Useimmat meistä ovat varmaan joutuneet pohtimaan lomakkeiden, raporttien ja kyselyiden rastitusvaihtoehtoja. Rastita oikea vaihtoehto: oletko opiskelija vai ammatinharjoittaja? Työtön vai kotiäiti? Jatko-opiskelija vai yliopiston henkilökuntaa? Tutkija vai toimistotyöntekijä? Antaako vastaus virkanimikkeen vaiko todellisen työnkuvan mukaan? Luokitukset ovat vaativia ja edellyttävät vaihtoehtojen poissulkemista. Olet joko tätä tai tuota, epätoivoisimmassa tapauksessa kuulut iankaikkiseen kaatoluokkaan nimeltä "muu". Lopputuntumaksi jää, ettei kysely tuota millään tavoin järjellistä kuvaa omasta minästä, toimenkuvasta tai elämäntilanteesta.

Harvoin tulee kuitenkaan hahmottaneeksi, mitä laajempia merkityksiä näillä luokituksilla ja niiden käytöllä on. Yhteiskuntatietelijä Merja Kinnunen on väitöskirjassaan Luokiteltu sukupuoli tarttunut tähän kysymykseen: hänen keskeisenä tutkimuskohteenaan ovat luokitukset, joilla palkkaeroja on kuvattu tilastoissa. Kinnunen osoittaa, että ihmisten yhteiskunnallisista ja taloudellisista asemista kertovat luokitukset eivät pelkästään kuvaa yhteiskuntaa vaan ylläpitävät naisten ja miesten välisiä hierarkioita.

Vaimonpuolet, opiskelijat ja muut "työvoiman ulkopuoliset"

Luokituksissa ilmenevät sekä yhteiskunnan valtasuhteet että kulttuuriset käsitykset sukupuolesta. Kinnunen mainitsee teoksessaan eri vuosisadoilla esitettyjä luonnehdintoja miesten ja naisten työn arvosta. Eri laskutavoilla naisen työn arvoksi saatiin vaihtelevasti 1/2 tai 3/4 miehen työn arvosta, joskus lukuarvo oli täysin negatiivinen. Samaa kuvaa Suomessa 1800-luvulla käytetty virallinen tilastotaulukko, jossa "miehenpuoliksi" tuli merkitä miehet ja työtä tekevät naiset, "vaimonpuoliksi" taas lapset, lappalaiset, vangit ja muuten työvoiman ulkopuolelle lasketut. "Teen tulosta, olen siis olemassa" ei siis ole vain 1990-luvun ilmiö. Kielellisessä ilmaisussa eli siis ajatus siitä, että tuottava toiminta oli miesten varassa.

Vanhat ilmaisutavat huvittaisivat, jollei Kinnusen tutkimus osoittaisi, että sama kuvio on yhä vahvasti läsnä nykypäivänkin luokituksissa, ja jollei hän toisi esiin, miten nämä luokitukset osaltaan uusintavat naisten ja miesten eriarvoisuutta työelämässä ja muualla yhteiskunnassa. Vaikka luokituksissa ei enää puhuta "perheen päämiehestä ja vaimosta", kodin sisällä vaihdettavat hyödykkeet ja palvelut eivät vieläkään ole osa kansantaloutta. 1950-luvulle asti kodin piirissä työskennelleet henkilöpalvelijatkin laskettiin "tuottavan toiminnan" ja "ammattitoiminnan" ulkopuolelle.

Tilastoinneissa ja luokituksissa oletetaan edelleen perusyksiköksi heteroparin muodostama ruokatalous, jossa tulot ja menot ovat yhteiset ja jossa toinen pariskunnasta on ensisijainen tulonsaaja eli ns. viitehenkilö. Tämän korkeapalkkaisimman henkilön – Suomessakin tavallisimmin miehen – ammatti myös määrittelee perheen sijoittumista luokituksiin; "sivutuloja" tuovat perheenjäsenet jäävät toisarvoisiksi. Luokitukset eivät ota huomioon mahdollisuutta, että yhdessä asuvien taloudet ja ammatti-identiteetit olisivat toisistaan erillään.

Aviopuolisoiden hierarkkinen suhde korostuu yhä erityisesti maanviljelijäperheiden kohdalla. Maanviljelijämiehellä ja -vaimolla ei luokitusten ja tilastoinnin mukaan voi olla tasaveroisesti jaettua tilaa, ja vaimo määritellään "avustavaksikin" perheenjäseneksi (eikä täysin tuottamattomaksi) vain, mikäli hän kotitöissään liikkuu kaivolta navettaan asti.

Opiskelijapoliittisesta näkökulmasta tuntuu tyrmistyttävältä sekin, että valtiollisen tilastoinnin kategoriat eivät tunnista sellaista ilmiötä kuin työssäkäyvä opiskelija. Opiskelijat, jotka kouluttautumisen ohessa antavat työpanoksensa vähäarvoisissa hommissa – varaosapakkaajina, lihanleikkuutilojen pesijöinä, rehuvaraston työntekijöinä, puoli-ilmaisina harjoittelijoina jne. – kuuluvat tuottamattomaan sektoriin. Lieneekö tämä luokittelu omiaan vahvistamaan eräiden päättäjien mielikuvaa siitä, että opiskelijat sen kun lorvivat.

Ammattien hierarkkinen järjestys – kotimaiset ja kansainväliset kuviot

Kinnusen tutkimus luotaa luokittelujen ja tilastojen kehityskulkua ja stereotyyppisten luokitusten pitkäikäisyyttä. Vanhat luokittelut pitävät myös ihmeen sitkeästi pintansa, vaikka jo 1800-luvulla todettiin, ettei arkielämä mahdu kaavioiden antamiin rajoihin. Seurakuntien papit, joiden tuli raportoida paikkakuntalaisten ammateista, joutuivat pulaan muun muassa siksi, että "työtä tekeviä vaimonpuolia" oli niin vaikea sijoittaa annettuihin taulukoihin.

Myöhemmin historioitsijat ovat joutuneet tuskittelemaan sen kanssa, että naisten ammatinharjoittaminen tai miesten mahdollinen jääminen kotitöihin eivät näy entisaikojen tilastoissa. Luokitusten ennakko-oletukset sulkeistavat nämä vaihtoehdot toisarvoisina ja poikkeuksellisina, eivätkä ne siten rohkaise havaitsemaan tai toteuttamaan stereotypioiden vastaisia asetelmia. Nykyluokituksissakin ongelmia aiheuttaa mm. se, että naisvaltaisten alojen luokitusmäärittelyt ovat väestötilastoissa usein todella epämääräisiä. Naisyrittäjyyttä tutkinut Kirsi Vainio-Korhonen on todennut, että väestötilaston tavallisista ammattitilastoista ei löydy esimerkiksi kampaajan ammattia, vaan tuhannet kampaajat on sijoitettu ammattiluokituksien kaatoluokkaan "muut". Vasta kaikkein tarkin ja huomattavan kallis tilasto-otos toi esiin tämän naisvaltaisen ammattialan työntekijät; vastaavanlaista katvetta ei synny miesvaltaisia aloja tutkittaessa.

Suomalaiset luokitukset ovat toisaalta sallivampia ja avoimempia kuin kansainväliset luokitukset. Kansainvälisen vertailtavuuden vaatimuksesta suomalaisiakin luokituksia on viety EU:n ja YK:n laatimien yleisluokitusten suuntaan, mikä on jättänyt katveeseen paikalliset eroavuudet. Sukupuolen luokittelun kannalta tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että kansainväliset luokitukset olettavat useammin miehisen perheenelättäjän. Valtakulttuureja kuten Iso-Britanniaa ja Saksaa edustavien tilastotieteilijöiden näyttää olevan vaikeaa hahmottaa, että kotitalouden tai perheen ammatillinen identiteetti voi perustua muuhun kuin aviomiehen ammattiin. Muutosyrityksiäkin on silti luvassa: kotitaloustuotannon arvoa suunnitellaan vietäväksi tilastoihin, jotta kotiäitien (ja -isien) työosuus tulisi entistä paremmin näkyviin – ja siten saisi mahdollista lisäarvoa osana valtion kokonaistuotantoa.

Kansainvälisen vertailtavuuden problematiikasta ja stereotyyppisten luokitusten ongelmista kertoo Kinnusen esimerkki sairaanhoitajien ja insinöörien asiantuntijaluokituksista. Vuonna 1997 sairaanhoitajien ammattiluokitukseksi määriteltiin "ylemmän asiantuntijan tehtävät", mikä poikkesi osittain kansainvälisistä luokitteluista ja oli perusteltavissa suomalaisten sairaanhoitajien korkealla koulutustasolla ja laajalla vastuualueella. Samaan aikaan myös insinöörien ammattiluokitus nostettiin vastaavalle tasolle.

Vain muutamaa vuotta myöhemmin sairaanhoitajat kuitenkin luokiteltiin alemman tason asiantuntijoiksi. Osaperusteluna esitettiin, että ammattiluokitus kasvatti erityisasiantuntijoiden ja erityisesti naispuolisten erityisasiantuntijoiden määrää niin paljon, ettei se vaikuttanut kansainvälisesti verrattuna uskottavalta. Toisena perusteluna oli palkkaus; vaikka keskimääräinen koulutustaso oli yhtä korkea kuin insinööreillä, sairaanhoitajien palkkaus oli paljon alempi kuin esimerkiksi ylempiin asiantuntijoihin lasketuilla insinööreillä. Katsottiin siis mahdottomaksi luokitella näitä kahta alaa samantasoisiksi. (Samalla perusteella monet yliopiston ylemmät asiantuntijat voitaisiin raakata suoraan teknisten toimihenkilöiden kategoriaan.)

Kinnunen toteaakin, että sairaanhoitajien tilanne näyttää kehämäiseltä: palkkauksen perusteella heidät sijoitetaan alempaan ammattiluokkaan, mikä taas heikentää palkankorotuksen mahdollisuutta, mikä taas heikentää mahdollisuutta nousta ammattiluokituksessa ylöspäin. Kinnunen puhuu luonnollistuneista ylemmistä ja alemmista asemista, jotka uusintuvat myös luokitusten kautta.

Erittäin tärkeänä pointtina Kinnunen toteaa, että luokituksissa tehdään jako käytännön tekemiseen ja tiedollisten taitojen käyttämiseen. Varsinkin naisvaltaisilta aloilta voitaisiin löytää kolmaskin ulottuvuus – tekijästään ulospäin näkymätön tajuamisen ja tuntemisen taito; tuntoisuus ja tilannetaju. Tunneäly ja välittäminen kuitenkin hukkuvat näistä luokituksista. Niitä ei arvosteta tasoluokituksissa sen paremmin kuin palkkauksessakaan.

Teen työtä kodin ulkopuolella, olen siis olemassa

Merja Kinnusen teos jysähti tajuntaani hyvin voimakkaasti, kaiketi siksi, että luokittelujen kuvastama stereotypia ja ihmiskuva olivat niin totaalisessa ristiriidassa omien kokemusteni ja arjen moninaisuuden kanssa. Analyysistä nousee esiin tyly viesti: luokitteluissa arvokkaita ovat olleet ja yhä ovat tuottavat yksilöt, ja ollakseen tuottava yksilö on edelleen tehtävä työtä kodin ulkopuolella. Nykyajassa käyty keskustelu eri alojen tai opiskelijoiden "tuottamattomuudesta" osoittaa kouriintuntuvasti, miten nämä luokittelut liittyvät vallitseviin yhteiskunnallisiin arvoihin. Ei ole yhdentekevää, millaiselta arvopohjalta tilastot ja luokittelut rakennetaan.

Merja Kinnusen teos herättää lukijassa paitsi menneisyyteen liittyviä ahaa-elämyksiä, myös päivänpoliittisia oivalluksia. Historioitsijan näkökulmasta teos on tärkeä muistutus siitä, miten varovaisesti on luettava niitä tilastoja ja luokituksia, jotka välittävät tietoja menneisyyden yhteiskunnasta ja sen toimijoista. Aina ei tule ajatelleeksi, miten monin eri tavoin vanhat luokitukset tekevät väkivaltaa kuvaamansa aikakauden moninaiselle arjelle.