Gérard Chaliandin ja Arnaud Blinin toimittama teos terrorismin historiasta etenee pääosin kronologisesti, poikkeuksina muutama temaattinen artikkeli. Se ei ole kevyttä luettavaa sisältönsä ja esitystapansa vuoksi, mutta toisaalta neutraalin toteava tyyli myös miellyttää. Kirjassa ei vedota tunteisiin, ”raaka fakta” seuraa toinen toistaan, ja lukijalle jää moraalisen pohdinnan liikkumavara. Vasta aivan kirjan lopussa aletaan pohtia terroristi-iskujen ehkäisemisen tapoja.

Poliittisesti The History of Terrorism -kirjassa ollaan melko epäselvällä alueella, kuten kuuluukin. Al-Qaidan iskujen syynä nähdään pyrkimys tasapainoon tilanteessa, jossa USA on ylivoimainen. Sama kaava toistuu kautta historian ja on olennainen osa terrorismia: ilman valtasuhteiden epätasapainoa terrorismia ei olisi olemassa. Kirja ei todellakaan ota poliittisesti suoraan kantaa terrorismiin, ja on siksi kohtuullisen kiinnostavaa luettavaa. Terrorismia ei nähdä hyvänä asiana, mutta toisaalta tekijät eivät yritä vakuutella omaa hyvyyttään tai poliittista kantaansa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: terrorismin esihistoriaan, terrorismiin vuosina 1789-1968 ja terrorismiin vuodesta 1968 eteenpäin. Jaottelu perustuu osittain uskonnollisten motiivien vaihteluun ja modernin terrorismin syntyyn.

Terrorismin historiaa selooteista Al-Qaidaan

Varsinainen kirja alkaa seloottien ja assassiinien esittelemisellä, siis ajalta läheltä ajanlaskumme alkua. Sitä ennen johdannossa esitellään terrorismin käsittelemistä ”kapinallisuutena”. Selootit olivatkin kapinallisia, ja assassiinien veitset saattoivat tavoittaa suuriakin johtajia. Sen jälkeen edetään historiassa nopeasti aina Ranskan vallankumoukseen saakka. Asiat nähdään laajoissa mittakaavoissa, eikä yksittäisten ryhmien osuutena kansalliseen historiaan. Näkökulma on hyödyllinen pohdittaessa terrorismia myöhemmin globaalissa mittakaavassa, jonka toimintaympäristönä on koko maailma. Selootit ja assassiinit olivat uskonnollisuuteen liittyviä järjestöjä. Ranskan vallankumouksen jälkeen terrorismille oli leimallista uskonnollisten piirteiden puuttuminen, ja tätä jatkui pitkälle 1900-luvulle asti.

Teoksessa käsitellään anarkismia ja venäläistä terrorismia laajalti, sekä tuodaan terrorismin näkökulmasta esiin se miten Venäjän vuoden 1917 vallankumous tuli mahdolliseksi. Käsittelytapa edellisessä on ehkä hieman liian painottunut yksittäisiin iskuihin ja ryhmiin, mutta toisaalta kuva tietynlaisesta yksinäisestä askeettisesta vakaumuksesta, ja toisaalta jopa paranoiasta kaksoisagenttien suhteen välittyy näin ihan hienosti. Itse en ollut ennen kirjaa myöskään kovin tietoinen Yhdysvaltojen sisäisestä terrorismista – vaikka se ei ole ollut laajaa, sitäkin on ollut. Siitä kirjassa siirrytään valtioterrorismiin, josta voimakkaimpana esimerkkinä kirjassa tuodaan esille Stalinin toimet. Tässä arvostelussa on vaikea välittää kirjan esille tuomien terroristiryhmien ja tapahtuminen laajaa kirjoa, esimerkiksi Ranskalla oli omat ongelmansa Algeriassa FLN:n kanssa, mutta myös muualla tapahtui, kuten Israelin ja PLO:n välillä. Tätä kaikkea jatkui vuosia, jopa vuosikymmeniä, eri maissa ja maanosissa. Ryhmät muuttivat muotoaan ja vaihtuivat, mutta terrorismin syvin olemus saattoi pysyä samana. Kirjassa tuodaan esille myös Aasiassa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa, ja Intiassa ollutta terrorismia, joten aiheen käsittely ei ole rajoittunut länsimaiseen kulttuuripiirin.

Kuva: Espanjalainen anarkisti heitti marraskuussa 1893 kaksi pommia Barcelonan Liceu-teatterin orkesterimonttuun ja tappoi parikymmentä ihmistä. (Le Petit Journal 1893, Bibliotheque National  de France)

Punaisen armeijakunnan ja Punaisten prikaatien kautta kirjassa päästään islamilaiseen radikalismiin ja nykyiseen terrorismiin. Myös Baader-Meinhof-ryhmäksi kutsuttu Punainen armeijakunta jätetään vähemmälle, ja tämä tuntuu ymmärrettävältä, sillä italialainen Punaiset prikaatitkin oli aikoinaan hyvin raskas terroristijärjestö. Kirjassa myös selvennetään Baader-Meinhof-ryhmän syntymistä edeltävän Persian Shaahin vastaisen vierailun aikaisen opiskelijamielenosoituksen vaikutuksia vuodelta 1967. Islamilaista radikalismia käsitellään perinpohjaisesti läpi kirjan, esille tuodaan esimerkiksi noin sata vuotta vanhan Muslimiveljeskunnan synty. Erilaisten järjestöjen ja terroristijärjestöjen väliset suhteet käydään tarkkaan läpi, koko islamilaisen radikalismin genealogia puretaan lukijan silmien eteen.

Länsimaisesta terrorismista tuoduista esimerkeistä kaksi on hankalaa: ETA ja IRA. Molemmat kun ovat osin päässeet tavoitteisiinsa, mikä taas luo esimerkin muille järjestöille.

Lopulta teoksessa päädytään 2000-luvun puolelle WTC-iskuihin, eli New Yorkissa 11.9.2001 tapahtuneisiin terroristi-iskuihin. Kirjassa pohditaan iskujen vaikutuksia monin, osin kylminkin tavoin. Kirjassa todetaan, että pahin vihollinen on pelko, mutta nyt viime aikojen kehitystä vasten nähtynä pahin vihollinen on nimenomaan terrorismi. Viime aikojen kehitystä Pariisin iskuineen ei tietysti kirjaa kirjoittaessa vuonna 2007 ole voitu nähdä.

On myös huomattava, että terroristijärjestöjen tukemisella tai vihan ruokkimisella voi saada aikaan vaikutuksia, jotka taas myöhemmin voivat terroristijärjestön muuttuessa tai kehittyessä suuntautua päinvastaiseen suuntaan kuin oli ajateltu. Kylmän sodan osalta monella lienee tunne sen vaikutuksen yliarvioinnista, mutta oman näkemykseni mukaan sitä on lähinnä aliarvioitu. Kirja täyttää tämän tavoitteen kulkiessaan hitaasti ja vaivalloisesti läpi kaikki ne polut, joista terrorismin historia koostuu.

Terrorismi vaikuttamisen keinona

Koin lukiessani artikkelit hieman sekaviksi, sillä suureen osaan olisin tarvinnut paremmat pohjatiedot, mikä taas globaalilla tasolla terrorismin historiaa käsittelevän kirjan yhteydessä olisi jo suunnattoman hankalaa. Niinpä nimien, kuolonuhrien, järjestöjen ja vuosilukujen ristitulesta piti vaan jotenkin selvitä. Mikään huono keino tämä ei ole tutustua monien maiden ja maanosien historiaan kerralla – jos jostain pitää aloittaa, miksei tästä? Pystyn hyvin mieltämään ongelmat lähestyä jonkin tietyn maan historiaa ja kulttuurihistoriaa tuntematta koko maan tai maanosan läpäiseviä jännitekenttiä ja ristiriitoja. Ongelmaksi voi silloin nousta ymmärtämättömyys joidenkin aiheiden lähestymisen vaikeudesta tai voimakkaan vastakkaisten kantojen selittämättömäksi jäävä olemassaolo.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisen, melko neutraalin näkökulman kysymykseen terrorismista vaikuttamisen keinona. Usein terroristien ongelmaksi tuntuvat nousevan paikallisen väestön reaktiot terroristeja vastaan. Toivottu myötätunto ja kannatus omalle ideologialle ja tavoitteille, eivät välttämättä saakaan vastakaikua. Kiinnostava kysymys on miten vakaumus tai usko omaan asiaan voidaan säilyttää, kun järjestön taktiikkana on tappaa oman maan siviiliväestöä, ja kaikki kääntyvät heitä vastaan. Kirjassa olisi ollut hyvä pohtia tätä asiaa laajemminkin. Tätä syvempää näkökulmaa olisin kaivannut muistakin terrorismiin liittyvistä asioista. Kirjalla on kuitenkin ansionsa, se toimii terrorismin historian kuvauksena, eikä siltä ehkä pidä enempää vaatia.

Itsemurhaiskut ja valtioterrorismi

Terroristijärjestöjen sitkeys voi vaihdella, samoin vakaumus uhrata itseään. Kirjan mielenkiintoisinta antia edustikin itsemurhaiskujen käsittely terrorismin keinona. Ilmiö on nykyisessä muodossaan ja laajuudessaan melko uusi.

Ainakin minulle yllättäen esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiset Dresdenin pommitukset ja ydinpommin räjäyttäminen Hiroshimassa rinnastetaan kirjassa terrorismiin. Sana ” terrori” tarkoittaakin pelon ja kauhun synnyttämistä, jolloin logiikan samankaltaisuuden voi ymmärtää.

Olin hyvin tyytyväinen kirjan loppupuolen islamilaista radikalismia käsittelevään teemaan, nämä asiat olivat jääneet minulle ”tilkkutäkiksi, josta puuttui paloja”. Teos antaa hyvän kokonaiskuvan terrorismista ja luo mahdollisuuksia ymmärtää olosuhteita, joissa terrorismia syntyy, samoin lukija voi vakavissaan alkaa miettiä mahdollisuuksia terrorismin vähentämiseen.