Teologisia keskusteluja Jöns Budden kanssa

Marko Lambergin tutkimus Jöns Budde - Birgittalaisveli ja hänen teoksensa jatkaa sitä muinaissuomalaisen kirjallisuuden tutkimusta, jonka eräänlaisena merkkipaaluna voidaan pitää Tuomas Heikkilän taannoin julkaisemaa Pyhän Henrikin legendaa (SKS 2005). Rakenteellisesti Heikkilän tutkimuksen kaltaisessa esityksessään Lamberg tarkastelee Naantalin luostarissa toimineen birgittalaisveli Jöns Budden keskeisintä kirjallista tuotantoa. Teknisessä mielessä Lambergin hengentuote ei yllä aivan samalle tasolle Heikkilän tutkimuksen kanssa. Lambergin perimmäisenä tarkoituksena on tuoda Budden keskeisimmät teologiset tekstit tutuksi tämän päivän lukijalle, minkä lisäksi hän pyrkii tarjoamaan jonkinlaisen tulkintavaihtoehdon aikaisemmalle tutkimukselle: tekijä ei täysin varauksettomasti yhdy aikaisempiin käsityksiin Buddesta Suomen ensimmäisenä kirjailijana muttei myöskään halua pitää kohdettaan pelkkänä kielenkääntäjänä, joka ei koskaan olisi tuottanut yhtään omaa teosta.

Lamberg, Marko: Jöns Budde. Birgittalaisveli ja hänen teoksensa. SKS, 2007. 431 sivua. ISBN 978-951-746-888-6.

Marko Lambergin tutkimus Jöns Budde – Birgittalaisveli ja hänen teoksensa jatkaa sitä muinaissuomalaisen kirjallisuuden tutkimusta, jonka eräänlaisena merkkipaaluna voidaan pitää Tuomas Heikkilän taannoin julkaisemaa Pyhän Henrikin legendaa (SKS 2005). Rakenteellisesti Heikkilän tutkimuksen kaltaisessa esityksessään Lamberg tarkastelee Naantalin luostarissa toimineen birgittalaisveli Jöns Budden keskeisintä kirjallista tuotantoa. Teknisessä mielessä Lambergin hengentuote ei yllä aivan samalle tasolle Heikkilän tutkimuksen kanssa.

Lambergin perimmäisenä tarkoituksena on tuoda Budden keskeisimmät teologiset tekstit tutuksi tämän päivän lukijalle, minkä lisäksi hän pyrkii tarjoamaan jonkinlaisen tulkintavaihtoehdon aikaisemmalle tutkimukselle: tekijä ei täysin varauksettomasti yhdy aikaisempiin käsityksiin Buddesta Suomen ensimmäisenä kirjailijana muttei myöskään halua pitää kohdettaan pelkkänä kielenkääntäjänä, joka ei koskaan olisi tuottanut yhtään omaa teosta.

Lambergin tutkimus perustuu alkuperäistekstien kriittiseen lähiluentaan sekä historiantutkimuksen ”klassiseen” lähdekritiikkiin. Tekijän pyrkimyksenä on sijoittaa Budden tekstit ”historialliseen kontekstiin käytössä olevan aikalaistodellisuudesta kertovan lähdeaineiston avulla”. Lamberg ei omien sanojensa mukaan ole kiinnostunut niinkään Budden henkilökuvasta kuin hänen asemastaan ja toiminnastaan birgittalaisluostarin jäsenenä. Tämä luo odotuksia, että luvassa olisi intensiivinen aate- ja oppihistoriallinen esitys Budden ajattelusta ja toiminnasta luostariyhteisön auktoriteettina. Tutkimuksessa käytetty metodi sijoittuu kuitenkin kirjallisuushistoriallisen ja kääntämistekniikkaa koskevan tutkimuksen välimaastoon. Tässä suhteessa Lamberg identifioituu enemmän kirjallisuudentutkijaksi kuin yhteiskuntatieteilijäksi tai -historioitsijaksi.

