Jukka Kortin tutkimus suomalaisen television sosiokulttuurisesta historiasta ilmestyi juhlimaan suomalaisen television 50-vuotista taipaletta. Ensimmäinen televisiolähetys maassamme järjestettiin vuonna 1950 Stockmannin tavaratalossa. Yleisradion ja MTV:n säännölliset televisiolähetykset alkoivat vuonna 1958, jolloin televisiotoimintaa oli jo parisen vuotta harjoittanut myös Teknillisen korkeakoulun TES-TV. Viiden vuosikymmenen mittaista televisiohistoriaa on käsitellyt televisio-ohjelmien kautta myös Juhani Wiion toimittama artikkelikokoelma ”Television viisi vuosikymmentä”. Televisio on poikkitieteellisen tutkimuksen kohteena kasvattanut kiinnostusta, ja varmasti tulevaisuudessa teoksia on odotettavissa myös kaupan hyllyille lisää.

Kortti käy läpi television kehityshistorian, jossa digi-tv:n tulo on viimeisin askel. Alan teknologia rantautui Suomeen 1950-luvulla. Televisio-ohjelmisto oli jo tuolloin yllättävänkin monipuolista. Nykyisin kaupallisilla kanavilla jälleen yleistynyt ja laissa tarkoin säädetty sponsorointi televisio-ohjelmissa ei olisi tosin hyväksynyt menoa. Esimerkiksi Tupla tai kuittia sponsoroi Amer, ja häviäjä palkittiin kartongilla Milton -savukkeita. Televisiotoimintaa rahoitettiin alusta alkaen mainoksilla, vaikka kaupalliselle televisiolle on aina löytynyt myös vastustajia. Kun televisio löi itsensä läpi 1960-luvulla, oli alan pioneerin Tesvisionin (TES-TV) taru jo lopussa ja se myytiin Yleisradiolle. Tampereen tiloihin perustettiin TV2, joka aloitti toimintansa 1965.

1960-luvulla suomalaisessa yhteiskunnassa muutettiin maalta kaupunkeihin ja maasta Ruotsiin. Sodan jälkeen alkoi siirtyminen kohti teollista yhteiskuntaa ja television viihde ”tarjosi pakoa rakennemuutoksessa elävän maaseudun ankeudesta ja loi lämpöä vieraan lähiön kylmyyteen”. Orastava hyvinvointi näkyi, ja kulutus kasvoi vauhdilla. Media välitti amerikkalaista elämäntapaa ja villi länsi oli suosittu aihe. Kortin tutkimuksen mukaan suomalaiset kokivat television tulon vaihtelevasti: televisioon saatettiin suhtautua negatiivisesti etenkin uskonnollisissa piireissä, tai hämmästellä sitä suurena teknisenä ihmeenä. Ja olihan televisiota hankala tuodakin tupiin, joissa ei vielä ollut sähköä. Jotkut myös saattoivat ymmärtää laitteen toimintaidean väärin, ja luulla televisioesiintyjien näkevän myös heidät. Tapaukset muistuttavat Pentti Haanpään juttua radion tulemisesta, jossa isäntä lähtee kuuntelemaan paikallisen kauppiaan hankkimaa radiota, ja palattuaan kotiin valehtelee kylän akoille kuulleensa näiden juoruamisen radiosta. Ihmisten sosiaalielämässä tapahtui television tulon myötä suuri murros. Ne, joilla ei ollut televisiota, kävivät naapurissa katsomassa. Joskus televisio hankittiinkin, että lapset pysyisivät välillä kotona. Televisiosta tuli varakkuuden statussymboli, merkki moderniudesta.

