Ylönen, Ritva: Tervaksinen toteemi. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Tampere University Press, 2013. 467 sivua. ISBN 978-951-44-9213-6.
Ritva Ylönen käyttää Päätalon kirjojen vastaanottoa tutkiessaan reseptioesteettistä lähestymistapaa. Saksalaisen Hans Robert Jaussin jo 1970-luvulla tunnetuksi tekemä tutkimustapa on ollut Suomessa yllättävän vähän käytössä konkreettisessa tutkimuksessa.
Tutkimuksen tarkastelujakso on pitkä, sillä teossarja ilmestyi lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Sen vuoksi Päätalon teoksien vastaanotossa tapahtuneet muutokset voidaan tuoda esiin. Tarkastelu tapahtuu vuosikymmenittäin. Kuitenkin Päätalon kirjasarja jakaantuu Kallen elämänvaiheiden vuoksi selviin jaksoihin, jotka olisivat tarjonneet hyvän mahdollisuuden vastaanoton peridiodisointiin.
Päätalo oli tunnettu siitä, että hän mielellään laski kaikenlaisia asioita hyvin tarkasti. Hän oli ”milli-Kalle”, joka pyrki yksityiskohtaiseen tarkkuuteen. Myös Ritva Ylönen pyrkii esittämään tutkimustuloksensa hyvin tarkasti. Hän käyttää apunaan tilastollisia taulukoita ja kaavioita, jotka hän on laatinut kriitikkovastaanotosta ja lukijavastaanotosta. Taulukkoja ja kuvioita on tekstin yhteydessä 32 ja liitteinä 43. Ylönen pyrkii kuitenkin ymmärtämään tilastoja eikä nojaa niihin kritiikittömästi, vaikka hän tavoitteleekin päätalomaista tarkkuutta.
Kirjakerhot ja markettimyynti lisäsivät Päätalon suosiota
Ylönen liittää tarkastelun yhteiskunnalliseen kehitykseen ja ottaa huomioon kirjakaupassa ja kirjallisuudessa tapahtuneet muutokset. Päätalo oli suosittu jo ennen kuin hän alkoi kirjoittaa Iijoki-sarjaa. Suosio lisääntyi kuitenkin huomattavasti sarjan alkaessa. Tässä vaiheessa kirjakaupassa tapahtui muutoksia, kun kirjojen myynti tuli mahdolliseksi myös muualla kuin kirjakaupoissa. Päätalolle markettien kautta tapahtuva myynti oli tärkeää ja vaikka hän oli kirjojen painostilastojen mukaan myydyin kirjailija, ei hän välttämättä ollut kirjakauppojen myynnin mukaan laadittujen listojen kärjessä. Myös kirjakerhojen tulo lisäsi Päätalon kirjojen myyntiä ja saatavuutta.
Kaikki kriitikot eivät kuitenkaan suhtautuneet Päätalon kirjoihin kielteisesti. Jo sarjan alusta lähtien useat kriitikot arvostivat Päätalon teoksia ja hän sai tukea näiltä. Jonkinlainen ero Etelä-Suomen ja pohjoisen Suomen välillä voidaan havaita, sillä Päätalon ymmärtäjät olivat pohjoisessa, jossa aluksi oli myös hänen lukijoidensa pääosa. Ylösen tutkimuksessa korostuu Helsingin Sanomien asema, vaikka siinä ei aivan jokaisesta Päätalon kirjasta julkaistukaan kritiikkiä. Kalle Päätalon oma äänikin tulee esiin, sillä kirjassa on liitteessä julkaistu Päätalon kirjoittamia kommentteja joihinkin lehtikritiikkeihin.
Ylönen käyttää sosiologi J.P. Roosin määrittelemiä sukupolvia, kun hän tarkastelee Päätalon lukijoita. Tämä on ongelmallista, koska sukupolvet yleistävät liiaksi lukijoita, jotka kuitenkin ovat yksilöitä. Ylönen käyttää hyväkseen myös muita lukijoiden taustatietoja, joita kirjeistä löytyy. Päätalon lukijoilla on ollut runsaasti yhteistoimintaa ja Päätalolle perustettiin nimikkoseura jo hänen elinaikanaan. Ylönen tarkastelee lukijoita myös fanitutkimuksen näkökulmasta.
Kalle Päätalo oli erikoinen henkilö kotiseudullaan, missä useimmat ihmiset eivät lukeneet kirjoja. Kalle sai nuoruudessaan kokea harrastuksensa vuoksi häpeää ja ihmettelyä. Hänen kuvaamista ihmisistä vain harvat lukivat kirjoja. Päätalon lukijoissa on runsaasti hänen kotiseutunsa asukkaita ja ihmisiä, jotka ovat lähteneet hyvin samanlaisista olosuhteista. Suuri muutto on Ylöselle tärkeä käsite, vaikka varsin monet ovat jääneet kotiseudulleen.
Kritiikki ei vaikuttanut millään tavoin Päätalon kirjoihin, vaan hän kirjoitti samanlaisella tyylillä samanlaisista tapahtumista. Hän oli oman elämänsä vanki kirjoja tehdessään, minkä hän itsekin myönsi. Kritiikki kuitenkin muuttui suopeammaksi. Ylönen tarkastelee kirjallisuudessa tapahtuneita muutoksia, mutta ei tuo kovin hyvin esiin taidekritiikissä tapahtuneita muutoksia, jotka 1990-luvulla tulivat esiin, kun lehdistössä tapahtui suuria muutoksia ja lehtien määrä supistui. Se merkitsi usein taidekritiikin määrän vähenemistä ja pinnallistumista. Samaan aikaan Päätalo sai myös julkista arvostusta. Hän sai professorin arvon jo vuonna 1978 ja kunniatohtoriksi hän kohosi 1994.
Päätalo sai poikkeuksellisen runsaasti lukijakirjeitä, jotka on talletettu Päätalo-instituuttiin Taivalkoskelle. Ylönen on käyttänyt otosta lukijakirjeistä, koska ne hänen mukaansa ovat niin samankaltaisia, että laajempi otos ei ole tarpeen. Otoksen vuoksi lukijakirjeitä on vähemmän kuin kriitikkojen kirjoituksia.
Yllättävää on kirjeiden varsin täydellinen positiivinen suhtautuminen Päätalon kirjoihin. Niissä ei juurikaan esitetä minkäänlaista kritiikkiä Päätalon teoksiin. Kuitenkin Päätalo kertoo kirjoissaan, että varsinkin uskovaiset suhtautuivat hänen ensimmäisiin kirjoihinsa hyvin kielteisesti. Olisiko Päätalo hävittänyt kaikki haukkumakirjeet, vaikka hän muuten tuntuu säilyttäneen kaiken kirjallisen aineiston?
Iijoki-sarja on omaperäinen kokonaisuus, josta kriitikot eivät ole tienneet onko se romaani, omaelämäkerta, muistelma vai mikä. Ylönen tuo esiin tämänkin kysymyksen ja suhtautumisen siihen eri vuosikymmeninä. Väitöskirjan lopussa hän pohtii Päätalon suosion jatkuvuutta. Se on hiipunut Päätalon elinajasta, mutta silti se jatkuu. Jatkon suhteen Ylönen jättää kuitenkin vastauksen avoimeksi.
Kuva: Gummerus