Heikki Wariksen sosiaalihistorian klassikossa Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle (1932) selvitetään oivallisesti teollisuusyhteisön muotoutumista. Kuten muistamme, reilut sata vuotta sitten alkoi maaseudun tilaton ja varaton väestö siirtyä kaupunkeihin. Teollisuusyhteisöissä työn lisäksi työläiselle järjestettiin usein asunto, joissakin tapauksissa jopa polttopuut ja ruokaperunat. Tuolloin avainasanana kaikkeen oli yhteisöllisyys – niin työnantajan kuin työtekijäinkin näkökulmasta. Noista ajoista on paljon vettä saanut virrata Pitkänsillan alitse.

Teollisuusyhteisöt ovat jälkiteollisena aikana olleet moninaisten tahojen, voimien ja muutosten riepoteltavana. Rakennemuutos, työttömyyden kasvu, riskit, lomautukset, epävarmuus, henkilökohtaiset uhraukset, yritysten monikansallistuminen, integroituminen ja pilkkoutuminen ym. ovat meille kaikille tuttuja asioita seurauksineen. Tutkijanäkökulmasta kysymys on ollut yhteiskunnallisista ja (sosiaali)historiallista prosesseista, joiden seuraukset näkyvät muutoksina, uudelleenjärjestelynä ja kriiseinä – sekä myös uusina mahdollisuuksina. Nämä seuraukset on nähtävissä paitsi yleisemmin jälkiteollisen yhteiskunnan rakenteissa ja toiminnassa myös paikallis- ja yksilötasolla.

Vastikään ilmestynyt Meeting Local Challenges. Mapping Industrial Identities -teos avaa tätä problematiikkaa. Teoksessa tarkastellaan työläisyhteisöjen tilaa ja ihmisiä niiden osana. sitä, miten työläisten identiteetti ja elämäntapa ovat muuttuneet murrosten myötä. Teos perustuu Karkkilassa vuonna 1995 pidetyyn Chrisis, Chaos or Challenge -seminaariin, jota on dokumentoitu myös kirjan valokuvissa. Paitsi, että tehdasyhteisöistä on kirjoitettu ja puhuttu, niihin on myös todistettavasti tutustuttu. Itse tekstiosuus on jaoteltu kolmeen päälukuun: Situation, Landskape ja Memory. Päälukujen alle on ryhmitelty temaattisesti samankaltaisia artikkeleita, joita on kaikkiaan 11.

Omista intresseistäni nousee kiinnostavaksi Tuomo Alasoinin artikkeli "Companies, Industrial Communities and Workers amid Post-Industrial Upheaval", jossa analysoidaan muutoksien taustaa, tilaa ja tulevaisuutta. Alasoini tarkastelee artikkelissaan jälkiteollisen yhteiskunnan realiteetteja. Keskeisinä lähtökohtina on kolme ulottuvuutta. Ensinnäkin se, että teollisuusyritysten uudet toimintastrategiat ovat panneet uusiksi myös useiden kuntien toiminnan.

Toiseksi työväestöltä on alettu samanaikaisesti vaatia joustavuutta ja toisaalta myös tietynlaista sitoutuneisuutta, joka pahimmillaan venyy yli työehtosopimuksien rajoitusten (par’aikaahan maassamme pohtii erityinen komitea mm. työehtosopimusten yleissitovuuden tulevaisuutta). Parhaimmillaan nämä muutokset ovat poistaneet työn yksitoikkoisuutta ja tuoneet työpaikoille uudenlaista yhteenkuuluvaisuutta. Muun muassa ryhmätyöskentely ja työssäkierto ovat yleistyneet, hierarkiat madaltuneet ja työntekijöille on jaettu kannustuspalkkioita. Muutokset ovat olleet siten hyvinkin haastavia. Mutta kenen ehdoilla ne on tehty?

Kolmanneksi työläisyhteisön paikallistason toimijat (kuten ay-liike) ovat joutuneet miettimään rooliaan uudestaan. Miten toimia kriisitilanteissa järkevästi? Mieleeni nousee tapaus eräältä lasitehtaalta, joka siirtyi joitakin aikoja sitten osaksi amerikkalaista yhtiötä. Tehtaan johdon mielestä tuotantoa piti supistaa, koska tuottavuus ei ollut riittävä. Paikalliselle ay-osastolle ja sen jäsenistölle jäi päätettäväksi kannattaako siirtymistä 6-tuntiseen työpäivään vai siunatako joukkoirtisanomiset. Pirullinen tilanne. Työntekijäpuoli ei suostunut työajan lyhennykseen, ja irtisanomiset käynnistettiin. Kuulostaa ajallemme tyypilliseltä tarinasta, jossa monikansallisen yrityksen haltuun joutunut tehdas ajetaan ensin alas ja lopulta lakkautetaan kannattamattomana.

Koska Karkkila on ollut teoksen synnylle keskeinen paikka, se on myös seitsemän artikkelin yhteinen nimittäjä. Nämä Perttu Vartiaisen, Sakari Hännisen, Tiina Valpolan, Riikka Jouhikaisen, Stephen Kovatsin, Kimmo Rentolan ja Kirsti Salmi-Niklanderin kirjoittamat artikkelit muodostavat kiintoisan kokonaisuuden. Kukin niistä valottaa samaa punktumia eri näkökulmista. Karkkilasta kumpuaa tämän teoksen voima. Yhden mikrohistoriallisen kohteen avulla voi erinomaisesti valottaa ja todentaa koko Suomessa tapahtunutta kertakaikkisen muutoksen prosessia. Tässä mielessä kokoelma on erittäin onnistunut.

Toisaalta teoksen voima on myös sen heikkous. Kolme muuta kohdetta käsittelevää artikkelia jäävät pääasiassa melko irrallisiksi. Miten Karkkila suhteutuu Eugene Levyn Pittsbourghiin tai Mati Heidmetsin Venäjään ja Pakistaniin? Onhan Pittsbourgh aivan toinen juttu kuin Karkkila. Kaikkein kauimmaksi jää – muuten erittäin kiinnostava – Klaus Tenfelden analyysi Saksassa tapahtuneesta muutoksesta 1920- ja 30-luvuilla. Tottakai paikallinen metalliteollisuus rautakourineen yhdistää kaikkia artikkeleita, mutta tekstien välinen sidosteisuus jää puuttumaan.

Toki Sakari Hännisen globalisaation vaikutuksia jälkiteollisen yhteiskunnan kehitykseen käsittelevä esipuhe johdattaa yhteiseen tematiikkaan, jonka lukija voi havaita teksteistä lähinnä implisiittisesti. Silti on harmillista, ettei itse artikkeliteksteissä tapahdu vertailua tai suhteutuksia.