Terrorismin monet käsikirjat

Suomessa julkaistiin vuoden kuluessa kolme terrorismikirjaa, jotka pyrkivät täyttämään käsikirjan tehtävän. Jokaisessa on yleinen teoriaosuus, jota seuraa valikoitujen alueiden konfliktien ja yksittäisten terroristijärjestöjen esittelyt. Merkillisintä on, että tuoreimman kirjan tekijät Leena Malkki ja Jukka Paastela eivät edes mainitse Christian Jokisen ja Anssi Kullbergin (2006) tai Erkki Nordbergin (2007) vastaavia teoksia, vaikka lähdeluetteloon on mahdutettu kesäkuussa 2007 ilmestynyt lehtiartikkeli (s. 431).

Malkki, Leena & Paastela, Jukka: Terrorismin monet kasvot. WSOY, 2007. 464 sivua. ISBN 978-951-0-31170-7.

Suomessa julkaistiin vuoden kuluessa kolme terrorismikirjaa, jotka pyrkivät täyttämään käsikirjan tehtävän. Jokaisessa on yleinen teoriaosuus, jota seuraa valikoitujen alueiden konfliktien ja yksittäisten terroristijärjestöjen esittelyt. Merkillisintä on, että tuoreimman kirjan tekijät Leena Malkki ja Jukka Paastela eivät edes mainitse Christian Jokisen ja Anssi Kullbergin (2006) tai Erkki Nordbergin (2007) vastaavia teoksia, vaikka lähdeluetteloon on mahdutettu kesäkuussa 2007 ilmestynyt lehtiartikkeli (s. 431). Kannesta ei ilmene, että kirjalla on monta muutakin kirjoittajaa: Elina Eloranta, Mikko Lahtinen, Jukka Renkama ja Teemu Sinkkonen. Kirjan lopussa olevien pienoiselämäkertojen mukaan useimpia yhdistää Tampereen yliopisto (s. 461-463), mitä ei todellakaan tarvitse salailla, sillä politiikan ja historian tutkimuksen dynamot ovat jo pitkään olleet Helsingin ulkopuolella. Myös terrorismin tutkimukselle akateeminen hajasijoitus on ollut eduksi, koska se on estänyt vaipumista yhden totuuden poliittiseen korrektiuteen. Tämä haastaa vertailemaan tuotantoa ennakkoluulottomasti, vaikka samalla tulee kiinnittäneeksi huomiota eroavaisuuksiin kriittisemmin kuin jos kirjaa arvostelisi yksinäisenä teoksena.

Malkin ja Paastelan & Co. kirjan ensimmäinen osa osoittaa teoreettista vahvuutta. Toinen osa luotaa terrorismin historiaa hyvin syvältä, ajanlaskumme alkuaikojen Palestiinasta. Lisäksi viitataan lyhyesti antiikin tyranninmurhiin (s. 95), vaikka tekijät toisaalta huomauttavat mm. Nikolai Bobrikovin murhaan viitaten (s. 26-27, 39-40 ja 348-349), että salamurhat eivät välttämättä ole varsinaista terrorismia. Tätä eroa olisi voinut korostaa, koska vallanpitäjillä on ollut propagandistinen taipumus nimittää kaikkea itseensä kohdistuvaa vallankumouksen uhkaa terroriksi. Rahvaassa silmitöntä kauhua (terroria) aiheuttaa kuitenkin vain sellainen summittainen väkivalta, jonka uhriksi voi joutua kuka tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Niinpä kruunupäiden tai korkeiden virkamiesten murhat, sabotaasi ja kaukopartioiskut tai muut vallankumousten ja sissisodankäynnin perinteiset muodot ovat luonteeltaan oleellisesti erilaisia kuin sellainen terrori, jossa ei edes periaatteessa haluttaisi välttää viattomien sivullisten oheisvahinkoja. Terrorin ja kansanmurhan välimuotoa edustavat pogromit, joiden historiaa kannattaisi myöskin esitellä.

