Filosofi Chaïm Perelman tutki arkipäiväisen puheen retoriikkaa. Hänen mukaansa yksi retoriikan tyylikeino on vastakkainasettelujen tekeminen. Maailmaa havainnoidaan siten, että asioille keksistään jokin vastakohta, kuten itä – länsi, nainen – mies, nolla ja yksi… ja niin edelleen. Vastakkainasettelu on Matti Virtasen kirjan lähtökohta, sen pääotsikko on Ääripäät, eli maailma jäsentyy, kun keksitään vaikka feministeille vastakohdaksi miesliike.

Kirjan alaotsikko on Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea. Jäsentäjäksi on otettu vanha käsite identiteetti, josta on puhuttu ja jota on toteutettu iät ajat. Länsimaissakin ihmiset ovat jakaantuneet ortodokseihin ja katolilaisiin, luterilaisiin ja näitä ”hajottaviin” lahkoihin.

Suomalaisten alkuperä alkoi fennomaaneista ja svekomaaneista. Vähän myöhemmin porvareista, maalaisista ja työläisistä. Identiteetti ajattelutapana ei ole mitään uutta ja tuoretta, sanoihan jo Karl Marx, että työväenliikkeen synnyn edellytyksenä oli se, että työläiset tuntevat keskenään yhteenkuuluvuutta. Sekin on tulkittavissa identifioitumiseksi.

Onko ehjää identiteettiä olemassa?

Tietysti Suomikin on yksi identiteetti, jota identiteettipolitiikka on Virtasen mukaan hajottamassa. Jotta joku voidaan hajottaa pitää olettaa, että se on ollut joskus ehjä. Onko siis Suomen identiteetti ollut koskaan ehjä, vaiko onko tällä yhtenäisen identiteetin uskottelulla vain pelattu ja haluttu oikeuttaa yhtenäistä suomalaisuutta vaativat?

Otsikko antaa olettaa, että henkilöllä tai ryhmällä ei voi olla kahta tai useampaa identiteettiä. Tämä ei pidä paikkansa päällekkäisiä identiteettejä on meillä jokaisella, niin kuin oli aikaisemmillakin sukupolvilla. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen tuli käyttöön termi ”työläispatriootti”, joita olivat muun muassa sosiaalidemokraattien Emil Skog ja kommunistien Aarne Saarinen. Eli suomalaisuutta hajottava identiteetti oli työväenluokka ja siihen liitettiin kokoava identiteetti suomalaisuus. Miksei siis nykyäänkin voi olla sekä feministi että suomalainen ja miten feminismi voi hajottaa suomalaisuutta?

Matti Virtanen pani identiteettipolitiikkasilmälasit päähänsä ja laittoi ääripääviivoittimen taskuunsa ottamalla vauhtia Yhdysvalloissa käydystä identiteettipoliittisesta keskustelusta. Hän ryhtyi kiertämään Suomea ja haastattelemaan ääripäiksi mieltämiään ryhmiä. Näitä ryhmiä olivat muun muassa etnonationalistit, varisverkostolaiset, Elokapina-aktivistit, feministit, miesasiamiehet, sukupuolivähemmistöt, saamelaiset, rasistit, kommunistit, yliopistojen konstruktivistit ja Suomen Sisun jäsenet.

Virtanen valitti, ettei kaikilta saatu haastattelua, esimerkiksi feministit ja Varisverkosto kieltäytyvät muusta kuin sähköpostihaastattelusta. Reaktio on ymmärrettävä, kuka haluaisi määritellä monipuolisen ja monipolvisen ajattelutavan, jos sitä esitellään suhteessa toiseen, esimerkiksi feminismiä suhteessa miesasiamies Henry Laasasen yksinkertaiseen ja reaktiiviseen ajatteluun.

Virtasen eetos on olla suvaitseva ja ymmärtävä konservatiivi, joka haluaa kuulla haastattelemiaan ”ääripäitä”, joita hän myös kommentoi – tavallisimmin mitä pinnallisemmin. Muotisanat identiteettipolitiikka ja intersektionaalisuus seikkailevat Virtasen analyysissä ja hänen siteerauksissaan jatkuvasti. Esimerkiksi Petteri Orpo julistaa Virtasen mukaan, että

”[k]okoomus haluaa keskittyä identiteettipolitiikan sijaan suuriin ratkaisuihin, joilla vauhditetaan siirtymää vähähiiliseen lämmitykseen sekä energian ja sähköntuotantoon”.