Lambergin tutkimuksen ensimmäisen osan muodostaa niin sanotun Jöns Budden kirjan (eli Codex Holmiensis A 58:n) käännös ja kommentaari. Kyseinen teos koostuu kymmenestä naantalilaisveljen omakätisesti muistiinmerkitsemästä kirjoituksesta, joita ei ole aikaisemmin julkaistu kokonaisuudessaan suomeksi. Käännösperiaatteena on ollut tuottaa Jöns Budden kirjasta selkeä nykysuomenkielinen tulkinta teoksen sisältämiä latiniteetteja lukuunottamatta. Tältä osin tutkimus on onnistunut ja palvelee varsin hyvin muinaissuomalaisesta luostari- ja uskonelämästä kiinnostunutta lukijaa, jolla ei ole ollut mahdollisuutta tutustua Budden tuotantoon alkuperäisessä latinankielisessä tai muinaisruotsinkielisessä muodossaan.

Tutkimuksen toisessa, ensimmäistä jonkin verran lyhyemmässä osassa Lamberg tarkastelee Budden henkilökuvaa ja pyrkii rakentamaan jonkinlaista kokonaiskäsitystä Budden elämästä. Tekijän keskeisenä tavoitteena on osoittaa ennen kaikkea se, miten kirjallisuutta saatettiin myös Suomessa käyttää 1400-luvulla vaikuttamisen keinona. Lambergin mukaan ei ole kovin yllättävää, että Budde käytti suunnitelmallisesti hyväkseen pyhimyksistä kertovia tekstejä tarjotakseen luostariyhteisönsä nunnakonventille esikuvia ja korostaakseen ”luostarihyvyyden, ennen kaikkea kuuliaisuuden, tärkeyttä”. Luostarin vaikutus aikansa kulttuurikeskuksena ulottui myös maallisen elämän alueelle.

Budde-tutkimuksen perinteessä erotellaan yleisimmin kuusi toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Aikaisemman tutkimuksen lähtökohtina ovat tavallisimmin olleet ensinnäkin elämäkertatutkimus, toiseksi kysymys Budden ”kansalaisuudesta”, kolmanneksi kielitieteellinen näkökulma, neljänneksi Budden tuotannon tarkastelu osana keskiajan suomalaista kirjallisuutta, viidenneksi kysymys tekijyydestä eli siitä, käänsikö Budde kaikki hänen nimiinsä viedyt teokset itse vai toimiko hän joissain tapauksissa vain jäljentäjänä ja viimeisenä Budden käännöstekniikkaa koskeva filologinen tutkimustraditio. Näkökulmat ovat osittain päällekkäisiä. Lambergin tutkimus perustuu lähinnä elämäkertatutkimukseen ja Budden tuotannon tarkastelemiseen osana keskiajan kirjallista traditiota. Tutkimus on – sekä hyvässä että pahassa – eräänlaista reseptiohistoriaa, jonka pyrkimyksenä on tarkastella ennen kaikkea Budden tekstien suhdetta ja vaikutuksia hänen hahmottamaansa aikalaistodellisuuteen. Tässä tehtävässä teos onnistuu hyvin.

Tutkimuskohteen ja vertailuaineiston osalta tutkimuksen lähteistö vaikuttaa kohtuullisen kattavalta. Komparatiivisesta tutkimusasetelmastaan käsin Lamberg vertaa Jöns Budden kirjaa eri-ikäisiin lähdejulkaisuihin ja pyrkii siten selvittämään teoksen alkuperän ja vaikutukset suhteessa aikakauden muihin kirjallisiin tuotoksiin. Vertailumateriaali sisältää mm. pyhimyselämäkertoja ja -kalentereita, munkkien ja nunnien kirjeitä sekä liturgisia lauluja. Julkaistujen lähdeteosten listasta voidaan mainita mm. Raamattu ja Danten Jumalainen näytelmä. Tutkimuksen varsinaisen lähdeongelman muodostaa se, että emme voi tarkasti tietää, mihin lähteisiin Budde käännöksenä perusti. Lähteet kyllä sisältävät huomattavan määrän päällekkäisyyksiä ja yhteyksiä toisiinsa, mutta toisaalta niissä on myös paljon aukkoja ja muita epämääräisyyksiä. Lisäksi on todennäköistä, että osa Budden alkuperäismateriaalina olleista lähteistä on aikojen saatossa kadonnut tai tuhoutunut. Toisen perustavanlaatuisen lähdeongelman muodostaa se, ettei Naantalin luostarista ole säilynyt sellaista yhtenäistä lähdettä kuin sen emoluostarin Vadstenan Diarium Vadstenense, johon vuodesta toiseen kirjattiin emoluostaria koskeneita tapahtumia. Toisaalta Vadstenan luostarin säilyneisiin asiakirjoihin kuuluu diaari, joka sisältää tietoja sittemmin kadonneista kirjeistä. Tällaista kopiokirjaa ei Naantalin ”Armon laaksosta” ole löytynyt. Lamberg on täysin tietoinen näistä lähteisiin liittyvistä ongelmasta, mutta huomauttaa samalla, että aukkoisuus lähteissä ei anna aihetta sivuuttaa erilaisia, jopa toisistaan poikkeavia tulkintalinjoja.

Tutkimuksessa on paljon hyvää, mutta Lambergin kaikki tulkinnat eivät silti osu aivan kohdilleen. Ehkä anakronistisinta tulkintalinjaa edustaa tutkimuksen liitteenä oleva vertailu, joka pyrkii osoittamaan – sinällään varsin omaperäisellä tavalla – Jöns Budden kielen sukupuolittuneet rakenteet. Hieman poleemisena voidaan pitää väitettä, jonka mukaan Budden aikana olisi pyritty kielen avulla luomaan ainakin jossain määrin tietoisia sukupuolihierarkioita. Kyseinen vertailu perustuu lähinnä muinaisruotsin substantiivien sukulaisuuteen (maskuliini, feminiini, neutri), mutta tulkinta saa rinnalleen varsin nykyaikaisen katsantokannan, jossa tekijä tulkitsee eri sanoihin liittyviä konnotaatioita vertaamalla käsitteitä nykyisen amerikan englannin sanastoon. Ongelmia tässä tuottaa lähinnä se, kuinka hyvin tällainen näkökulma tekee oikeutta tutkimuskohteen historialliselle kontekstille – asialle, josta tekijä itse kantaa huolta ainakin vielä tutkimuksensa johdannossa.

Lähdeluettelon perusteella Lamberg tuntee aikaisemman tutkimuksen hyvin, mutta hänen tutkimuksensa ei juuri tuota kovin mullistavia uusia tulkintoja Jöns Budden elämästä tai kirjallisesta tuotannosta. Historiantutkimuksellisesti hyvää teoksessa on se, ettei tekijä ole tyytynyt tavanomaiseen kirjallisuushistorialliseen perspektiiviin, vaan on pyrkinyt kirjoittamaan aitoa kulttuuri- ja mentaliteettihistoriaa, joka huomioisi teosten lisäksi Budden toiminnan ja vaikutukset Naantalin birgittalaisluostarissa.

Toisaalta tutkimusta voidaan pitää siinä suhteessa onnistuneena, että Lamberg on pyrkinyt osoittamaan varsin täsmällisesti kaikki Budden teksteihin liittyvät ”käyttötarkoitukset” eli sen, mitä käytäntöä ja kohderyhmää varten birgittalaisveli tekstinsä eri osat laati. Pääsääntöisesti Lambergin tulkinnat ovat perusteltuja ja johdonmukaisia. Tutkimus rakentaa Buddesta kuvaa kuuliaisena ja nöyränä Jumalan palvelijana, jonka nimeä ei voida liittää Pyhän Birgitan pelkäämiin luostarikunnan ”kapinallisiin”. Lambergin käsitys kohteestaan on sangen hillitty, mutta epäilemättä oikeansuuntainen, sikäli kuin vertailukohdaksi otetaan Budden tekstit ja niiden sisältämä konventionaalisuus. Parhaimmillaan Lamberg yltää varsin eloisaan ja kriittiseen keskusteluun tutkimuskohteensa kanssa. Tutkimuksen suurimpana ongelmana voidaankin pitää lähinnä vain näkökulman suppeutta: huolimatta muutamista viittauksista mm. Tuomas Akvinolaisen ja kirkkoisä Augustinuksen teksteihin tutkimus olisi voinut tarkastella Budden tekstejä laajemmassa kontekstissa ja sijoittaa ne näkyvämmin osaksi yleiseurooppalaista kulttuuriperintöä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *