Television viisi vuosikymmentä on komea, laaja, massiivinen ja runsaasti kuvitettu artikkelikokoelma suomalaisen television ja ennen muuta sen ohjelmiston historiasta. Suurellisuuteen nähden hanke toteutettiin hämmästyttävän nopeasti. Teoksen toimittanut Juhani Wiio kertoo saatesanoissa saaneensa toimeksiannon Yleisradion televisiotoiminnan johdossa olleelta Olli-Pekka Heinoselta alkuvuodesta 2005. Professoreita ja tutkijoita kutsuttiin koolle, olemassa ja tekeillä olevaa tutkimusta kartoitettiin, ohjausryhmä perustettiin, ja niinpä liki 700-sivuinen järkäle saatiin julki syksyllä 2007. Vauhti selittynee sillä, että vuosi 2007 katsottiin parhaaksi kompromissiksi suomalaisen televisiotoiminnan 50-vuotisjuhlien viettoon – vaikka viisasta kyllä vuoden 1957 rajapyykkiä ei teoksessa liikaa korosteta, voitaisiinhan se perustellusti sijoittaa selvästi aikaisemmaksikin. Lopputuloksesta kiire onneksi näkyy yllättävän vähän; lukija voi korkeintaan huvittaa itseään arvailemalla, mitkä artikkeleista ja etenkin kuvateksteistä on viimeistelty painokoneiden jo käynnistyttyä.

Wiio perustelee ohjelmistohistorian tutkimuksen tarvetta tutkimuksen puutteella. Muistelmia ja institutionaalista historiankirjoitusta (ennen muuta runsaan vuosikymmenen takainen kolmiosainen Yleisradion historia) kyllä on, mutta ”varsinainen analyyttinen television ohjelmien ja ohjelmistojen historiankirjoitus puuttuu lähes kokonaan”. Painotuksena Wiion väite on varmasti tosi, mutta kun katsoo teoksen sisällysluetteloa, huomaa että melkoinen osa sen 31 artikkelista pohjautuu joko jo tehtyyn tai vähintäänkin tulossa olevaan tutkimukseen. Aivan harmaata aluetta ei suomalaisten televisio-ohjelmistojen tutkimus siis sentään ole – pikemminkin televisiotutkimuksen painopiste taitaa viime vuosina olla siirtynyt instituutioista ja rakenteista kohti ohjelmia ja niiden vastaanottoa, osittain tutkimusparadigmojen vaihtelun takia ja osittain siitä syystä, että vanhojen televisio-ohjelmien saatavuus on viime vuosina huomattavasti parantunut. Siinä mielessä Wiion väite on kuitenkin oikeutettu, että yksistä kansista ei likikään näin laajaa televisiotoiminnan ja -ohjelmien kartoitusta ole ennen saanut lukea. Television viisi vuosikymmentä tulee siis ilmiselvään tarpeeseen.

Artikkelikokoelma panostaa moninaisuuteen. Instituutionäkökulmaa ei ole (onneksi) kokonaan unohdettu: esimerkiksi Raimo Salokankaan ja Martti Soramäen artikkelit antavat kokonaisuudelle tuotannolliset ja rakenteelliset raamit, ja monessa muussakin kirjoituksessa sivutaan vaikkapa julkisen palvelun tehtävien muutoksia. Vastaanottonäkökulma on niin ikään mukana, monessa artikkelissa piilevästi ja Jukka Kortin, Kaarina Nikusen sekä Juha Kytömäen ja Erja Ruohomaan artikkeleissa itse pääasiana. Lehtijuttuihin, kyselyihin ja muistelukirjoituksiin perustuvat osuudet keskustelevat onnistuneesti muiden artikkelien kanssa: ne antavat ohjelma-analyyseille mainion tulkinnallisen lisän milloin tukien tutkijanäkemyksiä, milloin suhteellistaen tai vähän kiistäenkin niitä.

Varsinaisissa ohjelmisto-osuuksissa on niissäkin pyritty kattavuuteen. Mukana ovat tasapuolisesti sekä Yleisradio että kaupalliset kanavat, sekä dokumentit ja uutiset että fiktio, sekä valistus että viihde, sekä suomen- että ruotsinkielinen ohjelmisto. On urheilua (Sari Sirkkiä-Jarva), lastenohjelmia (Annikka Suoninen), euroviisuja (Mari Pajala), televisioteatteria (Anu Koivunen), tosi-tv:tä (Mikko Hautakangas), kakkosen sarjadraamaa (Iiris Ruoho), mainoksia (Kaarina Kilpiö) ja paljon muuta.

Kattavuuteen tähtääminen kutsuu tietysti helposti myös etsimään puutteita ja unohduksia. Wiio on ennakoinut mahdollista kritiikkiä nostamalla itse jälkisanoissa esille varjoon jääneitä alueita. Ilmeisin niistä on varmaankin kansainvälinen ohjelmisto, joka tosiaan jää kirjassa kotimaisen tuotannon jalkoihin. Tämä on ymmärrettävää: televisio ei ole ensimmäinen viestintäväline, jonka sisällöllinen tutkimus lähtee luontevimmin liikkeelle kotimaisesta tuotannosta. Silti se on valitettavaa, ja siinä määrin kuin tavoitellaan jonkinlaista kokonaiskuvaa televisio-ohjelmiston historiasta, myös hiukan vääristävää. En usko olevani ainoa kuusikymmenluvulla syntynyt, jonka televisiomuistoissa Batman peittoaa Heikki Kahilan. Tässäkin suhteessa teoksen vastaanottotutkimukseen keskittyvät osuudet tosin tasapainottavat mukavasti näkökulmaa. Wiion esille nostamien puutteiden ohelle voisi nostaa ainakin yhden ulottuvuuden, joka loistaa poissaolollaan: television ohjelmahistoria näyttää kovin sisältöpainotteiselta, mutta viiden vuosikymmenen aikana myös television ilmaisu, eri ohjelmatyyppien tyyli ja tuotantoteknologia ovat käyneet läpi monia vaiheita. Television tyylihistoria taitaa olla vielä haussa.

Kaikessa kattavuudessaan ja pyrkimyksessään tasapuolisuuteen Television viisi vuosikymmentä on samalla väistämättä myös aikansa näköinen kirja. Millä kaikilla tavoilla se sitä on, paljastunee vasta aikojen muuttuessa. Pari piirrettä pistää kuitenkin jo nyt silmään. Yksi on tämänhetkisen tutkimuksen tietynlainen sallivuus ja pyrkimys ymmärtävään otteeseen. Television viittä vuosikymmentä on hauska lukea rinnan vaikkapa Joan Harmsin, Max Randin ja Keijo Savolaisen Sarjafilmien maailmat -teoksen (1970) kanssa; tutkimuskohde on monilta osin ikään kuin sama, mutta vaikea sitä on samaksi tunnistaa. 1960- ja 70-lukujen poleeminen pamflettityyli ja vahvasti arvottava yhteiskunnallinen eetos saattavat monista tuntua vierailta, mutta toisaalta kriittistä särmää voi tulla myös vähän ikävä. Monin kohdin Television viittä vuosikymmentä voisi lukea kuvauksena parhaasta (ellei jopa ainoasta) mahdollisesta televisiomaailmasta – vaikka useimpien kirjoittajien tarkoitus ei varmaankaan ole ollut sellaista laatia. Tästäkin on kyllä poikkeuksia, erityisesti teoksen sukupuoli- ja kansallisuuskriittisissä näkökulmissa.

Toinen aikaan kiinnittyvä piirre on osan tutkijoista sitoutuminen tietynlaiseen instituutionäkökulmaan ja -kieleen (kuten muuten kiinnittyivät myös Sarjafilmien maailmojen tekijät, mutta aivan eri kohdasta). Televisiotutkimuksen ulkopuolelta tulevan voi teoksen luettuaan olla paha sanoa, mitä tarkoittaa vaikkapa sellainen monessa artikkelissa toistuva käsite kuin ”monipuolisuus”. Minna Aslaman, Heikki Hellmanin, Pauliina Lehtisen ja Tuomo Saurin yhteisartikkelista voi päätellä, että kyseessä ei ole mikä tahansa laadullinen mutu-seikka, vaan määre, jota voidaan punnita monipuolisuusmittarilla. Minkäänlaista määritelmää monipuolisuudelle en kuitenkaan onnistunut teoksesta löytämään, minkä tuloksena pieni sisäinen epäilijä pistää miettimään, kuulostaisiko käsite luontevammalta liikenneministeriön sisäisessä laatupalaverissa kuin kriittisessä tutkimuksessa. Valmiisiin luokitteluihin perustuvat väitteet eivät muutenkaan aina vakuuta. Aslaman ja kumppanien lähtökohta on sinänsä kiinnostavan kriittinen: he lähtevät kyseenalaistamaan usein esitettyä television tyhmentymisteesiä ja sitä että julkisen palvelun televisiokin on enenevissä määrin kaupallistunut ja viihteellistynyt. Mutta mitä oikeastaan kertoo esimerkiksi ohjelmistojen jaotteleminen viihteellisiin ja informatiivisiin, jos (sikäli kuin oikein tulkitsen) Jean-Luc Godardin elokuvat lasketaan edelliseen ja Huomenta Suomi jälkimmäiseen kategoriaan?

Tämä ei merkitse sitä, että suomalaisen television monipuolisuutta enempää kuin informatiivisuutta tarvitsisi ehdoin tahdoin ruveta kiistämäänkään, jotenkin siihen vain tällä kerralla tuntuu helpommalta uskoa omien havaintojen kuin mittatutkimuksen perusteella. Sinänsä Television viisi vuosikymmentä tukee itsessään, omassa laaja-alaisuudessaan, uskoa myös kohteen kiinnostavuuteen. Teos onnistuu siis ohjelmistohistoriallisissa tavoitteissaan: se on riittävästi, muttei liikaa kohteensa näköinen, se kuvaa kohdettaan, pakko sanoa, monipuolisesti ja avaa siihen vaihtelevia näkökulmia. Television viisi vuosikymmentä onnistuu siis huomattavan hyvin täyttämään mahdottomalta tuntuvan kaksoistehtävän, olemaan sekä juhlakirja että riippumaton tutkimus.