Siis identiteettipolitiikka- termi sopii Orpon mielestä väheksymään ja mitätöimään muiden poliittisten liikkeiden kuin kokoomuksen toimia ilmastopolitiikassa! Tulkitsinko oikein? Jotenkin tuntuu, että kun muutama vuosi sitten haluttiin tyrmätä vastapuolen argumentti, siihen lyötiin populistileima – nyt käsite identiteettipolitiikka on ottanut tämän pilkkaleiman aseman. Käsite alkaa olla monessa suhteessa niin loppuun kaluttu, ettei se enää lopultakaan merkitse juuri mitään.

Kirjassa on lukuja, jotka eivät kerro juuri mitään. Sellainen on esimerkiksi luku: ”Kaikki puolueet hajoavat”, joka kertoo puolueiden historiasta sen mikä me kaikki jo tiedämme. Virtanen haastattelee Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajaa Markku Jokisipilää, mutta ei saa esiin uusia näkökulmia vaan ainoastaan epätarkkaa ja huolimatonta analyysiä puolueiden olemuksesta.

Identiteettipolitiikka – käsite ei tuo mitään uutta tarkasteluun. Esimerkiksi perussuomalaisten ja vihreiden nimittäminen ”identiteettipolitiikan erillispuolueiksi”, kätkee alleen puolueiden synnyn ja olemisen todelliset syyt. Ne voi varmaan Virtasen mukaan unohtaa ja jatkaa matkaa eteenpäin identiteettipolitiikka – silmälasit päässä.  Onneksi Mikko Majander laittaa haastattelussaan identiteettipolitiikan yksinomaisuuden kyseenalaiseksi toteamalla, että kyllä vasemmisto-oikeisto ulottuvuus kertoo erittäin paljon nykypuolueitakin analysoitaessa.

Lainatavaraa Yhdysvalloista

Kirja hakee jatkuvasti näkökulmaa varsinkin Yhdysvalloista ja Britanniasta. Identiteettipolitiikan kantaisäksi määritellään historiantutkija Erik Hobsbawn (1917-2012), jonka mukaan työväenluokka hajoaa identiteettipolitiikan myötä. Identiteettipolitiikan kantaäideiksi määritellään mustat feministit, jotka kehittelivät intersektionaalisen feminismin – käsitteen. Miksi mustien ei-heteroseksuaalisten naisten manifesti pitää nähdä nimenomaan identiteettipolitiikan ”epärationaalisen” leiman kautta. Eikö se ole ihan samassa määrin intressipolitiikkaa kuin valkoisten heteromiesten kamppailu (vaikka lakoilla) elintasonsa puolesta.

Jo varhaiset marxilaiset, kuten August Bebel (1840-1913), kiinnittivät huomiota näihin risteäviin – siis nykykielellä sanottuna intersektionaalisiin – sortoasetelmiin, jota esimerkiksi käsitteli Bebelin teos Nainen ja sosialismi (1879). Hänen mielestään työläisen vaimo (tavallisemmin kotiäiti) on työläistäkin sorretummassa asemassa, kun hänet on pakotettu uusintamaan kapitalistisen yhteiskunnan tuotannontekijöitä sekä huolehtimalla miehensä ravitsemuksesta että tulevista työntekijöistä – lapsista. Silloin puhuttiin luokka- ja intressipolitiikasta. Identiteettipolitiikan silmälasit odottivat vielä noin sata vuotta käsitteen keksimistä.

Kirja täyttyy ennakkoluuloisista yleistyksistä, joissa pyritään löytämään Suomestakin identiteettipolitiikkaa. Löytöjä tehdään päättelemällä, että jokin yksittäinen piirre on osoitus laajemmalle levinneestä ilmiöstä. Tällainen on esimerkiksi Virtasen kertomus siitä kuinka pieni, noin kymmenen hengen, ryhmä osoitti mieltään Turun yliopiston kurssilla, kun sinne oli kutsuttu rasistiksi koetun Perussuomalaiset – lehden päätoimittaja Matias Turkkila. Virtanen liittää tämän ainutkertaisen tapahtuman amerikkalaisperäiseen woke -kulttuuriin todetessaan kuinka identiteettipolitiikka on levinnyt suomalaisiinkin yliopistoihin.

Itse kehittelemäänsä rappiokertomusta hän tukevoittaa Markku Jokisipilän haastattelulla. Kirjan mukaan Jokisipilä kertoo, että osa opiskelijoista ei tulekaan yliopistoon opiskelemaan vaan ”tekemään taistelevaa tutkimusta”. Kumma kun en ole tätä huomannut, vaikka olen opettanut yliopistoissa yli kaksikymmentäviisi vuotta ja nimenomaan politologiaa. Jokisipilä ei nimittäin haastattelussaan tarkenna kuinka suuresta joukosta on kysymys. Onko se tuhannesosa, kymmenestuhannesosa tai vielä pienempi? Hän ei esitä toteamukselleen minkäänlaista evidenssiä.

Sitten Virtanen antaa Jokisipilän pystyttää kauhukertomustaan, jonka ensimmäisenä elementtinä ovat taistolaiset ja 70 -lukulaiset vasemmistolaiset opiskelijat ja heidän kehityksensä, joista Jokisipilä toteaa: ”Taitaa olla vähän niin, että 1970-luvun vasemmistolaiset opiskelijat ovat 1980 – luvun lopulta professoituneet.”

Kauhujen talon seuraava palikka on ”Kun Neuvostoliitto meni nurin”, jota seuraa kolmas palikka, ”yliopistoihin ilmestyi sosiaalista konstruktivismia”, jonka mukaan objektiivista totuutta ei enää on olemassa, vaan vain ”kielipelejä ja kätkettyjä valtarakenteita” ja ”sanamagiasta tuli suosittua”.

Lienee totta, että jotkut 1970 – luvulla opiskelleet tulivat professoreiksi jo 1980 –luvulla, mutta varmaankin aika harva. On tietysti totta, että Neuvostoliitto meni nurin 1991, sitä ei voi edes Jokisipilän kuvittelema ”kielipelejä harrastava sosiaalinen konstruktivisti” kiistää. Totta lienee myös, että sosiaalisesta konstruktivismista alettiin yhteiskuntatieteissä kiinnostua samoihin aikoihin, kun Neuvostoliitto meni nurin. Mutta korrelaatio ei ole kausaatiota. Sosiaalisen konstruktionismin ideat ovat eläneet länsimaisessa yhteiskuntafilosofiassa vuosikymmenet – Ludwig Wittgenstein keksi kielipelitermin jo 1953.

Mikäli Jokisipilä yrittää liittää Neuvostoliiton kommunismin ihailun länsimaiseen yliopistonmarxilaisuuteen, hän on pihalla. Länsimaiset yliopistomarxistit kritisoivat Neuvostoliittoa varsin raskaasti. Kauhutarinoiden tapaan hän vie sosiaalisen konstruktivismin määrittelyn taas kuvittelemaansa äärimmäisyyteen, kun hän toteaa, että sen mukaan ”objektiivista totuutta ei enää ole olemassa”.

Viimeinen palikka Jokisipilän todistelurakennelmassa on ns. Sokal-skandaali,  jossa fyysikko yritti huijata kielitieteilijöitä itse keksimällään kielipeliartikkelilla. Toki huijaukseen lankesi joku, mutta yksi pääsky ei kesää tee. Tapansa mukaan Virtanen liittää nämä pääasiassa Yhdysvalloissa olleet tapahtumat Suomen yliopistoihin, ilman tarkempia todisteita tai konkreettisia esimerkkejä.

Matti Virtasen teos Ääripäät – Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea on jo nimeään myöten itsensä tyytyväisen konservatiivisen valkoihoisen heteromiehen ihmettelyä, jossa pyritään selittämään eri ihmisryhmien vapauspyrkimyksiä, hämärällä ”identiteettipolitiikalla”. Virtanen sijoitta itsensä maltilliseen keskustaan, ns. ”tolkun ihmisten” joukkoon. Demokratiaa tunnustavan konservatiivinkin olisi joskus hyvä asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä, että jos en olisikaan hetero, enkä cis-mies enkä valkoihoinen ja minua ahdistaisi rasismi, seksismi ja ilmastonmuutos, niin miten näkisin maailman?