Televisuaalisuus, konteksti, historia

Sari Elfvingin ja Mari Pajalan toimittamassa artikkelikokoelmassa Tele-visioita pohditaan, miten eri tavoin tv kietoo katsojaa mukaansa ja miten väline on ollut ja on osa kulttuuriamme. Kirjoittajat peräänkuuluttavat tv:n tekstuaalisuuden ja merkitysten analyysiä sekä tähdentävät historian tuntemisen tärkeyttä. Tutkijoiden keskeisin kiinnekohta on suomalainen mediaympäristö, vaikka esillä olevat ohjelmistot ovat myös ulkomaisia ja analyysien jänneväli ulottuu yli kansallisten rajojen. Toimittajat huomauttavat, että kiihtyvässä mediamuutoksessa keski-ikään ehtineelle televisiolle on veikkailtu mailleen menoa. Uutinen on ennenaikainen, vakuuttaa yhdeksän suomalaista eturivin mediatutkijaa.

Elfving, Sari (toim.); Pajala, Mari (toim.): Tele-visioita: Mediakulttuurin muuttuvat muodot. Gaudeamus, 2011. 278 sivua. ISBN 978-952-495-186-9.

Vaikka televisiotutkimus on nuori oppiala, kuten toimittajat tähdentävät, on alueella olemassa tutkimusperinteitä, joiden päälle luodaan uutta ja entistä haastetaan. Tilanne on kauttaaltaan samankaltainen lähestymistapojen ja menetelmien risteysasemaksi luonnehditun viestintä- tai mediatutkimuksen (riippuu mistä suunnasta kohdetta lähestytään) piirissä. Voisi sanoa, että yhteiskuntatieteellisen lähestymistavan rinnalle on voimistunut mediakulttuurin tutkimus, jonka alueelle Tele-visioita alaotsikon mukaisesti lukeutuu. Koulukuntaisuuden sijaan Elfving ja Pajala kutsuvat tutkijoita ylittämään paradigmoja.

Artikkelikokoelma tukeutuu muutamiin keskeisiin käsitteisiin, joista tärkein on televisuaalisuus. Tällä tekijät viittaavat television muotoihin (dokumentaarisuus, kilpailu, mainonta), jotka myös liikkuvat mediarajojen ylitse, mutta samalla määrittävät televisiota. Tällä hahmottelulla he erottautuvat yhdysvaltalaisesta J. T. Caldwellista (1995), joka viittasi televisuaalisuudella amerikkalaissarjojen välinetietoiseen, 1980-luvulla kypsyneeseen, tv-estetiikkaan.

Jopa yllättävän vahvasti mutta perustellusti kirjoittajat suuntautuvat televisuaalisuuden käsitteen myötä jo kerran syrjäytettyyn tekstuaaliseen analyysiin. Ei ole kuitenkaan kyse tarkkarajaisesta tekstilähtöisyydestä, vaan tulokulmiin sisältyy katsojuus, ohjelmien reseptio, tv:n visuaalisuuden erittely ja historiasensitiivisyys. Kirjoittajakunta vaikuttaa otteiltaan hitsautuneen yhteen, sillä artikkeleiden lähestymistavoissa on hyvää motivoidun oloiset, toisiaan täydentävät tulokulmat ja pyrkimys kontekstuaalisuuteen.

Rakenteeltaan kirja jakautuu neljään osaan, joissa kirjoittajat syventyvät television muotojen historiaan, tv-fiktion moodeihin, tv:n ja historian (muistin) suhteisiin sekä katsojuuden tuottamiseen.

Työvälineenä moodi

Heidi Keinonen tarkastelee televisioon alusta lähtien kuulunutta sarjallisuutta, joka vakiintui suomalaiseen televisioon sekä olosuhteiden pakosta että ohjelmointistrategisista ja tuotannollisista syistä. Sarjamuodon ohella välineen mainonnallisuus on yhtäältä kansallista ja kansainvälistä, ja Jukka Kortti osoittaa, miten alusta saakka (suomalaiseen) televisiotoimintaan kuulunut mainonta on herkkää kulttuurisille muutoksille.

Televisuaalisuuden ohella moodi on kirjan avainkäsitteitä. Genren käsitettä väljemmällä moodilla tekijät haluavat tarkastella kerronnan strategioita ja käytäntöjä. Kirjoittajat eivät kuitenkaan pyri käyttämään käsitettä luokittelevasti, vaan se on pikemminkin analyysejä ohjaava heuristinen työväline. Tämä antaa lähestymistapoihin väljyyttä, mutta moodin merkitys ja tehtävä työkaluna tuntuu hieman hämärtyvän, ja tämä tulokulma olisi vaatinut hieman tarkempaa alustusta.

Silti Jenni Hokka analysoi kiintoisasti Yleisradion TV2:n Rintamäkeläiset -sarjan keinoja luoda läheisyyden tuntua ja arkirealismia sekä Iiris Ruoho TV1:n draamatuotannon Uutishuoneen leikittelyä dokumentaarisuuden ja fiktion rajapinnoilla. Moodin käsite ja televisuaalisuus kulkevat mukana myös muissa artikkeleissa.

Historia ja katsojuus keskiössä

Tele-visiota kirjan kirjoittajat ottavat vakavasti historian merkityksen mediakulttuurin tutkimuksessa. Paitsi että tv esittää historiadokumentteja ja visualisoi historiaa, se myös tuottaa jatkuvasti kumuloituvaa audiovisuaalista kuvastoa. Juuri välineen tapa tuottaa televisuaalista muistia on kiinnostanut Mari Pajalaa, kun taas Henry Bacon analysoi tv:n historiadokumenttien ja yleisemmin visualisoidun historiaesityksen rakentumista.

Laura Saarenmaa osoittaa Kolmoskanavan Seitsemäs hetki -ohjelman (1988–1991) juontajaa – Lenita Airistoa – käsittelevässä tekstissään, miten menneisyyden televisio-ohjelma voi kertoa sukupuolittuneista käytännöistä, rakenteellisesta sovinismista. On kyse inhon tunteiden analyysistä. Tässä tapauksessa inho on tulkinnallinen avain ja ihailun tavoin merkityksellinen katsojuutta tuottava tunne.

Juontajapersoonien lailla ristiriitaisia tunteita herättävät nykyiset tosi-tv:n osallistujat. Sari Elfving paikantaa Suomen Idols-kisassa ja sen motivoinnissa kerroksisen leikin, jossa osanottajat kilpailevat keskenään ja sonnustautuvat populaarikulttuurisiin rooleihin. Näiden uskottavuus punnitaan aktiivisten yleisöjen keskuudessa.

TV on transnationaalinen

Tele-visioita-artikkelikokoelman tekstejä yhdistää joko julkituotu tai peitellymmin esitetty ajatus tv:n transnationaalisuudesta. Television ohjelmat, yleisradiojärjestelmä ja nykyisin entistä tarkemmin profiloidut formaattikanavat eivät ole pelkästään kansallista perua. Vaikutteiden ja vuorovaikutuksen runsauden paljastaa jo tv:n menneisyyteen kurkistaminen, mutta sen vakuuttaa vaikkapa suomalainen monikulttuurinen media-arki. Kaarina Nikunen tarkastelee etnografisessa analyysissään, miten maahanmuuttajaperheen lautasantenni toimii kirjaimellisesti linkkinä lähtömaan kulttuuriin.

Onkin ymmärrettävää, että kirjan toimittajat peräänkuuluttavat kansalliset ongelmanasettelut ylittävää televisiotutkimusta. Onhan suomalaista sähköistä mediaa tarkasteltu usein yleisradiolähtöisesti ja kotimaista kulttuuria luodaten. Toimittajat myöntävät käsillä olevan teoksen painottuvan kotimaisiin sisältöihin ja yleisöihin, mutta televisuaalisuuden muotojen ja sisältöjen liikkuminen tulee useaan otteeseen todistettua, samoin näkökulmat vaihtuvat julkisen palvelun ja kaupallisten toimijoiden välillä.

Havaittu sisältöjen liike ei tapahdu pelkästään yhden välineen sisällä, vaan on kyse intermediaalisuudesta. Toimittajat huomauttavat, että tv on lainannut niin elokuvasta kuin radiosta ja televisio näkyy muussa mediassa. Esiin tulee sekin, että mediakonglomeraatit rakentavat sisältöjä yhä laajemmin monimediaalisiksi, eri alustoilta välitettäviksi.

Tele-visioita on alle kolmesataasivuinen artikkelikokoelma, joka toimii napakkana oppaana televisiotutkimuksen nykyvirtauksiin. Se ei pyrikään olemaan kattava luotaus tutkimuksen teoreettiseen perustaan, vaan tekijät kurkistavat televisuaalisuuden käsitteen kautta television kulttuurisiin muotoihin ja konteksteihin. Ehkäpä siksi se myös johdattaa syvemmin mediakulttuurin tutkimukseen, sillä sen verran monipuolisesti kirjoittajat asemoivat tv:n lähimenneisyyteen ja aikalaisarkeen. On jopa hyvä, että kirjoittajat eivät enempää spekuloi tv:n mahdollisella tulevaisuudella, vaan eri näkökulmat paljastavat, miten notkeasti tämä media on muuntunut ja muuntuu (media)ympäristön mukana sekä toimii yhtenä muutosagenttina. Tele-visioita tulee kertoneeksi, että tv voi niin kauan hyvin kuin sen sisällöillä on merkitystä yleisöille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *