessa lainkuuliaisuuteen alkoi tulla esiin, kun Kosolan johtamat joukot keskeyttivät marraskuussa 1929 Lapualle kokoontuneiden työläisnuorten tilaisuuden ja naulasivat omavaltaisesti työväentalon ovet ja ikkunat kiinni. Tapahtuma kärjisti maassa pitkään jatkuneen kiistelyn oikeiston ja vasemmiston välillä.

Kommunisminvastainen liikehdintä sai Pohjanmaalla aluksi tukea kaikissa porvarillisissa puolueissa, mutta pian Keski-Pohjanmaalla alkoi erottua laillisia toimintatapoja korostanut maalaisliittolaisten ryhmä. Kun lapuanliikkeen väkivaltaisuudet ja muilutukset keväällä 1930 alkoivat, myös Maalaisliiton Vaasassa ilmestynyt Ilkka-lehti siirtyi liikkeen myötäilijöistä sen arvostelijoiden joukkoon. Vaikuttiko siihen ensisijaisesti se, että maassa oli tuolloin maalaisliittolaisen pääministerin Kyösti Kallion vetämä vähemmistöhallitus, jota puolueen kaikkien äänenkannattajien kai odotettiin tukevan? Tätä kysymystä olisi voinut pohtia kirjassa enemmän.

Lapuanliikkeen ohella Maalaisliitossa oli muitakin yleiseen lainkuuliaisuuteen liittyneitä huolia, kuten vuosina 1919–1932 voimassa ollut kieltolaki, jota rikottiin paljon koko maassa. Keski-Pohjanmaalla kieltolain kannatus oli vankkaa, Etelä-Pohjanmaalla suhde raittiuteen oli sallivampaa. Lisähaasteen toi kansainvälinen talouslama ja sen käynnistämät maatilojen pakkohuutokaupat, jotka monin paikoin haluttiin keskeyttää, vaikka väkisin.

Pula-ajan seurauksena Oulun eteläisen vaalipiirin alueella Kalajokilaaksossa syntyi vuodesta 1931 lähtien Maalaisliitosta riippumatonta talonpoikien liikehdintää, jolla oli yhteyksiä myös lapuanliikkeeseen. Vuonna 1932 Ylivieskassa perustettu talonpoikien protestipuolue, Kansanpuolue, herätti levottomuutta myös Keski-Pohjanmaan Maalaisliitossa.

Kaksi erilaista laillisuuskäsitystä

Kotila viittaa Etelä-Pohjanmaan aktivismin perinteeseen yhtenä tekijänä, joka mahdollisesti selittää lapuanliikkeen kannatusta ja laillisuuskäsitysten eroja vaalipiirin eri alueilla, käsittelemättä asiaa kuitenkaan perusteellisesti. Autonomian aikana aktivismi suuntautui Venäjän keisarin alaista Suomen suuriruhtinaskunnan hallintoa vastaan ja lapuanliikkeen aikana idästä johdetuksi uskottua kommunismia vastaan, mutta kummassakin tapauksessa omankäden oikeutta perusteltiin isänmaallisuudella.

Kotilan mukaan myös keskipohjalaisten lainkuuliaisuus ponnisti Venäjän vallan aikana käynnistyneestä autonomiakamppailusta. Omien tutkimusteni perusteella painotan, että venäläistämiskausien aikana Keski-Pohjanmaan talonpojat olivat kerääntyneet vanhasuomalaisen Kokkola-lehden ympärille ja pyrkivät pitäytymään vastarinnasta hallintojärjestelmää kohtaan. Se ajoi heitä jo tuolloin ristiriitoihin perustuslaillisten kanssa, jotka kyseenalaistivat kaikkien toisin ajatelleiden isänmaallisuutta.

Politiikassa keskipohjalaisille viljelijöille oli tärkeintä kansanvaltaisuus ja maaseudun olojen kehittäminen vallitsevan valtajärjestelmän sisällä. Maalaisliiton suosio oli alueella vielä vähäistä ja siihen saattoi vaikuttaa se, että puolueen piirissä tiedettiin olevan maanalaista – eli lainvastaista – toimintaa. Tehtailija Juhani Pohjanpalo kuului tuolloin Suomalaisen puolueen kokkolalaisiin avainhenkilöihin, jolla oli yhteyksiä helsinkiläiseen puoluejohtoon.

Kotilan tutkimana aikana Maalaisliiton asema oli keskipohjalaisten talonpoikien näkökulmasta muuttunut, sillä nyt se edusti virallista, voimassa ollutta tasavaltalaista valtiomuotoa. Pohjanpalo puolestaan kuului 1930-luvun alussa Keski-Pohjanmaan harvalukuisiin lapuanliikkeen kannattajiin. Talonpojat olivat hylänneet kokoomuksen äänitorveksi muuttuneen Kokkola-lehden ja vaihtaneet sen maalaisliittolaiseen Keskipohjanmaa-lehteen 1920-luvun kuluessa.

