”Mitä epävarmemmaksi öljyn hallitsema energiatalous muuttuu, sitä vaikeampaa on siirtyä eteenpäin”, kirjoittaa Paul Roberts kirjassaan Kun öljy loppuu – Uuden energiatalouden vaihtoehdot (The End of Oil – on the edge of a perilous new world).

Maailman öljyn kysyntä kasvaa 2,7-3,3 prosenttia vuodessa, ja sen saannista kilpaillaan yhä rajummin. Arvioiden mukaan öljyn ja muiden energianlähteiden kysyntä kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä. Niukkenevien varantojen piinaamat maat ja yhtiöt eivät uskalla vaarantaa kilpailuasemiaan investoimalla epävarmempiin ja kalliimpiin energiantuotantomuotoihin.

Robertsin mukaan öljyntuottajamaat kohtaavat yhä suurempia paineita lisätä tuotantoaan, samalla kun niiden nykyiset reservit ehtyvät. Hänen mukaansa tarvittaisiin jopa biljoonien dollarien investointeja uusiin tuotantoalueisiin. Öljy on kuitenkin loppumassa: tuotannon huippu saavutetaan pessimististen arvioiden mukaan jo vuonna 2010, optimistienkin mukaan viimeistään vuonna 2030.

Lisäksi öljyn, kaasun ja sähkön kysyntä kasvaa rajusti tulevina vuosina nopeasti teollistuvissa siirtymätalousmaissa, kuten Intiassa, Kiinassa, Brasiliassa ja Malesiassa. Jos taas kehitysmaiden elintasoa yritetään nostaa, tarvitaan sinnekin yhä enemmän energiaa. Kenelläkään ei tunnu olevan selvää käsitystä siitä, mistä energiaa riittää kaikkien tarpeisiin. Maailman öljytalous on Robertsin mukaan menossa vauhdilla kohti lopullista kriisiä.

Paul Roberts uskoo, että energiaturvallisuudesta huolehtiminen syö nykymenolla alleen muut pyrkimykset, kuten ilmastonsuojelun ja kalliimpien energiantuotantomuotojen käyttöönoton ja kehittelyn. Kun railo energian kysynnän ja tarjonnan välillä repeää, unohtuu onko tuotanto puhdasta tai kestävää. Kiistaa ja mahdollisesti jopa sotia syntyy siitä, kuka ylipäätään saa energiaa yhteiskuntansa ylläpitoon.

Kun tuotannon huippu on saavutettu, hinnannousu mahdollistaa ja pelko öljyn loppumisesta aikaansaa raivokkaan uusien ja huonompien lähteiden hyödyntäminen, mikä kuluttaa jäljellä olevan öljyn entistä nopeammin loppuun. Lopulta tuotanto romahtaa. Roberts ei näytä luottavan siihen, että jostakin ilmestyisi uutta tekniikkaa, joka mahdollistaisi jäljellä olevien heikkojen lähteiden pitkäaikaisen hyödyntämisen. Niistä tuskin olisikaan tyydyttämään valtavaa kysyntää.

Ilmastokin on suuressa vaarassa: Esimerkiksi Kiinassa köyhyyttä tehokkaasti poistavan talouskasvun kääntöpuolena on, että maan on rakennettava jopa 60 uutta 400 megawatin voimalaa joka vuosi seuraavan kymmenen vuoden ajan. Arvioiden mukaan suurin osa näistä tulee olemaan vanhanaikaisia ja saastuttavia, mutta suhteessa halpoja kivihiilivoimaloita. Jos kiinalaiset vielä alkaisivat käyttää energiaa yhtä paljon kuin länsimaalaiset – Kiinan tämänhetkinen sähkönkulutus henkeä kohden on alle on kymmenesosa teollistuneiden maiden tasosta -, seuraukset olisivat pöyristyttäviä.

Roberts ehdottaa toimenpiteitä, joilla katastrofi vielä ehkä voidaan välttää: poliitikkojen olisi nopeasti ohjattava markkinat oikeille urille; energiatehokkuutta sekä hybridiautojen käyttöä ja suunnittelua olisi edistettävä. Näin saisimme uusien, puhtaiden energiantuotantotekniikoiden, kuten aurinko- ja vetypolttokennojen, kilpailukykyisiksi kehittämiseen joitakin kriittisen tärkeitä lisävuosia. Tämä tuntuu järkevältä, vaikkakin melkoisen vaatimattomalta toimenpiteeltä kirjan tuomionpäivän kuvien maalailujen jälkeen.

Roberts arvioi huvittuneesti eri ympäristöaktivistien rajuja ja mustavalkoisia ratkaisuvaihtoehtoja. Hän näkee tulevaisuuden energiantuotantopaletin markkinavetoisena monien eri ratkaisujen kokonaisuutena, joka tarvitsee kuitenkin käynnistyäkseen poliittista ohjausta.

Kirjassa on paljon mielenkiintoista sekä maailman energiatalouden suuria linjoja että pikkuseikkoja koskevaa tietoa. Ydinajatus tosin hukkuu välillä pienempien teemojen kehittelyn alle. Riitta Kankkusen suomennos on kielellisesti hyvä ja työ tarkkaa. Kirja on kaiken kaikkiaan erinomainen perusteos maailman energiatalouden tämän hetken pääongelmasta.