Suomen ensimmäisen kunnallisen teatterin, Turun Kaupunginteatterin, perustamisesta tuli viime vuonna kuluneeksi kuusikymmentä vuotta. Tämän tapahtuman kunniaksi turkulaisen teatterin historiaa saatiin vihdoin kootuksi yksiin kansiin. Ennen ”Teatteria Turussa” -teosta turkulaisen teatterin historiasta kiinnostuneen lukijan on ollut tyytyminen vuonna 1966 julkaistuun, professori Eino Krohnin johdolla koottuun esitykseen, jonka käsittelemä ajanjakso päättyy kaupunginteatterin perustamisvuoteen. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Turun yliopiston historiantutkijoiden Henri Terhon, Paavo Oinosen ja Jan-Erik Ylitalon kirjoittama teos alkaa turkulaisen teatterielämän kuvauksensa käytännössä siitä, mihin edeltäjänsä lopettaa ja päätyy kaupunginteatterin ”kultakauteen” eli 1970-luvulle. Teokselle on luvassa myös jatkoa, sillä tutkimuksen toinen nide julkaistaan vuoden 2007 aikana.

Suomenkielinen teatteritoiminta sai Turussa pysyvämmät raaminsa keskimääräistä suomalaiskaupunkia myöhemmin eli vasta 1910-luvun loppupuolella. Suomalaisen ruotsinkielisen teatterin suhteen Turku oli sen sijaan edelläkävijä – Åbo Svenska Teater kuuluu Suomen vanhimpiin taidelaitoksiin. Kaupungin suomenkielinen teatteritoiminta jakaantui alussa kahteen leiriin, kun sinne perustettiin ajalle ominaiseen tapaan sekä työväen- että porvarillinen teatteri, joilla molemmilla oli omat yleisönsä eri yhteiskuntapiireistä. Kaksi- ja kolmekymmentäluvun taitteessa Turun Työväen Teatteria ja Turun Teatteria yritettiin painostaa yhdistymään. Tavoitteena oli teattereiden toimintakyvyn parantaminen ja julkisten avustusten järkevämpi kohdentaminen. Teatterileirien poliittiset vastakohtaisuudet kuitenkin vesittivät suunnitelmat kahden teatterin korvaamisesta yhdellä, kaikille kaupunkilaisille yhteisellä ”kaupunkiteatterilla”. Turkulaisteattereiden yhdistäminen mahdollistui vasta vastakohtaisuuksien liennyttyä toisen maailmansodan jälkeen. Tällöin kaupunki tuli mukaan hankkeeseen ja uusi teatteri perustettiin kunnallisena. Tulipalot ovat toistuva teema Turun teatterihistoriassa – niin myös tässä kohtaa, sillä käynnistävänä tekijänä teattereiden yhdistämisen ja kunnallistamisen suhteen toimi tulipalo, joka tuhosi työväenteatterin toimitilat.

Teatteria Turussa -teoksen painopiste on kaupunginteatteri-instituution toiminnassa. Silti historian avainkäsitteenä on ”turkulainen teatterielämä” ja se pyrkii antamaan kuvan kaupungin näyttämötoiminnasta kunnallista laitosta laajemmin. Kirjan sivuilla paikkansa saavat niin kaupungin moninaiset harrastelijaryhmät kuin Åbo Svenska Teaterin toimintakin. Lisäksi tutkijat ovat pyrkineet ottamaan huomioon eri teatterialan toimijoiden, yleisön ja ammattiryhmien työn merkityksen kaupungin teatterielämälle ja tarkastelleet kaupunginteatteria jonkin verran myös kaupungin kulttuurihallinnon kontekstista. Näkökulman valinta on onnistunut ja laajuudestaan huolimatta lukijaystävällinen. Sen ansiosta kaupunginteatterista muodostuu kuva laitoksena, joka toimi tiiviissä yhteydessä kaupungin muihin teatterialan toimijoihin ja suomalaiseen teatterikenttään yleensä.

Vaikka teatterielämän kuvaus on erinomaista, toistuu teoksessa kaikille tämänkaltaisille laitoshistorioille ominainen perisynti. Historiankirjoitus jää väistämättä sellaiseksi, että teatterilaitoksesta ja -taiteesta muodostuu kuva muusta yhteiskunnasta irrallisena linnakkeena. Tällä tarkoitan sitä, että teatterin yhteydet esimerkiksi Turun kaupunkiin nousevat esiin ainoastaan konfliktitilanteissa ja murroskohdissa. Nämä ovat myös teoksen ainoita kohtia, joissa saadaan kosketuspintaa kunnallisen teatterin ”kunnallisuuteen”. Mutta ehkäpä syy ei ole kirjoittajien. Ehkäpä teatterin toimintojen etäisyys ympäröivän kaupungin tuoksinasta ja kaupunginhallinnon kiemuroista on yksinkertaisesti kunnallisen laitosteatterin arkitodellisuutta. Laajempi kulttuuripoliittinen näkökulma ei olisi toisaalta tähän perin kulttuurihistoriallisesti painottuneeseen teokseen sopinutkaan. Sen sijaan kaupungin ja teatterin kosketuspintaa olisi voinut lähentää nostamalla nykyistä enemmän esiin kunnallisen kaupunginteatterin yleisön ja kaupunkilaisten ääniä. Onhan kaupunginteatteri laitos, jota ylläpidetään kaupunkilaisten verovaroin.

Väistämätöntä on tietysti se, että teatterin ydintoiminnan kuvaus, eli ohjelmisto ja sen arvostelijoiden ja yleisön taholta saaman vastaanotto, vievät leijonanosan teatterihistorian sivuista. Teatteria Turussa ei kuitenkaan tyydy vain ohjelmiston kuvaukseen. Se tarjoilee kiehtovia yksityiskohtia esitysten taustalta, maalailee mielenkiintoista ajankuvaa ja liittää kaupunginteatterin ohjelmistovalinnat osaksi laajempaa kulttuurihistoriallista kontekstia. Se luo katsauksia teatterin ympärillä esiintyviin mielenkiintoisiin ilmiöihin – esimerkiksi tiettyjen näyttelijöiden ympärille kehittyvään tähtikulttiin. Edellä mainittujen piirteiden lisäksi teoksen parhainta antia ovat ne osuudet, joissa teatterihistoriaa valotetaan näyttelijähaastatteluiden avulla. Niiden ansiosta teoksen sivuilta välittyy värikäs kuva käytännön teatterityöstä ja hieman sen ympäriltäkin. Erityisesti seitsemänkymmentäluvun kuvaukset saavat allekirjoittaneen – historioitsijan, kulttuuripolitiikan tutkijan ja ennen kaikkea vannoutuneen teatterinystävän – toivomaan, että hän olisi syntynyt kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ja päässyt osalliseksi Turun Kaupunginteatterin kultakauden näytöksistä.

Kaiken kaikkiaan Teatteri Turussa on erinomaisesti, mielenkiintoisesti ja paikoin herkullista kieltä käyttäen kirjoitettu teos. Se on virkistävä tapaus teatterihistorioiden joukossa, sillä sen sivuilla aihepiirin käsittely ulotetaan tavanomaista laajemmalle. Kirja on myös ulkoasultaan kaunis ja sen kuvitus on lukemaan innostava.