Tässä siirtymässä vuosien 1918–1919 kamppailu hallitusmuodosta lienee ollut ratkaiseva vaihe, sillä vasta se erotteli todelliset tasavaltalaiset niistä, joille kansanvalta oli vain poliittista puhetta. Kansalaisten keskuudessa vallinneita laillisuuskäsityksiä ja niiden eroja voi olla vaikea hahmottaa, koska historiaa on kirjoitettu niin pitkään nimenomaan perustuslaillisten näkökulmasta.

Kotila viittaa myös herätysliikkeisiin etelä- ja keskipohjalaista mentaliteettieroa selittävänä tekijänä. Etelä-Pohjanmaalla oli nimittäin paljon körttiläisyyttä, kun taas Keski-Pohjanmaalla suosittiin evankelisuutta. Papistossa oli lapuanliikkeen kannattajia sekä Etelä- että Keski-Pohjanmaalla, mutta heidän suhteensa kirkon herätysliikkeisiin jää kirjassa epäselväksi.  Uskonnon ja politiikan väliset kytkökset ovat kiinnostavia, mutta siihen olisi voinut paneutua enemmän.

Tapahtumahistoriasta menneisyyden ymmärtämiseen

Kotila on löytänyt kiinnostavan tutkimuskohteen, josta nouseviin kysymyksiin hän on lähtenyt etsimään vastauksia. Kirja alkaa toiveikkaalla lauseella: ”Menneisyyden tunteminen auttaa meitä ymmärtämään nykyisyyttä.” Loppuluvussa hän joutuu kuitenkin toteamaan: ”Tässä kirjassa kuvattuja tapahtumia on haasteellista selittää tai edes ymmärtää jälkikäteen.” Työlle asetetut tavoitteet eivät ilmeisesti ole täyttyneet täysin tyydyttävästi.

Käsittelyluvuissa edetään aikajärjestyksessä tapahtuma kerrallaan lapuanliikkeen käynnistymisestä Mäntsälän kapinaan ja liikkeen lakkauttamiseen sekä tarkastellaan niiden aiheuttamia reaktioita lähinnä keskipohjalaisten laillisuusmiesten näkökulmasta. Miksi tarkastelu on kavennettu keskipohjalaisiin laillisuusmiehiin, vaikka tutkimusaineistona ovat koko Vaasan pohjoisen vaalipiirin alueella ilmestyneet puoluelehdet? Maantieteellisesti pieneltä alueelta tehdyssä ja aikarajoiltaan kapeassa tutkielmassa olisi päinvastoin hyvä saada mahdollisimman laajasti eri poliittisten toimijoiden, eli laillisuusmiesten lisäksi ainakin lapuanliikkeen ja paikallisen vasemmiston näkökannat esille.

Kirjan alussa lukijoille annetaan jo tieto siitä, että lapuanliikettä kannatettiin Vaasan pohjoisen vaalipiirin eteläosissa, kun taas pohjoisosissa Keski-Pohjanmaalla tuettiin hallitusta ja korostettiin laillisuutta. Tekijä pohtii pitkin matkaa ilmiön syitä, mutta ne jäävät pikemminkin ilmaan heitetyiksi ajatuksiksi kuin aineistolla osoitetuksi tutkimustuloksiksi. Syiden perusteellinen tutkiminen olisi tuskin ollut edes mahdollista tällä aineistolla ja aikarajauksella.

Alkusanoissa todetaan, että maalaisliittolaisten joukoissa laillisuus oli toimintaa kannattava periaate, kun taas lapuanliikkeen kannattajien joukoissa laillisuuslinja tarkoitti jotakin paheksuttavaa. Kielenkäytön tapoihin keskittyvä ja sitä taustoittava lähestymistapa olisi ollut yksi mahdollinen tapa toteuttaa tutkimus. Silloin olisi näytetty konkreettisin esimerkein, miten Etelä- ja Keski-Pohjanmaan aatteellinen ristiriita näkyy eri osapuolten kirjoituksissa.

Oma isoisäni toimi 1930-luvulla paikallistason politiikassa Oulun eteläisessä vaalipiirissä ja olen joskus miettinyt, miten hänen elämäntarinaansa voisi hyödyntää historiantutkimuksessa. Kotilan kirja osoittaa, että paikallistason toimijoilla on merkitystä demokratian historiaa käsittelevässä tutkimuksessa ja että oman sukunsa menneisyydestä kiinnostuneilla voi olla siihen paljon annettavaa.