Yhteiskuntakriittisillä televisio-ohjelmilla pyrittiin erityisesti Reporadion (kuten Yleisradiota silloisen pääjohtaja Eino S. Revon mukaan nimitettiin) aikaan katsojien voimakkaaseen valistamiseen, mutta yksipuolisesti vasemmistopainotteinen ohjelmisto sai nopean lopun ja Yleisradion ohjelmistoa normalisoitiinkin 1970-luvulla. Jähmeän poliittisessa yhteiskunnassa televisio pysyi hetken muuttumattomana, mutta lisätarjontaa oli luvassa 1980-luvun vaihteesta alkaen. Tuolloin yleistyivät kaapeli- ja satelliittikanavat, videot sekä lähetystoiminnan aloitti näille vaihtoehtona syntynyt Kolmoskanava. Videoiden nauhoitus takasi ohjelmien katsomisen silloin kuin itselle parhaiten sopi, mutta edelleen Napakymppi vaikutti viikonloppuna siihen, mihin kellonaikaan saunaan mentiin. 1990-luvulla ”Kauniit ja Rohkeat” -hömpästä tuli yhä selvemmin hyväksyttyä passiivista rentoutumisviihdettä. MTV:n valtakunnallinen mainosmonopoli murtui vuonna 1997 Nelosen aloittaessa valtakunnallisena kaupallisena televisiokanavana. Kanavien lisääntyminen ei kuitenkaan kasvattanut katsomiseen käytettyä aikaa, sillä samana vuonna suomalaisten televisionkatselun kasvu pysähtyi ensimmäistä kertaa television historiassa. Televisiokentän markkinoituminen, omistajuuden keskittyminen ja globalisoituminen sekä digi-tv:n tulo vuorovaikutuksellisuuden lupauksineen päättävät television Kortin historian nykyhetkeen.

Lähestyessään suomalaisen television historiaa arjen kulutustuotteena, Kortti huomioi myös omat kokemuksensa. Tutkijan mediaetnografinen metodi johtaa juurensa kansantieteen termistä etnografia, jolla tarkoitetaan tutkijan elämistä tutkimassaan kulttuurissa osanottajana, jolloin tätä kautta pyritään ymmärtämään tutkittavien tapoja heidän omasta näkökulmastaan. Kortti vertaa henkilökohtaisia kokemuksiaan televisiosta yleisiin kokemuksiin, ja sosiokulttuurisen historian tulkintaan sekoittuu näin tutkijan oma kokemus yhteisen viitekehyksen kautta. Tutkimuksen metodi on mielenkiintoinen ja verraten käyttökelpoinen valinta. Kuitenkin lukija joutuu hieman pettymään, sillä tutkijan kokemuksien käyttö on heppoista, eivätkä tarjoa esimerkiksi uusia näkökulmia jo televisioperinnettä tuntevalle.

Aineistona Kortin tutkimuksessa on Museoviraston yhdessä Suomen Elokuva-arkiston kanssa järjestämä kysely "Elokuva ennen ja nyt" vuodelta 1996. Osa aineiston kysymyksistä liittyi televisioon, eikä tätä puolta ole ennemmin hyödynnetty. Koska aineisto oli kerätty 90-luvulla, täydensi Kortti sitä keräämällä luentosarjansa yhteydessä opiskelijoidensa mediamuistoja. Kortti jakaa aineiston vastaajat sukupolviin, mutta aineisto ei ole ongelmaton, sillä miehet ovat aliedustettuina ja alueellinen jakautuma on vääristynyt. Kortti käsittelee aineistoa tämän tiedostaen, eikä asia tuota tutkimukselle ongelmaa. Kortti kuitenkin sivuuttaa koulutus- ja sosioekonomisen taustan sekä asuinpaikan merkityksen käsittelystään. Hänen mukaansa ihmisten asuinpaikka tai sosiaalinen asema vaikuttavat 2000-luvulla median käyttöön vähän ja suomalainen yhteiskunta on muuttumassa suureksi keskiluokaksi. Mielestäni sosiokulttuurisen historian tulkinnassa olisi ollut syytä huomioida syvemmin eroavaisuuksia esimerkiksi koulutustaustojen tai työssä käyvien ja käymättömien – tarkoitetaan heillä sitten työttömiä tai eläkeläisiä – välillä. Televisioyleisö tuskin muodostuu keskiluokasta muualla kuin maksu-tv:n kanavilla. Muistokyselyiden aineiston hyödyntäminen on kuitenkin joka tapauksessa erinomainen ajatus. Erilaisia muistokysely- tai -kirjoituskampanjoita järjestetään maassamme usein, parhaillaan esimerkiksi Elokuvakeskus Botnia kerää pohjalaisilta elokuvissa käymiseen liittyviä muistokirjoituksia. Tutkijoilla on mahdollisuus erittäin kiinnostavien aineistojen saamiseen. Aineiston lisäksi tutkimus hyödyntää laajasti jo tehtyjä tutkimuksia ja tilastoja muodostaen yhdessä synteesin televisiohistoriasta.

Kortti tarkastelee miten suomalaisten television katsominen on muuttunut television kehittyessä niukkuudesta runsauteen ja valaisee, kuinka televisio konkreettisesti uppoutuu arjen toimintoihin. Television kaudet jaetaan niukkuuden (1950-1980-luvut), valinnan (kolmostelevision perustamisesta lähtien 1987 eteenpäin) ja runsauden (2000-luvun digiaika) ajanjaksoihin. Etenkin alkuaikoina television katsomiseen liittyi sosiaalista kanssakäymistä, mutta vähitellen televisio alkoi hallita keskustelua ja kyläily väheni. Televisiosta muodostui osa kodin arkea. Sen ympärille kokoontuneen perheen päiväjärjestystä rytmitetään lähetysten mukaan. Kun esimerkiksi Kymmenen uutiset alkoivat vuonna 1981, ne siirsivät keskimääräistä nukkumaanmenoaikaa puoli tuntia myöhemmäksi. Lapsilla on suhteellisen suuri valta televisionkatseluun, sillä perheen televisionkatselu pyörii olennaisesti lasten ja vanhempien suhteen ympärillä. Miesten ja naisten välillä on nähtävissä eroja, esimerkiksi perheenäidit tekevät samalla muita töitä, kun katsovat televisiota. Kortin aineistot osoittavat, että televisio on yhä sosiaalinen media, jota katsotaan yhdessä ja josta keskustellaan seuraavana päivänä koulussa ja työpaikalla. Digitalisoinnin hän näkee vain lisänneen sosiaalisuutta.

Kortin tutkimuksessa ei keskitytä televisio-ohjelmiin, vaikka niitä sivutaankin runsaasti, ja osa ohjelmista nousee enemmän esiin – kuten Big Brother. On kiinnostavaa havaita, mitkä ohjelmat tulivat aineistossa esiin – ja mitkä eivät. Kortti itse huomioi, että Pirkka-Pekka Peteliuksen tähdittämiä 1980-luvun sarjoja, kuten Velipuolikuuta, ei mainita lainkaan, sillä aineiston kohderyhmät eivät iältään täsmää kyseisten ohjelmien yleisöön. Samaistavaa vertailua vanhojen ja uusien televisio-ohjelmien välillä tapahtuu esimerkiksi ”Lauantaitanssien” osalta, jota verrataan tosi-tv-ohjelmiin. Digitaalisen television vuorovaikutuksellisuutta ei kuitenkaan vertailla vanhojen postikorttiäänestys-ohjelmien, tai muiden katsojien vaikuttamista tavoittaneiden ohjelmien kanssa.

Tutkimuksensa lopuksi Kortti tarkastelee television sosiokulttuurista merkitystä suomalaisen televisiohistorian aikana maailmankuvan muokkaajana ja sosiaaliseen kanssakäymiseen vaikuttavana tekijänä. Kortti näkee että televisiosta haltioituminen oli osa kehitysuskoista ja edistysromanttista ideaa – kaikilla oli oikeus tietoon ja aineelliseen hyvinvointiin. Suomalaiset ovat suhtautuneet kuitenkin televisioteknologioihin rationaalisesti, televisio on ollut ja taulutelevision myötä pysyy kodin sisustuksellisena elementtinä. Se on sähköinen tulisija, joka vaikuttaa sohvien muotoiluun.