Kirjan lukuisista historiallisista esimerkeistä kolme varhaisinta ajoittuvat mielenkiintoisesti lähes samaan aikaan, neljän kuukauden sisälle, vaikka kirjoittajat eivät näytä huomanneen tätä yhteyttä. Espanjassa syntynyt ranskalainen anarkisti Emile Henry räjäytti pommin 12.2.1894 pariisilaisen rautatieaseman kahvilassa, mikä ”oli siis ensimmäinen anarkistien toteuttama isku, johon ei sisältynyt erityistä kostomotiivia tai symboliikkaa hallitsevaa luokkaa kohtaan vaan jonka kohde oli täysin satunnaisesti valittu.” (s. 117). Kuitenkin jo 7.11.1893 espanjalainen anarkisti Santiago Salvador räjäytti pommin Barcelonassa oopperassa, mikä oli siellä ”ensimmäinen summittaisesti kohdennettu terrori-isku” (s. 120). Kaunokirjallisuudessakin muisteltu Greenwichin observatorion itsemurhapommin räjäytti ranskalainen anarkisti Martial Bourdin 15.2.1894 (s. 124). Näiden kolmen anarkistin taustan ja motiivien tarkempi selvittely voisi auttaa ymmärtämään nykyisin lähinnä islamisteihin yhdistettyjä terrorismin muotoja.

Kirjoittajat toteavat median ja yksinkertaisten poliitikkojen suosimien ’perussyiden’ – tyypillisesti köyhyys, huono hallinto tai muu yhteiskunnallinen ongelma, jonka poliitikot tarjoutuvat ratkaisemaan – heikkouden terrorismin selittäjinä (s. 81-82). He esittelevät myös Lähi-idän ja islamismin historiaa kiitettävän asiallisesti. Vain kahdessa ohimennen esitetyssä väitteessä voi havaita horjahtamista myytteihin: Yhdysvaltain kerrotaan tukeneen Irakia 1980-luvulla (s. 207) ja Talibanin uskotaan rauhoittaneen Afganistanin (s. 195). Todellisuudessa Yhdysvallat toivoi sekä Irakin että Iranin kuluttavan voimansa keskinäisessä sodassaan, minkä vuoksi ns. contra-skandaalissa kanavoitiin tukea myös Iranin sodankäynnille. Talibanin tosin väitettiin tuoneen turvallisuutta ensimmäiseen valtaamaansa kaupunkiin Kandahariin, minkä perusteella länsimaisessa tiedonvälityksessä eläteltiin kesällä 1996 toiveita maan muidenkin osien rauhoittamisesta (amerikkalainen öljy-yhtiö UNOCAL levitti tällaista toiveikkuutta omien intressiensä edistämiseksi), mutta Talibanin käsitys kurista ja järjestyksestä ei milloinkaan vakuuttanut afgaaneja maan pohjoisosissa. Talibanin oletettua suosiota selittävä myytti jäi elämään vielä senkin jälkeen kun liikkeen kannatus romahti ”yllättävän” helposti syksyllä 2001.

Myyttien maailmaan lukeutuu myös väite, jonka mukaan ”CIA tappoi” Che Guevaran (s. 324). Olipa CIA:n rooli miten aktiivinen hyvänsä, varsinainen ampuja Mario Terán oli Bolivian armeijan kersantti. Emmehän myöskään hyväksyisi sellaisia mutkien oikomisia, joissa todettaisiin, että Lenin tappoi tsaarin tai Usama bin Ladin tuhosi WTC:n?

Libyan luopuminen joukkotuhoaseohjelmastaan tuskin oli niinkään EU:n myönnytysten (s. 369) kuin Irakin sodan ansiota. Eurooppalaisten on vaikea myöntää, että terrorismin vastustamisessa amerikkalaisiakin tarvitaan vähintään ”pahan poliisin” rooliin. Saksa ja Itävalta eivät ole edistyneet Iranin vuosina 1989 ja 1992 suorittamien kurdijohtajien attentaattien selvittämisessä. Nähtäväksi jää, miten EU:n yhteistyö toimii Ranskan katkaistua diplomaattisuhteensa Syyriaan, joka on ollut vuosikymmeniä terroristien turvapaikka ja jonka suojeluksessa myös erinäiset saksalaisterroristit saivat koulutuksensa. Myytti eurooppalaisten taitavuudesta terrorismin hillitsemisessä perustuu valitettavasti pitkälti toiveajatteluun ja vaihtoehdottomuuden tunteeseen.

Muutamaankin kertaan mainitaan kreikkalaisen EOKA-järjestön menestys Kyproksella (s. 273 ja 392), mutta vaikka sen onnistui vauhdittaa brittien vetäytymistä saarelta, hintana oli terrorista brittien rinnalla kärsineen kyproksenturkkilaisen vähemmistön eristäytyminen ja lopulta saaren jakautuminen. Ilman terrorismia EOKAn tavoittelema Enosis (Kyproksen yhdistyminen Kreikkaan) olisi toteutunut käytännössä EU-jäsenyyden myötä sen sijaan että saari nyt on koko EU:n ulkopolitiikkaa tulehduttava avoin haava. Vaikka EOKAn tukijat syyttävät Turkin jakaneen saaren vuonna 1974, suomalaiset YK-sotilaat muistavat pitäneensä väestöryhmiä erillään jo vuodesta 1964 ja mm. Famagustassa ensimmäiset ”etniset puhdistukset” puolin ja toisin toteutettiin jo 50 vuotta sitten juuri EOKAn terrorikampanjan vuoksi. Tätä olisi voinut tuoda selkeämmin esiin todisteena siitä, että terrorismin menestys jää parhaimmillaankin lyhytaikaiseksi. Myös Palestiina olisi oivallinen esimerkki siitä, kuinka itsetuhoisaa terrorismi on taktiikkana, mutta kuinka vaikea sen käyttäjien on sitä milloinkaan myöntää.

Suurempaa haittaa aiheuttaa huolimattomuus, joka on läpäissyt toimituksellisen seulan entisen Neuvostoliiton yhteydessä. Yksioikoiset käsitykset armenialaisten ”kansanmurhasta” ja Moskovan metropommista vuonna 1977 (s. 240-244) perustuvat vain yhteen valkovenäläiseen kirjaan ja muutamiin internet-artikkeleihin, vaikka aiheista löytyisi Suomessakin julkaistua kirjallisuutta. Niinpä kirjoittaja tunnustaa olevansa hämmentynyt Dashnaktsutiun-ryhmän (engl. ARF) roolista, vaikka jo Andrei Saharov aikoinaan kyseenalaisti armenialaiselle toisinajattelijalle Stepan Zatikjanille terrorismista langetetun kuolemantuomion. Venäjällä ehdittiin 1990-luvulla paljastaa, että KGB tekaisi syytteen ja mahdollisesti jopa lavasti pommi-iskun Dashnaktsutiunin viimeisten kommunisminvastaisten aktivistien kompromettoimiseksi, mutta 2000-luvulla FSB ryhtyi uudestaan lämmittelemään vanhoja väitteitään vuoden 1977 tapahtumista ja tämä muistikatkos näkyy nyt levinneen Suomeenkin.

Tshetshenian kapinallisia edustaa ainoastaan Suomessakin surullisenkuuluisa islamistien sivusto (s. 245), joka on kiinnostuneempi Palestiinan ja Irakin kuin vaikkapa tshetsheeneille läheisemmän Karabahin ongelmista. On vastuutonta nojata tutkimusta pelkästään virtuaaliterroristien julistuksiin ja sellaisen hallituksen propagandaan, joka nimenomaan pyrkii leimaamaan kaiken vastarinnan ulkomailta ohjatuksi uskonnolliseksi terrorismiksi. Yhtä vähän on syytä yhdistää Keski-Aasian maita Lontoon palestiinalaisten Hizb ut-Tahririin (s. 251) vain siksi, että kyseinen islamistijärjestö mielellään omii nimiinsä kaiken sen opposition, jota alueen vainoharhaiset johtajat syyttävät ulkomailta ohjatuiksi terroristeiksi. Todellisuudessa on yllättävän vähän todisteita siitä, että Uzbekistanissa esiintyisi laajaa oppositiotoimintaa saati että sillä olisi mitään yhteyksiä ulkomaille. Kirjan ansioihin pitäisi kai lukea, ettei siinä ole ehditty mainita viime syyskuussa Saksassa paljastunutta Islamilaista dzhihad-liittoa (engl. IJU), jonka mm. Ilta-Sanomat yhdisti Uzbekistaniin, vaikka koko järjestöä on syystäkin epäilty joko uzbekkiviranomaisten lavastukseksi tai pakistanilaisten terroristien yritykseksi hakea toiminnalleen oikeutusta muiden kansojen ahdingosta.

Terrorismintutkijoiden ei pitäisi hamuta liikaa. Koko maailman terrorismin kattaminen yksissä kansissa on kunnianhimoinen hanke, mutta edellyttäisi perehtymistä useampiin ja syvällisempiin lähteisiin. Sinänsä mielenkiintoinen, joskin aiheen kannalta etäinen yksityiskohta on muistutus siitä, kuinka Kenian kristityt kikujut lähes 80 vuotta sitten puolustelivat tyttöjensä ympärileikkausta kulttuuriperintönä (s. 218).

Kirjan viimeinen osa on omistettu Suomelle. Siinä kerrataan nuijasota, isoviha ja muut väkivaltaisuudet, mutta unohdetaan puukkojunkkarit, jotka Heikki Ylikankaan tutkimuksen perusteella olivat melkoisia terroristeja kotiseudullaan. Sivukaupalla toistuvat viittaukset Marko Tikan ja Juha Siltalan kirjoihin kansalaissodan ja sotienvälisten vuosikymmenien poliittisesta väkivallasta eivät palvele lukijan tarpeita, eivätkä tuota uutta tietoa. Jotta aiheen käsittely näin laajalti olisi perusteltua, pitäisi ainakin viitata useampiin lähteisiin. Lakkojen rikkurit tuskin ansaitsevat edes mainintaa (s. 345) tasapainoisessa terrorismintutkimuksessa. Sen sijaan olisi voinut mainita Suomessa oleskeleviin ulkomaalaisiin kohdistuneet luovutusuhat jatkosodan aikana ja sen jälkeen, sillä ”ne kahdeksan” juutalaista, ”Haku-listat”, osin suomalaiset ”Leinon vangit” samoin kuin ”Lista 1:n” nojalla pidätetyt suomalaiset levittivät ympäristöönsä varoittavina esimerkkeinä juuri sellaista kuolemanpelkoa, joka tehokkaammin kuin mitkään aiemmat koettelemukset vaiensivat kansaa ja ajoivat kymmeniä tuhansia ihmisiä maanpakoon. Sotienjälkeisen Suomen säästyminen terrorismilta ei selity pelkästään hyvinvointivaltiolla, sillä toki myös jälleenrakennettu Länsi-Saksa ja monet muut maat menestyivät yhteiskunnallisessa kehityksessään. Analyysin onttoutta korostaa, että Petri Gerdt sivuutetaan nimeltä mainitsematta (s. 365), eikä kirjoittajien mieleen näytä lainkaan tulleen Pentti Linkola, jonka oppipoika Pekka-Eric Auvinen järkytti suomalaisia pari kuukautta kirjan ilmestymisen jälkeen. Ei voi olla kovin vakuuttavaa, jos terrorismin oppikirjan loppuluku on näin pian vanhentunut ja ekofasismin potentiaali huomattu vain turkistarhaiskuista (s. 363-364).

Kirjan objektiivisuus alkaa herpaantua Suomi-osan lopussa, jossa aletaan moralisoida Guantanamon vankileirillä ja CIA:n vankilennoilla sekä rikollisten tietosuojan vaarantumisella (s. 373). Kirjoittaja unohtaa, että parhaimmistakin ”eurooppalaisista arvoista” (s. 374) voi tulla suurta erimielisyyttä niin pian kuin terroristien onnistuu iskeä arkaan paikkaan. Millään yhä olemassa olevalla valtiolla ei ole ollut kovin suurta kärsivällisyyttä terrorismin edessä, joten kauniit puheet ovat usein joko historiallista hajamielisyyttä tai hurskastelua. Malkin nimissä oleva ”epilogi” kuitenkin pelastaa paljon ennustamalla lopuksi, että vaikka terrorismin historia tuleekin jatkumaan, sen aaltomaiset vaihtelut tuovat lohtua ja antavat aihetta luottaa siihen, että viranomaisten käytännön työ ei jää turhaksi (s. 395).

Kun kirjoittajia on useita, vierasperäisten nimien translitteroinnin yhdenmukaisuus voi kärsiä ja on suuri kiusaus turvautua epämääräiseen anglismiin. Tässä suhteessa kirja selviää tyydyttävästi. Tshingis-kaanin persiankieliseen elämäkertaan viitataan sen englanninkielisen käännöksen nimellä (s. 99) ja turkkilaiseen Seldzhukin (turkiksi Selçuk) dynastiaan englantilaisittain ”seljukeina” (s. 99-100). Vaikka monista erikielisistä järjestöistä on käytetty englanninkielistä lyhennettä, englantilaiset Eläinten vapautusrintama ja Maan vapautusrintama ovat ilmeisesti jonkinlaisen ironisen yhdenvertaisuuden perusteella saaneet ainoina järjestöinä suomenkieliset lyhenteet EVR ja MVR (s. 293-294 ja 316-318). Taikalampustaan tutusta Aladdinista tuli tavutusvimman vuoksi ”Ala-ad-Din” (s. 99), mutta muissa vastaavasti muodostetuissa arabialaisissa etunimissä ”al-Din” on erotettu alkuosastaan (s. 100-101). Kirgizistanista käytetään Helsingin Sanomien oppien mukaista kummallista Kirgisia-nimitystä (s. 241 ja 251), joka poikkeaa alueen muiden maiden nimistä. Mutta miksi juuri Kirgizistanilla pitäisi olla erilainen nimi suomeksi kuin ruotsiksi? Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen saamattomuus asian suhteen on jättänyt ongelman yksittäisten tutkijoiden järkeilyn varaan, minkä vuoksi tämä on mainio tapa testata Keski-Aasiasta kirjoittavien itsenäisyyttä ja asiantuntemusta. Ärsyttävä ratkaisu on länsimaisen ajanlaskun keinotekoinen universalisointi lyhenteillä ”eaa.” ja ”jaa.” (s. 90 ja 95), jotka aikoinaan levisivät suomalaiseen historiankirjoitukseen Petroskoissa painetuista kirjoista perinteisten ”eKr.” ja ”jKr.” sijaan. Ei kai tarvitse ottaa mitään teologista kantaa Kristuksen persoonaan hyväksyäkseen vakiintuneen ilmaisun – osaammehan Arabian historiassa viitata myös ”hidzhran vuosiin” (latinalaisittain AH) muuttumatta muslimeiksi?

Kielioppi- ja kirjoitusvirheet puuttuvat lähes täysin (pl. s. 249 ja 296), kuvat ja kartat ovat tarkoituksenmukaisia. Hakemisto ilahduttaa, vaikka lähdeviitteiden sijoittaminen sulkuihin tekstien sisään häiritseekin. Kustantaja on toiveikkaasti määritellyt ryhmätyön tuloksen ”oppimateriaaliksi” ja ”1. painokseksi”. Vaikka kolmen samanaikaisen kirjan keskinäinen kilpailu osoittaa tutkimuksen moniarvoisuutta, olisi lohdullista, jos alan tutkijat olisivat tietoisempia toisistaan ja viimeisimmän käsikirjan kirjoittajien vuodesta 2003 muodostama ”terrorismin tutkimuksen työryhmä” (s. 18) osoittaisi tuntevansa mm. Turun yliopiston konfliktin- ja terrorismintutkimusryhmän erinomaisia uutiskatsauksia. Terrorismin tutkimus on ajankohtainen muotiaihe, josta on kiusaus tehtailla hätäisiä yleisesityksiä lähinnä internetiin tukeutuen. Onneksi tämä kirja pitää pintansa yllättävän hyvin, kunhan lukija varoo odottamasta liikoja. Toiselle painokselle voi hyvinkin tulla kysyntää, mihin mennessä puuttuvat tiedot voisi täydentää tai maailmaa rajata kohtuullisemmiksi kokonaisuuksiksi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *