Onpa mukava uusi tuttavuus tämä brittiläinen tietokirjailija ja toimittaja Tom Standage! Uusimpana kirjana häneltä on ilmestynyt Ihmiskunnan syötävä historia, ja sitä ennen on tullut ulos viisi kirjaa liittyen esimerkiksi juomien historiaan, lennättimen – siis Standagen mukaan viktoriaanisen ajan internetin – vaikutuksiin tietoliikenteen alalla ja Neptunus-planeetan löytämiseen. Oxfordin yliopiston kasvatti on työskennellyt tiede- ja taloustoimittajana lehdissä kuten The Guardian ja The Economist, ja onpa hänen töitään julkaistu myös lehdissä The New York Times ja The Daily Telegraph. Sujuva, tehokas ja mielenkiintoinen kirjoitustapa ovat siis Standagelle tuttuja, ja juuri tästä puolesta ovatkin kriitikot hänen teoksiaan kehuneet. Tilaus on siis mitä ilmeisimmin olemassa helposti lähestyttävälle mutta ehdottoman asiapitoiselle proosalle, jonka voisi kuvitella myyvän hyvin erityisesti lentokenttien kirjakaupoissa – niissä kun tuntuu tällaisia kirjoja olevan myydyimpien listoilla. Blogissaan Standage kertoo vuonna 1998 julkaistuun The Victorian Internet -kirjaan liittyen, että kyseessä on populaari teos, eikä hän pidä itseään akateemisena historioitsijana. Lausunto oli vastaus kritiikkiin, jonka mukaan kirjoittaja ei ollut tehnyt uutta tutkimusta, vaan yhdistellyt aiempia tutkimuksia. Viitteiden puute ja suppeahko lähdeluettelo ovat tosiaan heikkouksia akateemisen maailman silmin, mutta itse ainakin toivottaisin Standagen kaltaisen tutkijan historioitsijoiden joukkoon.

Arvostelu on syytä aloittaa samalla tarkennuksella, jonka Standage tekee kirjansa Ihmiskunnan syötävä historia alussa: kirja ei siis ole kokoelma reseptejä, eikä menneitä ruokakulttuureja myöskään tulkita kulttuurihistoriallisesti. Standagen sanoin ”läpi historian ruoka on ollut muutakin kuin pelkkää ravintoa. Se on toiminut katalysaattorina yhteiskunnalliselle kehitykselle, yhteiskunnalliselle järjestäytymiselle, geopoliittiselle kilpailulle” jne. Ruuan historiaa hahmotellaan kirjassa kuuden pääluvun verran alkaen maanviljelyn kehittymisestä ja päättyen lähitulevaisuuden ennuskuviin, geenimanipuloituun ruokaan ja tilanteeseen, jossa maailman ruokavarat eivät enää riitä väestön ruokkimiseen. Ensimmäinen luku, Sivilisaation syömäkelpoiset kulmakivet, käy läpi sen perustavanlaatuisen muutoksen, joka sai metsästäjä-keräilijät asettumaan aloilleen, viljelemään maata ja jalostamaan maissia, viljaa ja muita syötäväksi kelpaavia kasveja. Standagen mukaan ”eräs antropologi onkin kuvannut maatalouden omaksumista ’ihmiskunnan historian pahimmaksi virheeksi’”. (Tämä on muuten hyvä esimerkki tilanteesta, jossa viitteiden käyttö olisi ollut enemmän kuin suotavaa.) ”Eräs antropologi” viittaa tässä siihen suureen työmäärään, jonka maanviljelijät joutuivat tekemään saadakseen aikaan saman ruokamäärän kuin metsästäjät. Esimerkiksi Tansanian hazdapaimentolaiset käyttävät alle 14 tuntia viikossa ruuan keräämiseen. Samassa ajassa suomalainen maanviljelijä on tehnyt tuskin puolia paperitöistään, varsinaisesta maan työstämisestä puhumattakaan. Maanviljelykseen siirtyminen on mietityttänyt tutkijoita myös siksi, että arkeologisten todisteiden perusteella metsästäjä-keräilijät olivat terveempiä ja pitempikasvuisempia kuin kollegansa kuokan varressa. Maanviljelyn omaksumista on selitetty ennen kaikkea paimentolaisheimojen paikoilleen asettumisella ja tästä johtuvalla väestönkasvulla. Myös suurriistalajien vähenemistä ja oluen tekoon tarvittavien ainesten saatavuuden varmistamista on pidetty syynä maanviljelyyn siirtymiseen.

Toinen pääluku, Ruoka ja yhteiskunnallinen rakenne, käsittelee paikoilleen asettumisesta ja kaupunkien synnystä johtuneita yhteiskunnallisia muutoksia. Väestö alkoi jakautua ammattikuntiin, eliitti keräsi osan maanviljelijöiden tuotannosta veroina ja papistolle rakennutettiin temppeleitä. Standage käy kiinnostavasti läpi ”suuren miehen” syntyä eli sitä kehityskulkua, jonka myötä tietyt yksilöt kohosivat heimon, kylän tai lopulta kaupungin johtoon. Suuri mies keräsi itselleen vähitellen ylijäämäruokaa, jota hän sitten jakoi seuraajilleen ja huollettavilleen. Nämä jäivät kiitollisuudenvelkaan, jota maksettiin yhä kasvavilla vastalahjoilla, kuten ruualla tai työllä. Suuri mies saattoi myös suostutella sukunsa tuottamaan ylimääräistä ruokaa, jonka hän sitten jakoi muille – näin syntyi velkakierre ja varallisuuden jatkuva virta kohti suuren miehen varastoja.

Kolmas pääluku, Ruoan maailmanlaajuiset valtaväylät, käsittelee antiikin ajalla syntynyttä mausteiden kuljetukseen käytettyä verkostoa, josta Standage kuljettaa lukijaansa aina Kolumbuksen tutkimusmatkoihin asti. Englannin kielen sanan spice (mauste) etymologia on niin valaiseva, että se on syytä kerrata tässä. Sana tulee latinankielisestä sanasta species, joka on toiminut kantana sanoille special ja especially. Species-sanan merkitys kuitenkin muuttui arvokkaiksi tavaroiksi, koska sillä viitattiin asioihin, joista maksettiin tullia. Aleksandrian tariffi, roomalainen 400-luvulta peräisin oleva asiakirja, on lista 54 tällaisesta asiasta. Listaan kuului muun muassa kaneli, kassia, inkivääri, valkopippuri, pitkäpippuri, kardemumma, aaloepuu ja mirha, jotka kaikki olivat ylellisyystuotteita ja näin ollen niihin kohdistettiin 25 prosentin tuontitullivero Aleksandriassa. Sieltä mausteet virtasivat Välimerelle ja eurooppalaisille asiakkaille.

Standage kirjoittaa asiallisesti tutkimusmatkailijoiden matkoista, alkuperäisväestön orjuuttamisesta muun muassa maustetuotantoon ja viljelykasvien siirtämisestä uusille alueille. Päälukujen päätteeksi Standage kuitenkin sortuu saarnaamaan, vaikkakin vain muutaman sivun verran, käsittelemänsä aiheen merkityksestä nykyaikana. Mausteverkosto-pääluvun päätteeksi Standage paljastaa toimittajataustansa kirjoittamalla kappaleen, joka ilmiselvästi vastaa kysymykseen: ”Mitä tämä kaikki historiallinen tieto sitten merkitsee nykyihmiselle, ja ennen kaikkea: miksi hänen pitäisi välittää esille tuoduista tiedoista?” Toisaalta saarnaamisen lomassa paljastuvat yksityiskohdat ovat äärimmäisen kiinnostavia. Minua esimerkiksi kiinnosti Standagen tapa kiistää se laajasti jaettu näkemys, jonka mukaan lähiruuan käytöllä on yksinomaan hyviä puolia. Opin esimerkiksi sen, että Iso-Britanniassa on ympäristöystävällisempää syödä Uudessa-Seelannissa kasvatettua lammasta kuin sellaista, joka on kasvanut Brittein saarilla. Uudessa-Seelannissa lampailla on tilaa laiduntaa, kun taas Brittein saarilla niitä ruokitaan rehulla, jonka tuotanto aiheuttaa paljon hiilidioksidipäästöjä. Kyse ei ole edes mistään hiuksenhienosta erosta; Brittein saarilla lampaan tuottaminen aiheuttaa 2849 kilogrammaa hiilidioksidia tonnia kohti, kun Uuden-Seelannin lampaiden vastaava luku on vain 563 (johon vielä lisätään 125 kilogramman lisäpäästöt laivakuljetuksesta johtuen).

Neljäs pääluku, Ruoka, energia ja teollistuminen, käsittelee maanviljelyn kiinteää yhteyttä teollistumiseen ja teolliseen vallankumoukseen. Esimerkiksi Britannian teollisuusvallankumousta edesauttoi aiempaa suurempi tuontiruuan, eritoten sokerin ja vehnän, käyttö tehdastyöläisten ruokkimisessa.

Viides pääluku, Ruoka aseena, käsittelee ruuan yhteyttä sotilaallisen logistiikan muuttumiseen 1800-luvun aikana. Standagen mukaan logistiikka muuttui pysyvästi kahdesta syystä: purkkiruoka mahdollisti suurten ruokamäärien varastoimisen pitkiksikin ajoiksi ilman pelkoa pilaantumisesta, ja junaliikenne kuljetti niin joukkoja, ammuksia ja aseita kuin ruokaakin ennen näkemättömällä vauhdilla. Ruuan merkitystä sodassa puolestaan tarkastellaan kahden kuuluisan esimerkin kautta, Napoleonin Venäjän-sotaretken ja Berliinin ruokkimisen ilmasillan avulla 1940-luvun lopulla. Napoleon muuten osoitti tarkkanäköisyytensä todetessaan seuraavasti: ”Euroopan kohtalo ja kaikki tulevat suunnitelmat riippuvat ruoasta. Jos minulla riittää leipää, venäläisten kukistaminen tulee olemaan lasten leikkiä.”     

Viimeisessä pääluvussa, Ruoka, väestö ja kehitys, Standage tarkastelee keinolannoitteiden vaikutusta ruuantuotantoon ja edelleen ympäröivään yhteiskuntaan sekä ruuan ja väestönkasvun suhdetta. Läpi kirjan Standage lainaa ahkerasti englantilaisen Thomas Malthusin (1766–1834) pessimististä ennustetta väestönkasvusta, mutta vasta tässä luvussa ennusteen paikkansapitävyyttä tulee tarkasteltua useammasta eri näkökulmasta. Tiivistetysti esitettynä Malthusin näkemys oli, että väestö kasvaa rajoittamattomana geometrisen sarjan mukaan (esim. 2, 4, 8, 16, 32..), kun taas ravintovarat kasvavat aritmeettisessa sarjassa (1, 2, 3, 4, 5…) Näin ollen ihmiskunta vääjäämättömästi lähestyy tilannetta, jossa ruokaa ei riitä kaikille. Keinolannoitteiden kehittäminen sekä niiden laaja levinneisyys ja halpa hinta kasvattivat ruokatuotantoa 1900-luvun aikana siinä määrin, ettei Malthusin ennuste enää pitänytkään paikkaansa. Lisäksi teollistuminen ja yleinen vaurastuminen ovat omiaan laskemaan väestönkasvua ilman valtiovallan tai muiden tahojen väliintuloa. YK:n vuonna 2007 julkaiseman ennusteen mukaan maapallon väestö saavuttaa 9,2 miljardin huippukohdan vuonna 2075, jonka jälkeen määrä alkaa laskea. 

Kuvia kirjassa on vain nimeksi – muutamia jokaisessa pääluvussa – eikä niitäkään olisi välttämättä tarvittu. Mustavalkokuvat eivät pääsekään oikeuksiinsa huokoiselle ja kellertävälle paperille painetun kirjan sivuilta. Kirjan lopussa on lähdeluettelon ohella viiteluettelo, jossa on pääluvuittain ilmoitettu tärkeimmät käytetyt lähteet.

Tom Standagen Ihmiskunnan syötävä historia on sujuvasti kirjoitettu teos ruuan ja ruokatuotannon sekä näiden yhteiskunnallisten vaikutusten historiasta. Kirja tarjoaa laajan, aidosti maailmanlaajuisen näkemyksen aiheeseen, mutta silti tilaa on jäänyt myös joidenkin poikkeuksellisten yksilöiden tarinoiden esilletuomiseen. Standagen kirjoitustyyli on luonteeltaan tehokasta, ja tärkeimmät sisällöt tuodaan esille yksiselitteisesti todeten. Pohdiskelevaa, osittain jopa saarnaavaa otetta ilmenee vain päälukujen päätteeksi, kun kirjoittaja kertaa historiallisten tapahtumien yhteyksiä nykypäivään. Ja yhteyksiä kyllä löytyy, sillä kirjoittaja selvästi tuntee ruuan historian ohella myös nykytilanteen. Välillä kurkistetaan myös tulevaisuuteen. Kiinnostavaa kirjaa on helppo suositella niin ruuan kuin historiankin ystäville.