Vaikkakin televisiohistoriasta on kirjoitettu Suomessa muutamia teoksia, kärjessä Raimo Salokankaan ”Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1926-1996” vuodelta 1996, ei kokoavaa teosta suomalaisesta televisiosta ole vielä ilmestynyt. Kortin yritys on hyvä kokonaisuus, mutta käsittelyn kattavuudessa olisi parantamisen varaa. Vaikka ”Näköradiosta digiboksiin” kulkee avartavasti suomalaisen televisiohistorian läpi, ei voida puhua koko televisiohistoriasta. Kortti tunnustaa tutkimuksensa vaillinaisuuden aineiston osalta, josta johtuen tutkimus painottaa television alkuvuosia ja toisaalta viimeistä kahtakymmentä vuotta. Tutkimus kuitenkin lupaa lähestyä televisiota televisiokatsojien muistojen kautta televisiohistorian teknologioiden, instituutioiden, talouden ja politiikan taustoituksen kautta, mutta taustoitus jää kevyeksi ja kantaa etupäässä teknologian ja talouden käsittelyssä. Vaikka teknologian merkitys on perusteltua, on harmittavaa että instituutioiden, kuten Yleisradion käsittely on melko vaatimatonta 1970-luvun vaihteesta nykypäivään. Myös kaupallisten tekijöiden, kuten esimerkiksi Sanoma WSOY:n tai sekä Kolmostelevision että digi-tv:n tuloon taustavaikuttaneen nykyisen mobiilitelevision visionäärin Nokian osuudet kehityskulussa jäävät pieniin mainintoihin. Tutkimuksen kansainvälinen vertailu on sattumanvaraista. Esimerkiksi BBC:n osuus on mielekästä ja avartavaa, mutta tutkimuksen rajaus jättää tunnun pienestä jäsentelemättömyydestä. Kortti ei perustele miksi tai milloin hän vertailua ulkomaiseen televisioon tekee, ja satunnaiset maininnat olisi voitu korvata harkitummalla kansainvälisen televisiokentän vertailulla.

Viitekehykseen olisi toivonut myös arvokäsitysten muutosten syvempää tarkastelua. Ajan muutos tutkittavien vuosikymmenten aikana ei välity täysipainoisesti. Kortti kohdistaa usein huomionsa murroksiin, mutta jättää tavallaan sen ”ajan hengen”, joka kunkin murroksen takana on, käsittelyn puolitiehen. Myös väkivaltaisen ohjelmiston herättämät reaktiot jäävät melko vähälle huomiolle. Kun aineistossa on televisioväkivaltaa arvosteleva kirjoitus, analysoi Kortti kevyesti joidenkin ohjelmien antaneen enemmän aihetta keskusteluille. Kortin perustelu esimerkiksi mediakäyttösääntöjen ohittamiselle on se, että ne ovat monimutkaisia ja ääneen lausumattomia. Kuitenkin hänen perustelunsa pohjaa David Morleyn yli kaksikymmentä vuotta vanhaan lähteeseen, ja mielestäni perustelu olisi vaatinut syventävää lisäarviointia ollakseen tyydyttävä.

Tutkimuksen rakenne on hyvä. Teos on populäärillä otteella kirjoitettu ja runsaalla kuvituksella varustettu, eli varsin helppolukuinen. Televisiohistoriaa tuntevalle tai uusia näkökulmia kaipaavalle lukijalle kirjalla on kuitenkin melko vähän annettavaa. Lisäksi aineiston muistinvaraiset tiedot ovat välillä epämääräisiä ja hapuilevia, mutta Kortti käyttää niitä analyysissä tietona yllättävänkin kevyesti. Asiat kerrotaan siten, että aineiston muistot kulkevat mukana usein vain tukevana kommenttina; ensin kerrotaan asia, ja sitten laitetaan sama teksti muistosta. Tiivistämisen varaa olisi siten teoksessa löytynyt. Pieniä virheitä löytyy myös jonkun verran, vaikka tietenkin Yleisradion digikanavien uudistuksissa on mahdotonta pysyä ajan tasalla… Mutta kun Kortin mukaan Anu Mustosen televisioväkivallan tutkimus on tehty 1990-luvun puolivälissä, miten on mahdollista että tutkimus julkaistiin vuonna 1991? Toisaalta tietävää lukijaa saattaa vähän hymyilyttääkin, kun Yleisradion muinainen Pitkän Tähtäyksen Suunnitteluelin (PTS) ei tutkijalla mene millään oikein lyhenteen merkitessä niin ”Pitkän tutkimuksen suunnittelua” kuin ”Pitkän tähtäimen tutkimusta”.