Teoksessaan Matti Sarmela kokoaa yhteen
tutkimuksiaan thaimaalaisista kyläyhteisöistä, joita hän
on seurannut vuodesta 1972 lähtien. Teoreettisena
taustana on ympäristöantropologinen suuntaus, mutta
kirjoittaja kuitenkin huomauttaa, ettei hänen
tarkoituksenaan ole esitellä thaimaalaiskylien kulttuuria
antropologisten teorioiden valossa. Teosta ei liene
tarkoitettu pelkästään tieteelliseksi tutkimukseksi, eikä
se sellaiseksi jääkään. Matti Sarmelan tulkinnat ja
kannanotot ovat nimittäin hyvin värikkäitä, ja paikoin
kirjaa on tulkittava hänen tilaisuudekseen purkaa
pahaa oloaan, jota nykyaika hänessä herättää.

Teos esittelee Pohjois-Thaimaassa sijaitsevan
Lampangin läänin kyliä, Ban Srii Muod Klaota, Ban Mae
Kong Nyata ja Ban Dongia. Lääni on jokilaakso, jota
ympäröivät vuoret pohjoisessa, idässä ja etelässä.
Läänistä noin 15 % on viljelykelpoista peltomaata ja
suurin osa on metsäistä ylänköä ja vuoristoa. Kylien
pääelinkeinona on ollut maanviljely, mutta nykyään
kyläläiset hankkivat toimeentulonsa yhä enemmän
palkkatyöstä. Osa yhteiskunnallista muutosta on se,
että koulutuksen merkitys kasvaa ja yhä useampi
kyläläinen hakee elantonsa palkkatyöstä.

Teos etenee kolmessa jaksossa. Ensin syvennytään
paikallisiin elinkeinoihin ja kyläyhteisöjen
elämäntapaan. Sitten tutustutaan kyläyhteisön
kulttuuriin, rakenteeseen ja tärkeimpiin juhliin. Lopuksi
on vuorossa kylien uskonnollinen elämä. Pääteemaksi
nousee thaimaalainen menneisyys ja nykyaika, joita
Sarmela peilaa kärjekkäästi vastakkain. Hän ei erittele
yksityiskohtaisesti, millaisia muutoksia Thaimaan
maaseutu on kokenut esimerkiksi eri vuosikymmenillä,
vaan suuntaa huomion suuriin linjoihin. Yleistäen
sanottuna kirjoittaja tarkastelee aikaa ennen
maanviljelyksen koneellistumista ja aikaa
koneellistumisen jälkeen. Kritiikin kärki kohdistuu
nykyaikaan, josta ei löydy juuri muuta kuin moitittavaa.

Käsittelyrakenne korostaa paikalliskulttuurin ja
ihmisten merkitystä: jokainen luku alkaa kyläläisten
haastatteluilla, joita seuraa Sarmelan selitysosuus.
Parhaimmillaan haastattelut ovat karun komeita ja
päästävät lukijan lähelle thaimaalaisten arkea. Monet
haastateltavat kertovat kyläkulttuuristaan
yksityiskohtaisesti ja kiinnostavasti, ja toisinaan
puheenaiheet liikkuvat erittäin henkilökohtaisella
tasolla. Ihmisten asenne voi olla häkellyttävän rohkea,
vaikka elämä on ollut karheanlaista.

Teoksessa puhuvien kyläläisten mielipiteiden kirjo on
laaja ja mukana on sekä valtakulttuurin edustajia että
toisinajattelijoita. Huomiota herättää eräiden ryhmien
puuttuminen. Koska kirja arvostelee runsaasti
thaimaalaisen yhteiskunnan kehitystä, olisin
tasapuolisuuden vuoksi kaivannut järjestelmän
edustajienkin, esimerkiksi thaimaalaisten virkamiesten
näkemyksiä. Haastateltujen ikäjakauma puolestaan
olisi muuten tasainen, mutta puuttumaan jäävät lasten
ja nuorten puheenvuorot. Nuorin haastateltu on
20-vuotias.

Sarmela esittelee varsin runsaasti paikallista
maanviljelykulttuuria. Tämä on perusteltua, koska kyse
on alueen perinteisestä elinkeinosta, joka on kokenut
suuria muutoksia. Yksi muutoksista on
työmenetelmien koneellistuminen, joka heijastuu myös
yhteisökulttuuriin: talkootyöllä on ollut perinteisesti
suuri merkitys, mutta viljelymenetelmien kehittyessä
tämä merkitys on vähentynyt. Maatöiden
koneellistuminen ei kuitenkaan ole vääjäämättömästi
etenevä prosessi. Koneellistumista rajoittavat muun
muassa pinta-alaltaan pienet pellot, joiden työstämistä
varten kyläläisten ei kannata hankkia eikä edes
vuokrata työkoneita. Lisäksi tietyt työvaiheet esimerkiksi
riisinviljelyssä vaativat edelleen runsaasti
ihmistyövoimaa.

Vaikka yksi kirjoittajan huolenaiheista on perinteiden
tuhoutuminen, kirjan aineisto ei kuitenkaan todista
pelkästään tämän puolesta. Askarruttamaan jäi
kysymys talkookulttuurista. Talkootyöt ovat perinteisesti
kuuluneet riisinviljelyyn, ja vielä 1980-luvulla tämä sitoi
sukulaisia ja naapureita yhteen. Viljelykulttuuri on
muuttunut siten, että maanviljelijät kokevat
kunniallisemmaksi palkata mieluummin työvoimaa
kuin turvautua talkooapuun. Johtopäätös riisinviljelyn
osalta on se, että "Talkoot ovat kokonaan hävinneet." (s.
75) Näyttäisi kuitenkin siltä, että samalla kun
talkootoiminta on yhdeltä elämänalueelta vähentynyt,
siitä on tullut tärkeää toisella alueella.
Hautajaismenoja käsitellessään Sarmela toteaa, että
vaikka maanviljelyssä talkoilu on hiipunut, niin
kyläläisten yhteistoiminta on keskittynyt erilaisten
juhlien järjestämiseen (s. 143). Kiinnostava kysymys
on se, missä määrin thaimaalaiset perinteet ovat
todella täysin katoamassa ja missä määrin ne säilyvät
jossain muodossa.

Elinkeinojen lisäksi kirja esittelee kyläläisten elämää
ohjaavaa tapakulttuuria sekä thaimaalaisten elämään
liittyviä suuria tapahtumia. Tutuksi tulevat häät,
hautajaiset ja tärkeimmät vuotuisjuhlat. Kylien
uskonnollista elämää sävyttää synkretismi:
uskonnollisessa ajattelussa sekoittuvat shamanismi ja
buddhalaisuus, ja apua ongelmiinsa kyläläiset hakevat
sekä tietäjiltä että buddhalaismunkeilta.

Kirjoittaja tuo mielipiteensä selvästi esiin. Kriittinen
suhtautuminen yhteiskunnalliseen kehitykseen,
teknologisoitumiseen ja globalisaatioon näkyy, eikä
kritisointi ole perusteetonta. Käsitellessään muun
muassa thaimaalaisten maanviljelijöiden vaikeuksia
rahoituksen järjestämisessä Sarmela osoittaa
havainnollisesti järjestelmän heikkouksia.
Pankkijärjestelmässä eivät maanviljelijän oikeudet ja
hyvinvointi tule tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä.

Kirjan näkemys nykyajasta on kuitenkin niin
pessimistinen, että se vie teokselta uskottavuutta.
Teknologia kehittyy ja arkielämä muuttuu, mutta
Sarmela keskittyy korostamaan muutosten huonoja
puolia, jollaiseksi hän näkee vaikkapa moraalin
rappion. "Rajoja rikkova taide, elokuvat, koko
länsimainen tajuntateollisuus elää seksistä ja
väkivallasta, kilpailee pahuuden ja rappion
kuvaamisessa." (s. 9) Entisaika on hyvä ja nykyaika
paha; Sarmela kaivaa poteronsa syvään ja pitää
rintamalinjastaan kiinni.

Hämmentävältä tuntuu muun muassa se, että lasten
koulunkäynnin ja kouluttautumisen osalta ainoita
maininnanarvoisia seurauksia ovat perinteisen
viljelytavan katoaminen ja vanhempien kasvaneet
kustannukset. Ensinnäkin koulunkäynti maksaa, ja
toiseksi kun lapset istuvat koulunpenkillä, ei kukaan
ehdi paimentamaan perinteisiä työjuhtia,
vesipuhveleita. (s. 74 – 75, 118 – 119) Voi olla, että
Thaimaan koulujärjestelmän myönteiset vaikutukset
ovat kirjoittajalle niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse
sen syvemmin ruotia. Mutta kun koulutusta lähtee
kritisoimaan, voisi negatiivisten puolien lisäksi esitellä
myönteisiäkin puolia, sillä kai niitä on. Vaikka en
olekaan perehtynyt pohjia myöten thaimaalaiseen
koulujärjestelmään, epäilen lasten koulunkäynnillä
olevan joitain myönteisiä vaikutuksia
thaimaalaiskylissä.

Vaikea on myös niellä purematta kirjan tapaa esittää
länsi lähes kaiken pahan lähteenä. Näin on
esimerkiksi korruption suhteen: "Korruptio ei kuulu
kyläyhteisöihin, vaan länsimaistyyppisiin
virkamiesorganisaatioihin, joilla moderneissa
valtiokulttuureissa on mahdollisuus käyttää keskitettyä
valtaa." Lisäksi länsimainen kulttuuri on luonut muun
muassa ideologiset massakulttuurit, ja länsi on "yhtä
jalkaa marssivia armeijoita, yhteisiä poliittisia
päämääriä, yhteisiä muoteja, trendejä ja idoleita". (s.
122) Väitteet kaipaavat perusteluja. Epäselväksi jää
vaikkapa se, millä perusteella juuri länsimainen
kulttuuri on luonut ideologiset massakulttuurit.
Aasialaisille kulttuureille näyttää nyt jäävän viattoman
luonnonlapsen rooli, jonka elämän länsimainen
pahuus on pilannut.

Kirjoittaja arvostaa menneisyyttä, mistä käy
esimerkkinä tapa, jolla hän käsittelee kaskiviljelyä.
Kaskeaminen on ollut Lampangin läänin vuoristoisilla
seuduilla perinteinen viljelytapa, ja Sarmela puhuu
menetelmän eduista pitkin matkaa. Käsitellä olisi
voinut perusteellisemmin myös viljelytavan haittoja,
sillä kaskeaminen ei joidenkin tutkimusten mukaan ole
niin mutkattoman helppoa ja tehokasta, kuin millaisena
kirja sen esittää. Kyse on taitolajista, joka edellyttää
hyvää paikallisympäristön tuntemusta. Parhaimmillaan
se on metsää suojelevaa ja stimuloivaa, mutta mikäli
alueella esimerkiksi on liian suuria yhteisöjä, voi
kaskeaminen muuttua riistoviljelyksi.

Suomessa ei ole tehty kovin monta
kulttuuriantropologista tutkimusta Thaimaasta, ja Matti
Sarmelan teos tuo oman lisänsä alan kirjallisuuteen.
Thaimaasta ja kyläkulttuureista kiinnostuneelle kirja
antaa kiinnostavan kuvan arkielämästä, jota Thaimaan
maaseudulla eletään. Tapakulttuuria kirjoittaja esittelee
varsin yksityiskohtaisesti, ja lopputulosta tukevoittaa
kuvaliite. Sen sijaan provosoiva yhteiskunnallinen
kritiikki jättää ristiriitaisen olon ja sijaa vastaväitteille.
Mikäli Sarmelan tavoitteena on herätellä lukijoitaan,
hän onnistuu tässä hyvin: epäilemättä teos haastaa
lukijan pohtimaan nykyaikaista elämäntapaa ja -arvoja.