Tätä ne meistä ajattelevat

Takavuosina kerrottiin kaskua eri kansallisuuksia edustaneista ihmisistä, jotka näkivät kadulla norsun. Heistä vain suomalainen mietti mielessään, mitä norsu mahtaa hänestä ajatella. No nyt sekin tiedetään. On nimittäin kerrassaan hieno idea, että joku on hoksannut - tahtoen tai tahtomattaan - viedä tämän idean peräti kirjan tasolle.

Sihvo, Hannes (toim.): Toisten Suomi. Mitä meistä kerrotaan maailmalla. Atena Kustannus, 2001. 378 sivua. ISBN 951-796-241-X.

Takavuosina kerrottiin kaskua eri kansallisuuksia edustaneista ihmisistä, jotka näkivät kadulla norsun. Heistä vain suomalainen mietti mielessään, mitä norsu mahtaa hänestä ajatella. No nyt sekin tiedetään.

On nimittäin kerrassaan hieno idea, että joku on hoksannut – tahtoen tai tahtomattaan – viedä tämän idean peräti kirjan tasolle. Hannes Sihvon toimittamassa teoksessa Toisen Suomi lähestytään Suomea ulkomaalaiskertomusten avulla. Kuvauksia on valittu niin matkakirjoista, agenttiseikkailuista kuin virallisemmastakin materiaalista. Kirjan artikkelit koostuvat kymmenen kirjoittajan töistä, ja he edustavat lähinnä historian- ja kirjallisuudentutkimusta.

On hyvin mielenkiintoista, että Suomea on peilattu ulkomaalaisten kautta. Suomi on hyvinkin eksoottinen maa, kun sitä osaa katsoa eri näkökulmasta tai kyseenalaistaa monet arkipäiväiset ilmiöt. Esimerkiksi kirjan britti ihmettelee, miksi Suomessa on paljon patsaita alastomista miehistä ja olettaa sen johtuvan saunasta. Kenenkään ei siis liene pahitteeksi tietää niitä käsityksiä, uskomuksia, käsittämättömiäkin, joita johonkin kansallisuuteen liitetään. Tuskin olen ainoa, joka asevelvollisuusaikanaan kuuli usein termin "ruotsalaistuntumasta", siis jonossa liian lähellä toista sotilasta marssimisesta.

Erilaisina representaatioina stereotypiat joka tapauksessa vaikuttavat ihmisten ajatteluun, halusimme sitä tai emme. Eri asia on sitten se, pitääkö omalla toiminnallaan olla vahvistamassa vai yrittääkö muuttaa usein hyvin sitkeässäkin istuvia ennakkokäsityksiä. Vanha sanonta "tunne vastustajasi" pätee tässäkin hyvin.

Parhaimpina erottuvat Anssi Halmesvirran artikkeli Barbariasta demokratiaan, joka kertoo englantilaisista näkökulmista Suomeen 1700-luvun lopulta lähtien. Samoin Timo Sunin kymmenen Suomi-kuvaa Venäjän kirjallisuudessa on myös hyvin avartava, erityisesti kuvaus suomalaisesta tsuhnina, jonka kaiku Sunin mukaan oli samantapainen kuin nykysuomen ,ryssällä’. Suni piirtää tarinansa hyvin, samalla kun artikkelissa on aina jotakin tuttua, esimerkiksi Taipaleenjoen neuvostonäkemys, hän ei kuitenkaan sorru itsestäänselvyyksiin. Hauska huomio on esimerkiksi se, että 1960-luvun jälkeen neuvostokirjallisuuden harvat viittaukset Suomeen tapahtuvat lähinnä tavaravaihdon kautta. Suomalainen tarkoitti "vaikeasti saatavaa" ja "hyvälaatuista" – varsinaiset delegaatioiden vierailukokemukset kun jäivät vähiin.

Vaikka esimerkiksi saksalaiset ryyppäävät tilastollisesti suomalaisia enemmän, kuva viinaanmenevästä suomalaisesta näyttää istuvan sitkeässä. Mitäpä voi ulkomailla sanoa esimerkiksi Jim Jarmuschin Night on Earth -elokuvan Suomen osuuden humalaisesta taksiseurueesta, jota monet ovat pitäneet koko elokuvan kohokohtana? On suorastaan noloa kuulla ulkomailla vihjailuja, että suomalaiset lähtevät juhlista vasta, kun kalja loppuu.

Ja kyllä tämänkin kirjan toisten kuvauksissa Suomesta ryypiskellään ihan riittävästi – joskus humalassa miehet pitävät jopa epäviralliset sotaharjoitukset. Jostakin kertoo myös se, että italialainen huomioi, että toisin kuin viinimaissa, Suomessa juopumusta ei pidetä paheena. Ravennalainen pappi Roberto Negri oletti tämän johtuvan muun muassa suolaisesta ruoasta ja siitä, että tupia lämmitetään talvella, mikä lisää janoa.

Hyvä on, nämä ovat toisten käsityksiä, mutta miksi tätä pitää vielä olla omaehtoisesti vahvistamassa kirjan kaksi pulloa sisältävällä kansikuvalla?

Viinan lisäksi kiinnitetään huomiota esimerkiksi saunaan ja maisemaan. Nokkelin on venäläisen Konstantin Batjuskovin (1808) tekemä huomio Suomesta paikkana, jossa läpipääsemättömät metsät kasvavat kivillä. Talvella on puolestaan niin kylmä, että viinikin jäätyy laseihin. Ranskalainen Flora Groult (1977) ihmetteli, kuinka yhteissaunassa istuttiin kuin kirkon penkeillä, vaikka sitä ennen oli vallinnut käsin kosketeltava seksuaalinen ilmapiiri.

Mutta eivät ole kauniitakaan suomalaiset, eivät. Mrs Alec Tweedielle (1896) suomalaiset olivat poikkeuksetta pienikokoisia, pönäköitä ja korkeaposkisia eikä heitä missään tapauksessa saattanut pitää komeina. Miehet olivat harvinaisen lihavia, minka Tweedie oletti enimmäkseen olevan seurausta ryyppäämisestä. Naisella oli ohut ja harva pellavatukka ja muutoin muistutti kiinalaista. Edward Daniel Clarke (1799) samaisti suomalaiset mongolirotuun, käsitys joka Anssi Halmesvirran mukaan eli brittitietoisuudessa 1930-luvulle saakka.

Sen verran tämä asia kuitenkin nostaa ns. kansallistuntoa, että voi kysyä, miksi juuri britit ovat olleet kärkeviä tässä arvostelussaan? Olisiko nyt jonkun syytä ruveta tutkimaan Miss Universum -kisojen voittotilastoja jonkinlaisen kauneuskeskittymän löytämiseksi?

Onneksi ainakin yksi poikkeus mahtuu joukkoon, sillä Eric Pendryn (1977) kirjassa The Way to Go Home sankari matkaa poikansa ja suomalaissihterinsä, Karinan (sic!) kanssa kohti Ruotsia. Hänelle naiset, kuten Karina, ovat kauniita luonnonlapsia.

Kiintoisinta Suomessa on ollut, ainakin 1900-luvulla julkaistun brittifiktion mukaan, Neuvostoliiton läheisyys. Siinä itäraja on epäilemättä Suomen jännittävin paikka, raja-aluetta, jossa Riitta Santalan mukaan sankarit joutuvat kohtaamaan Odysseuksen tavoin myyttisiin mittoihin kohoavia vastuksia. Tämä ei silti estänyt esimerkiksi Desmond Bagleyta kirjoittamasta suomalaisesta nuorallatanssista ja viemään sankareitaan rajan yli Ensoon.

Yksi suomalaisiin liitetyistä representaatioista on ollut rehellisyys – jopa siinä määrin, että kirjan ulkopuolelta voi todeta EU:ssa muutama vuosi sitten erään European Centre for Public Affairsin edustaja varoitelleen suomalaisneuvottelijoita paljastamasta tavoitteitaan liian aikaisin. Kirjan esimerkkien perusteella venäläinen Kuprin (1908) esimerkiksi ihmetteli seisovaa pöytää, josta jokainen söi mitä halusi ja sitten ilman valvontaa maksoi vapaaehtoisesti – venäläismatkustajat pitivät tätä hölmöytenä ja sanoivat syöneensä moninkertaisesti asetettuun maksuun verrattuna. Rehellinen ja luotettava, eivätkö nämä ole television sarjaohjelmastakin tutut toiveet matkakumppanille?

Vaikka kyseessä on kerrassaan hieno idea ja teos pullollaan hyviä yksityiskohtia, valitettavasti toteutus on jäänyt keskeneräiseksi. Artikkelit ovat keskenään hyvin eritasoisia ja osin myös erilaisille yleisöille kirjoitettuja. Paikoin teos jää luettelomaiseksi kuten esimerkiksi kirjan toimittaneet Hannes Sihvon avausartikkelissa. Paikka paikoin artikkeleihin on kelpuutettu myös kovin pitkiä lainauksia.

Kirjasta olisi tullut parempi, jos siihen olisi ollut uskallusta vetää kieli poskella kunnolla överiksi. Mistään itseruoskinnasta ei minusta tällöin olisi ollut kyse, johan viestijät ovat ajat sitten todistelleet, että vain pieni osa ihmisen viestinnästä perustuu sanalliseen kommunikaatioon.

Itse Suomen käsitettä olisi voitu myös purkaa enemmän, kuten esimerkiksi Marja Keräsen toimittamassa Kansallisvaltion kieliopissa on tehty. Ovathan tällaiset käsitteet paitsi maantieteellisiä, poliittisia, valtiollisia jne. myös arkikielessä usein itsenäisiä "olioita". Käsitteet saattavat jopa rinnastua erilaisiin metaforiin kuten Suomi-neito jne., vaikka ne ovat tiloja, joissa toimitaan.

Historiallisesti värittyneiden kuvien ohella olisin kaivanut mukaan myös tätä nykyistä nokia-häkkis-suomea. Siinä esimerkiksi olisi voitu tutkia viime vuosina Suomessa vierailleiden lehtimiesten artikkeleita. Pohdinnan arvoinen olisi ollut myös ajatus yleensä Suomi-kuvan kirkastamisesta veromarkoin. Uskomatonta mutta reilu kymmenen vuotta sitten jopa sinipunahallituksen nimittämä Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta pohti vakavissaan Suomi-kuvaa maailmalla.

Kirjassa on kuitenkin runsaasti herkullisia ja loistavia yksityiskohtia, mainio kuvitus ja erillinen asiaindex. Olisiko tämän kaiken saamiseksi paremmin esiin syytä tehdä liikemiehille tai kulttuurikouluttajille tarkoitettu versio ja toimitussihteerimetodilla puolet
pois?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *