Tekijä nousee kuin feeniks-lintu

Turun yliopistossa järjestettiin joulukuussa 2002 seuraten kotimaisen kirjallisuuden seminaari otsikolla ”The Resurrection of the Author” (Tekijän kuolleista herääminen). Seminaarin loppuraporttina ilmestynyt Tekijyyden tekstit on kunnianhimoinen yritys määritellä uudelleen sellaisia kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä kuin tekijä, teos ja elämä. Tekijän palautus kirjallisuudentutkimuksen kohteeksi ei nykyaikana merkitse paluuta biografiseen tutkimusperinteeseen vaan kontekstien uutta määrittelyä ja kartoittamista. Teoksen toimittaneet Kaisa Kurikka ja Veli-Matti Pynttäri sanovat tekijällä olevan enemmän merkitystä silloin, kun tarkastellaan taiteen tekemisen eettisiä kysymyksiä.

Kurikka, Kaisa & Pynttäri, Veli-Matti: Tekijyyden tekstit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. 357 sivua. ISBN 951-746-797-4.

Turun yliopistossa järjestettiin joulukuussa 2002 seuraten kotimaisen kirjallisuuden seminaari otsikolla ”The Resurrection of the Author” (Tekijän kuolleista herääminen). Seminaarin loppuraporttina ilmestynyt Tekijyyden tekstit on kunnianhimoinen yritys määritellä uudelleen sellaisia kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä kuin tekijä, teos ja elämä.

Tekijän palautus kirjallisuudentutkimuksen kohteeksi ei nykyaikana merkitse paluuta biografiseen tutkimusperinteeseen vaan kontekstien uutta määrittelyä ja kartoittamista. Teoksen toimittaneet Kaisa Kurikka ja Veli-Matti Pynttäri sanovat tekijällä olevan enemmän merkitystä silloin, kun tarkastellaan taiteen tekemisen eettisiä kysymyksiä.

Seminaarin pääpuhuja Seán Burke on kirjoittanut kaksi artikkelia kirjoituskokoelmaan. Englantilainen kirjallisuudentutkija ohjaa suomalaistutkijoita arvottamaan teoksia ja kirjailijoita tapauskohtaisesti kysymällä kunkin kohdalla tekijänäkökulmien mielekkyyttä. Burke jatkaa kysymällä, miksi 1900-luvun kirjallisuudentutkimus päätyi Kantin esimerkkiä seuraten ajattelemaan subjektia pelkästään muodollisena funktiona. ”Lukemisen akti jollain tavalla olettaa olemassa olevaksi minän tai teoksen subjektin, joka on jotain muuta kuin tekijän yksilöllinen minä tai lajiominaisuuksien elävä kokonaisuus”, Burke sanoo.

Tekijän intentio osoittautuu yhdeksi antologian ristiriitaisimmista käsitteistä. Kun Juho-Antti Tuhkanen esittelee mahtipontisesti intentionalistista kritiikin filosofiaa tekijäskeptisempiä katsantokantoja vastaan, antaa Tomi Kaarto Derrida-lähtöisessä kirjoituksessaan varsin toisenlaisen kuvan intentionalismista: intentiota on mahdoton määrittää täydellisesti.

Kokoelman aihepiirin kannalta tärkein artikkeli on Kaisa Kurikan essee ”Peili, lamppu ja vankila vai anonymiteetin utopia”. Teksti esittelee laajasti ja seikkaperäisesti tekijyyden tekstejä ja tekijän historiaa kirjallisuudentutkimuksen kohteena. Vaikka Kurikan fokus rajautuu tekijyyden problematiikan esittelyyn, lopputulos kattaa hyvin eri aikakausien käsityksiä.

Tekijyyden tekstien kiintoisimmaksi artikkeliksi osoittautuu Veli-Matti Pynttärin essee 1930-luvun kuuluisasta kirjallisuustaistelusta, jonka keskeisenä kiistakapulana oli kirjallisuuden poliittinen riippumattomuus. Pynttäri lähestyy tätä erittäin tärkeää kulttuurihistoriallista debattia kriitikko Tatu Vaaskiven ”Vapaan arvostelun puolustus”-artikkelin kautta.

Vakuuttavasti Pynttäri osoittaa, että Vaaskivi kiistää tekijän kirjallisuuskritiikin kannalta mutta säilyttää tämän merkityksen pohtiessaan kirjallisuuden eettisyyttä. Tällöin myös poliittinen kirjailija astuu esiin kulman takaa. Vaikka Vaaskivi ja muut kulttuuriliberaalit kriitikot kielsivät politiikan kirjallisuuden tendenssinä, he toivottivat tervetulleeksi poliittisuuden ulkoisen todellisuuden arvottamisena.

Monet Tekijyyden teksteistä jäävät aika vaikeatajuisiksi, vaikka kirjallisuuden nykytutkimus näyttää lipuvan journalismin perässä aikaisempaan enemmän kirjailijoiden suuntaan. Kokoelman viimeiseksi sijoitettu Seán Burken essee Nietzschestä Auschwitzissa harppaa aimo askelen kohti nykyisin journalismissa yleistynyttä feature-kirjoittamista. Mielikuvitus alkaa olla myös tutkijan ase, ei pelkästään kirjailijan tai journalistin.

Nykyisin kirjailijat ovat aikaisempaa enemmän julkisuuden henkilöitä ja mediakirjailijoita, kuten Kurikka ja Pynttäri osuvasti kuvaavat. ”Mediakirjailijan esiinmarssia julkisuudessa ei tule ohittaa laput silmillä, vaan etsiä niin eroja kuin yhtäläisyyksiä kirjallisuudentutkimuksen kannalta tärkeiden ongelmien kanssa”, toimittajat sanovat. Tekstiin limittyvästä tekijästä antaa havainnollisen esimerkin Lotta Sandbergin alun perin ruotsiksi kirjoitettu essee koskien Salman Rushdien Häpeä-teosta metafiktiivisenä ja itserefleksiivisenä kaunokirjana.

Suuri ansio on se, että antologian kirjoitukset eivät ole liian hajanaisia eivätkä sirpaleisia toisiinsa nähden. Toimittajat ovat onnistuneet työstäneet seminaariesitelmäraporteista melko toimivan kokonaisuuden. Kieli on kiitettävää ja sisältö tarkkaan rajattu tekijäkysymyksien pohdiskeluun.

Tekijyyden teksteissä naisnäkökulmat ovat tärkeitä. Tutkittuaan 1800-luvun naiskirjailijoidemme nimimerkkien käyttöä Heidi Grönstrand tekee tärkeitä havaintoja kirjallisuusinstituution kielteisistä reunaehdoista juuri naistekijöihin liittyen. Naiskirjailijoiden, kuten Fredrika Runebergin, Charlotta Falkmanin ja Maria Kraftmanin, oli ajan vaatimuksesta johtuen pakko kirjoittaa nimimerkeillä, jotta kirjailijan anonymiteetti olisi säilynyt.

Tätä instituutiopiirrettä vastaan nousi Fredrika Runeberg käyttämällä aina samaa nimimerkkiä ja luoden näin pysyvän kirjailijaidentiteetin. Hän jäi poikkeukseksi 1800-luvun puolivälin naiskirjailijoiden joukossa. Naistekijyyden peittelyyn lähti toistuvasti myös L. Onerva, jonka 1900-luvun alun tekijyyskysymyksiä esittelee Viola Parente-Capková omassa kirjoituksessaan.

1800-lukua vasten heijastuvat irvokkaasti Päivi Koiviston artikkelin tuoreemmat naiskirjailijaesimerkit mm. Pirkko Saisiosta, joka on kirjoittanut osan tuotannostaan miehisillä nimimerkeillä. Koivisto osoittaa Saision pseudonyymin tarkoituksena olleen irrottautua sovitetusta tekijyydestä, johon kirjailija ei voinut muuten vaikuttaa. Samalla tutkija tekee arvokkaita huomioita tekijän olemassaolon merkityksestä lukemiselle.

Niin Saisiolle kuin naisnimimerkillä kirjoittaneelle Olli Jaloselle ei ole satanut kiitosta pseudonyymien paljastuttua varsinkaan nimekkäiltä kirjallisuuskriitikoilta; heitä on syytetty jopa pelkureiksi. Eniten kirjallisuuskriitikoita on Koiviston tulkinnan mukaan harmittanut se, ettei tekijän sukupuolta pystykään määrittämään itse tekstistä. Kriitikko on näin ollen täysin kustantajan antaman tiedon varassa.

Sivumennen mainittakoon, että taustalähtöisen kirjallisuudentutkimuksen muita tuoreita esimerkkejä on professori Juhani Niemen laaja tutkimus Arvid Järnefelt – Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa (SKS 2005). Tekijyyden tekstien tapaan Niemen teos osoittaa biografisen tutkimuksen kykenevän nykyisin riittävään itsetarkkailuun, jolloin ollaan selvillä vesillä paitsi kohteen myös lukijan ja tutkimusprosessin reunaehtojen suhteen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *