Heti alkuun on syytä todeta, että nyt arvosteltavana ei ole perinteinen suomalainen (keskiajan) historiateos. Mika Kallioinen ei kaivele arkistoja, harrasta lähdekritiikkiä tai esittele julkaisematonta materiaalia. Niukalla historiallisella kuvauksella on lähinnä välinearvo, kun sitä käytetään ilmiöiden selittämiseen sekä talousteoreettisessa että yleisinhimillisessä viitekehyksessä. Vaikka teoksen ytimessä ovat periaatteessa keskiajan ja esimodernin ajan Itämeren piirin kauppiaiden valinnat, yksittäisten henkilöiden nimiä tai tarkkoja vuosilukuja ei juuri mainita. Kallioisen teoksen keskeisin anti ei ole lähteiden perusteella syntyvä esimodernin kuvaus, vaan kauppiaiden inhimillisen ja yhteisöllisen toiminnan syiden ymmärtäminen. The Bonds of Trade on läpeensä teoreettinen ja samalla avoimen pohdiskeleva teos.

Teoksen lähdepohja

Kompaktissa 200-sivuisessa englanninkielisessä teoksessa on vain puolen sivun lähdeluettelo, pari taulukkoa, eikä lainkaan liitteitä, joissa lähteistä syntyvä kuva olisi referoitu edes tiivistelmänä. Teos perustuukin Mika Kallioisen kahden aikaisemman, suomenkielisen kirjan lähdetyölle: väitöskirja Kauppa, kaupunki, kruunu: Turun kaupunkiyhteisö ja talouden organisaatio varhaiskeskiajalta 1570-luvulle (2000) sekä Verkostoitu tieto: Informaatio ja ulkomaiset markkinat Dahlströmin kauppahuoneen liiketoiminnassa 1800-luvulla (2003). Lähdeviittaukset kohdistuvat joko näihin teoksiin tai suoraan lähdejulkaisuihin, joista Kansallisarkiston ylläpitämä nettitietokanta Diplomatarium Fennicum tarjoaa haku- ja lukumahdollisuuden keskeisimpään, alun perin Finlands medeltidsurkunder -lähdejulkaisusarjasta löytyvään Turun raadin kirjeenvaihtoon 1300-luvulta 1500-luvun alkuun.

Kallioisen teoreettinen katsaus perustuu myöhäiskeskiajan osalta Turun kaupungin raadin ulkomaan-kirjeenvaihtoon. Tähän on lisätty muiden suomalaiskaupunkien kirjeenvaihdon fragmentaarisia rippeitä. Kaiken kaikkiaan primäärilähteitä on runsaat 260. Se voi tuntua vähäiseltä ja liian Turku-keskeiseltä suhteessa Kallioisen koko Itämeren alueen kattavaan, pitkäjänteiseen katsaukseen. Kallioinen kuitenkin perustelee aineiston sopivuuden ja riittävyyden hyvin: Vuoden 1300 tienoilla perustettu Turku ei voinut olla Itämeren piirin trendsetteri, vaan sen synty, järjestäytyminen ja ennen kaikkea kommunikaatio muiden kaupunkien kanssa heijastelevat yleistä, lähinnä saksalaisten hansakaupunkien määräämää trendiä.

1600- ja 1700-lukujen tarkastelun Kallioinen perustaa Itämeren kauppiaita tutkivaan kirjallisuuteen, jota juuri institutionaalisen talousteorian ja verkostotutkimuksen piirissä on tuotettu viimeisen 20–30 vuoden aikana. 1800-luvulle tultaessa Kallioisella on käytössään jälleen hänen omaan arkistotyöhönsä perustuva tapaustutkimus Dahlströmin kauppahuoneesta, jonka tulokset ovat yleistettävissä muuhun tutkimukseen vertailemalla. Teoksen keskeisimpien väitteiden osalta Kallioisen 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa tekemä lähdetyö on riittävää. Keskiajan Turun osalta sitä ei edes olisi voinut syventää Kallioisen väitöskirjan jälkeen, koska Turun raadin toimintaan liittyviä ennestään tuntemattomia keskiaikaisia tai uuden ajan alun dokumentteja ei ole tullut päivänvaloon. Nähdäkseni ainoa kohta, jossa Kallioinen ajautuu työskentelemään lähteiden ja modernin tutkimuksen ulkopuolella on hänen hahmotelmansa Itämeren kaupankäynnin reunaehdoista ennen 1200-lukua. Palaan tähän tuonnempana.

Institutionaalinen talousteoria

Institutionaalinen talousteoria on taloustieteen tuore osa-alue, jonka keskeinen merkitys sai tunnustuksensa vuonna 1993, kun alan oppi-isä Douglass C. North jakoi taloustieteen Nobel-palkinnon Robert Fogelin kanssa. Teorian pointti on sinänsä ilmeinen: ihminen ei ole säännöistä ja tavoista vapaa ekonominen eläin, joka osaisi tai haluaisi maksimoida taloudellista hyötyään täyden informaation vapailla markkinoilla. Viralliset lait, tullit ja muut säännöt, mutta ennen kaikkea epäviralliset kulttuuriset toimintamallit, sanattomat sopimukset, hyvät tavat ja niille rakentuva henkilökohtainen luottamus ohjaavat olennaisesti yksilöiden ja markkinoiden toimintaa.

Näin toimimalla ihmiset pyrkivät rajoittamaan mielivallan, tiedonkeruun sekä yhteydenpidon tuottamia kustannuksia. Luottamuksen rakentaminen on olennainen pitkäaikaisten kauppasuhteiden perusta. Teoria selittää samalla, miksi paperilla fiksuilta vaikuttavat uudet toimintamallit eivät monesti pärjää totunnaisille tavoille. Instituutioiden vuoksi kollektiivinen taloudellinen toiminta on riippuvaista rakenteista, jotka on aiemmin hyväksytty (path-dependence). Tämän voi tiivistää kulttuuriksi. Onkin sanottu, että institutionaalinen talousteoria toi kulttuurin takaisin taloustieteen keskiöön.

1990-luvulla institutionaalinen talousteoria paini luottamuksen teorian kanssa: miksi taloudelliset toimijat haluaisivat ottaa toistensa edut huomioon eivätkä keskittyisi maksimoimaan omaa voittoaan (ns. vangin ongelma)? Vastaus löytyi peliteoriasta ja toistuvan pelin mallista. Yksinkertaistaen: toistuvasti samaa peliä pelaavien kesken kannattaa pelata yhteen, koska joko huijarit huomataan ja diskataan tai kaikkien huijatessa koko peli kuivuu kasaan. Kauppiaiden siis kannattaa olla huijaamatta toisiaan, mikäli he haluavat käydä toistuvasti kauppaa toistensa kanssa. Tämä takaa pitkällä tähtäimellä varmimman tuoton kaikille. Periaatteessa tässä on yhteisöllisten toimintatapojen eli instituutioiden ydin.

Instituutioiden perustelu ei vielä selitä, miksi maailmassa on ja on ollut niin monenlaisia kaupallisia järjestelmiä. Erilaisten instituutioiden toimintaedellytysten ymmärtäminen vaati perusteellisia tapaustutkimuksia, mikä nosti nimenomaan historiantutkimuksen instituutioteorian keskeiseksi kentäksi. Parinkymmenen vuoden työ on jo tuottanut merkittäviä synteesejä, joista kaksi kuuluisinta Kallioinen nostaa esiin myös omassa teoksessaan: Avner Greifin Institutions and the Path to the Modern Economy.Lessons from Medieval Trade (2006) ja Sheilagh Ogilvien Institutions and European Trade (2011). Erityisesti Greifin järkälemäisestä synteesistä lukija voi löytää sellaiset institutionaalisen talousteorian käyttämät peliteoreettiset, matemaattiset ja sosiaalipsykologiset kaavat, joita Kallioinen ei toista omassa teoksessaan.

Modernit synteesit osoittavat, että institutionaalinen talousteoria on hyvä taloudellisen systeemin toiminnan selittäjä: teoria lisää historiallista ymmärrystä. Sen sijaan keskustelu instituutioiden synnystä ja menestymisestä sekä toisaalta niiden rapautumisen ja muuttumisen syistä on edelleen kiivasta. Tähän keskusteluun Kallioinen teoksellaan osallistuu.

Periaatteessa, niin kauan kuin instituutio toimii tehokkaasti ja sekä yhteisö että sen toimintaympäristö pysyvät samanlaisena, instituutioon ei kohdistu muutospaineita. Muutospaineet voivat syntyä yhteisön tai toimintaympäristön muutoksista, ne voivat siis olla sisäsyntyisiä tai ulkosyntyisiä. Muutos voi olla pakotettua (kriisi) tai reaktio uudenlaisten, entistä hyödyllisempien toimintamallien löytymiselle (mahdollisuus, kehitys). Se voi olla spontaania ja orgaanista, tai se voi perustua eksplikoituun päätökseen. Kallioisen analyysi näyttäisi osoittavan, että keskiajan ja varhaisen uudenajan Itämerellä voidaan eri aikoina nähdä toiminnassa kaikki mainitut kaupankäynnin instituutioiden muutostekijät ja tavat.

Kokonaisesitys kauppiaiden sopimiskäytännöistä Itämerellä

Hansakauppiaiden laivoja 1300-1400 -luvuilta. H.F. Helmolt, History of the World, Volume VII, Dodd Mead 1902. Plate between pages 32 and 33. (Wikimedia Commons)

Itämerellä pystyi 1500-luvun alkupuolelle saakka ajoittain toimimaan itsenäisiä tai puoli-itsenäisiä kaapparilaivastoja, rantarosvous oli tapana varsinkin saaristoissa, eikä ollut olemassa kirjoitettua normistoa tai riippumatonta tahoa eri kaupungeissa asuvien kauppiaiden välisten erimielisyyksien puolueettomalle ratkaisulle. Toisaalta keskiajan ja Itämeren väestönkasvu ja kaupungistumisen aalto loivat uusia markkinoita ja lisäsivät kauppiaiden määrää. Perinteinen kahdenvälisille tai suvussa kulkeville luottamussuhteille ja hyvälle maineelle (reputation mechanism) perustuva tapaoikeus ja sopimuskäytäntö (codes of conduct) ei riittänyt, kun markkinoista tuli yhä anonyymimpiä.

Kun valtiot ja niiden tuottama sääntely oli heikkoa tai olematonta, kauppiaiden täytyi itse löytää ratkaisu em. ongelmiin. Vastauksena oli kauppiasyhteisön keskuudesta valittu raati, joka ajoi yksittäisen kauppiaan etuja ja edusti häntä suhteessa muihin kauppiasyhteisöihin (inter-communal conciliation mechanism) sekä huolehti oman ja muiden kaupunkien porvarien maineen tarkkailusta (centralized multilateral reputation mechanism). Kallioinen ajoittaa kaupunkiraatien syntymisen 1100- ja 1200-luvuille ja liittää sen olennaisesti saksalaiseen organisaatioon ja hansaan.

Raatimieslaitos syntyi tai perustettiin kaikkiin Itämeren rannoille perustettuihin kaupunkeihin riippumatta siitä, kuuluivatko ne hansaan vai eivät, siis myös Ruotsiin ja Turkuun. Raadit olivat vastaus sekä yhteisön ulkopuolelta koettuihin uhkiin että sisäpuolelta tulleisiin muutospaineisiin. Ne perustuivat vanhempiin kauppiasyhteisöihin, mutta olivat tuskin täysin orgaanisen kehitysprosessin tulos: jossakin vaiheessa, Kallioisen mukaan mahdollisesti vasta ensimmäisten kaupunkien perustamisen jälkeen, kaupunkiyhteisöt päättivät raatimiesorganisaation pakollisuudesta, mikä kirjattiin myös kaupunkilakeihin.

Kallioisen lähdetyöskentely alkaa vasta 1300-luvulta, joten hänen esityksensä kaupunkien ja raatimieslaitoksen synnystä perustuu tutkimuskirjallisuuteen ja teoreettiseen järkeilyyn. Tässä on ainoa teoksessa huomaamani ongelma: Kallioisen käyttämä tutkimuskirjallisuus painottuu perinteiseen saksalaiseen hansatutkimukseen, jonka tulkinnat nimenomaan hansan synnyn tekijöistä on 2000-luvulla haastettu.

Perinteinen hansatutkimus ei lainkaan pohdi Preussiin ja Baltiaan tehtyjen ristiretkien vaikutusta Itämeren kauppaan. Ristiretket tuhosivat näiden alueiden väestöjen kyvyn itsenäiseen kaupankäyntiin ja johtivat saksalaisten kolonistikaupunkien (Riika, Tallinna, Gdansk, Kulm) syntyyn Itämeren itärannikolle. Voidaan väittää, että nimenomaan ristiretket asettivat saksalaiset kauppiaat siihen mennessä Gotlannin dominoiman itä-länsi-kaupan näköalapaikalle. Vasta tämä sysäsi liikkeelle kehityksen, joka varsinaisesti loi saksalaisen hansan, joka Lyypekin johdolla 1200-luvun lopulla syrjäytti Gotlannin.

Itämerellä käytiin siis laajamittaista kauppaa ennen saksalaisen kaupunkilaitoksen syntyä. Gotlannin rikkaus sekä Hedeby, Birka, Visby ja mm. Gdanskin paikalla sijainnut ”proto-urbaani” asutus osoittavat, että kauppiasyhteisöjen synty ei riippunut saksalaisesta ekspansiosta. Saksalaiset päinvastoin rikkoivat aikaisempaa kaupankäynnin infrastruktuuria valtaamalla sen itselleen väkivalloin (Baltia) tai pakottamalla muut toimimaan oman systeeminsä mukaisesti (Visby). (Katso Anders Andrén: Det medeltida Gotland: en arkeologisk guidebok, 2011; Carsten Jahnke: ”Handelsstrukturen im Ostseeraum im 12. und beginnenden 13. Jahrhuhdert. Ansätze einer Neubewertung”, Hansische Geschichtsblätter 60 (2008); tuorein Kallioisen käyttämä hansateos on Rolf Hammel-Kiesowin tiivistelmänomainen die Hanse, sen päivitetty 4. painos vuodelta 2008).

Saksalaisekspansion ja raatimieslaitoksen synnyn syyt eivät kuitenkaan ole ongelma, kun Kallioinen 1300-luvulta lähtien kuvaa järjestelmän toiminnan kriteereitä ja 1500-luvulla alkanutta uutta muutosta. Tällöin kauppiaat alkoivat lisääntyvässä määrin turvautua kuninkaan auktoriteettiin joutuessaan ongelmiin ulkomaalaisissa kaupungeissa. Taustalla on kehittyvä keskusvalta, joka lopulta Ruotsissa johti siihen, että kaupungin raatien sijasta kruunun oikeus käsitteli myös kauppiaiden oikeudelliset vaateet. Kauppiaiden spontaani turvautuminen kruunun arvovaltaa jo ennen kaupunginraatien juridisen vallan leikkaamista osoittaa, että muutos oli spontaani. Toisaalta kun keskusvalta oli tarpeeksi vahva, muutos ei enää riippunut kauppiaista itsestään vaan maan laeista.

Dahlströmin kauppahuoneen kirjeet ja kirjanpito osoittavat, että 1800-luvulle tultaessa turkulaiset kauppiaat eivät enää lainkaan käyttäneet kruunun oikeuden palveluja. Luottamuksen rakentaminen ja sen valvonta tapahtui henkilökohtaisten luottamusverkostojen sisällä. Uusi teknologia, teräsrunkoiset, höyryvoimalla kulkevat laivat ja lennätin, mahdollistivat nopean ja luotettavan tiedonkulun. Kauppiaat saattoivat omien kontaktiverkostojensa puitteissa helposti pysyä perillä kauppakumppaniensa toimista ja luotettavuudesta. Raatimieslaitoksen ja kruunun oikeuslaitoksen alta nousivat jälleen esiin spontaaniuuteen perustuvat henkilökohtainen maineenvalvonta, tapaoikeus ja sopimuskäytäntö.

Selkeästi teoriasta ja taloudesta

The Bonds of Trade on tiivis ja havainnollinen teos keskiajan ja varhaisen uuden ajan kaupankäynnin ja kaupunkienvälisen kommunikaation rationaliteeteistä. Se osallistuu laajaan kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun nostaen esiin Itämeren piirin omine historiallisine luonteenpiirteineen, paikallisine instituutioineen. Instituutioteoria näyttäytyy käyttökelpoisena työkaluna. Kallionen pystyy pääsääntöisesti selittämään instituutioiden rationaliteetit, syntytekijät ja muuttumisen syyt sekä istuttaa ne kansainväliseen tutkimukseen. Teoksen lopussa Kallioinen antautuu vielä esseenomaisesti teoreettiseen pohdintaan: Mihin institutionaalisen taloushistorian tutkimuksessa kannattaisi kiinnittää huomiota?

Sanat ”teoria” ja ”talous” saattavat joidenkin korvissa kuulostaa vaikeilta tai vierailta. Jos näin on, suosittelen nimenomaan Kallioisen teoksen lukemista, koska hän on onnistunut kirjoittamaan aiheesta seikkaperäisesti ja selkeästi, raskasta jargonia ja matematiikkaa välttäen. Tosin jos – niin -lauserakenteita on paljon. Kallioinen selittää hyvin sen, minkä institutionaalinen teoria voi nykyisellään selittää, osoittaa teoriakeskustelun ongelmia, ja ilmaisee selvästi, koska tulkinta lepää empiirisellä pohjalla ja koska käydään spekulaation puolella. Siksi esittämäni kritiikkikään ei heikennä teoksen teoreettista arvoa. The Bonds of Trade tarjoaa analyyttisen kokonaiskuvan Suomen ja Itämeren-piirin kaupankäynnin reunaehdoista ja keskeisistä käytännöistä 1200-luvulta 1800-luvulle.

Teoksen soisi päätyvän yliopistojen talous-, sosiaali- ja muiden historia-oppiaineiden kurssikirjaksi. Sitä voi lukea paitsi oman alansa tiiviinä ja konstailemattomana tutkimuksena, myös esimerkkinä suomalaisen historiantutkimuksen kansainvälisistä mahdollisuuksista. Arvatenkin teoksen englanninkielisyys saattaa muodostaa kynnyksen joillekin suomalaisille lukijoille. Teoksen kääntämistä tai vastaavan teoksen kirjoittamista suomeksi voinee vain toivoa.