Olavi Veltheimin muistelmateos "Murskatut unelmat" kertoo yhden tarinan Neuvostoliiton vankileirien saaristosta ja siellä vallinneesta mielettömästä arjesta. Vaikka tällaisia teoksia on viimeisten 75 vuoden aikana ehtinyt ilmestyä lukuisia, tekee kyseisen teoksen erityisen kiinnostavaksi se, että muistelmat on kirjoitettu välittömästi vapautumisen jälkeen, vuoden 1935 lopulla. Suomalaiselle lukijalle kiinnostavuutta lisää sekin, että muistelija on suomalainen.

"Murskatut unelmat" keskittyy kuvaamaan nimenomaan Veltheimin arkea vankileireillä ja tämä on sekä kirjan vahvuus että sen heikkous. Vahvuus sikäli, että lukija saa hyvin informatiivisen ja tarkan kuvauksen leirielämästä ja sen järjettömyydestä. Henkilökohtaisesti jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän tietoa Veltheimien elämästä Neuvosto-Venäjällä. Ennen pidätystään Veltheimien perhe ehti asua maassa neljä vuotta, jotka sivuutetaan varsin nopeassa tahdissa. Kyse voi olla kuitenkin myös siitä, että kun kirjaa 1930-luvun jälkipuoliskolla yritettiin julkaista, kaivattiin nimenomaan Neuvostoliiton vankileirejä kuvaavia ja kritisoivia teoksia, joihin elämän positiivinen kuvaaminen ja onnellinen arki sopivat huonosti. Tuskinpa ne juuri leiriltä vapautuneen miehen mielessä päällimmäisenä olisivat muutenkaan olleet.

Sama ongelma kuitenkin kohdataan myös kirjan lopussa. Vaikka Olavin leirikuvaukset pyrkivätkin selvästi objektiivisuuteen ja välttämään turhaa tunteikkuutta, sai lopussa tapahtuva paluu Suomeen ja kotiin kyyneleet nousemaan lukijan silmiin. Tietyllä tavalla tarina jää kuitenkin kesken, kun Suomen rajan ylittäminen ja perheen jälleennäkemin kuitataan parilla lauseella. Ajasta paluun jälkeen ei kerrota muuta kuin jälkisanoina se, että perhe joutui jälleen asumaan, ilmeisesti yli vuoden, eri maissa.

Itse pidätys, salaisen poliisin toimintatavat ja eri vankiloiden elämän kuvaaminen ovat kuitenkin erittäin kiinnostavaa luettavaa, niin tavalliselle lukijalle, kuin Neuvostoliittoon vihkiytyneelle tutkijallekin. Veltheimiä vastaan rakennetut syytökset olivat varsin tyypillisiä. Perhe oli jo muuttanut maasta, mutta Veltheim itse ei onnistunut enää saamaan maastapoistumislupaa. Hänen kieltäydyttyään jäämästä Neuvostoliittoon useiden taivutteluyritysten jälkeen, hänet lopulta pidätettiin ja hänen menneisyydestään kaivamalla kaivettiin asioita, joita käytettiin raskauttavina asianhaaroina häntä vastaan.

Veltheim oli sikäli onnekas, että hänet siirrettiin heti Mustan Meren alueelta, jossa hän oli asunut, Moskovaan ja Lubjankaan ilman, että häntä olisi kuukausien ajan palloteltu paikallisissa vankiloissa. Moskovan Lubjankassa toteutetut absurdit kuulustelut olivatkin sitten kauhistuttavuudessaan erinomaisen vetävää luettavaa.

Veltheim kuvaa hyvin, miten eri vankilat olivat keskenään myös varsin erilaisia: toisissa sallittiin näkymät ulkomaailmaan, jopa sanomalehdet, kun toisissa taas vangit olivat täysin eristyksissä. Vankien taustat erosivat nekin eri vankiloissa huomattavasti. Vankimäärän huomattava kasvu 1930-luvun alussa tulee sekin hyvin esille. Vaikka tuomioistuimet olivat kaikkea muuta kuin puolueettomia päätöksentekijöitä, niiden valta tulee kirjasta hyvin esille: tuomioistuimen antama tuomio lähettää Veltheimin ensin Uralille ja lopulta Siperiaan, missä hän istui valtaosan tuomiostaan.

Karmaisevat kuvaukset työnteosta leireillä, mutta myös kuljetuksista ja liikkumisesta eri leirien välillä kuuluivat myös kirjan parhaaseen antiin. Jännitys ei myöskään päättynyt edes siihen, että Veltheim istui tuomionsa loppuun. Kuten niin usein kävi, vapautusmääräystä ei kuulunut ja hän joutui istumaan ylimääräistä ja jännittämään, annetaanko hänelle uusi tuomio. Lopulta vapaus kuitenkin koitti, mutta edessä oli vielä pitkä matka kotiin. Ei ollut lainkaan selvää, että Veltheim pääsisi palaamaan Suomeen ja kuinka tämä tapahtuisi. Erinäisten vaiheiden jälkeen Suomen konsulaatti kuitenkin onnistui järjestämään hänet Suomen junaan, eikä rajalle asti kantanut pelko salaisen poliisin pidätyksestä lopulta toteutunut.

"Murskattujen unelmien" toimittamisesta suomeksi 70 vuoden jälkeen täytyy olla tyytyväinen. Kirjan oma historia on ollut sikäli mielenkiintoinen että sille ei saatu haluttua englantilaista kustantajaa ja se julkaistiin lopulta Hollannissa 1939. Käsikirjoituksen Veltheim tuhosi jatkosodan lopulla. Hollanninkielinen kirja ehti sekin kadota, kunnes päähenkilön poika onnistui saamaan sen käsiinsä 1980-luvun puolivälissä. Meni kuitenkin vielä 20 vuotta ennen kuin kirja lopulta käännettiin suomeksi. Bonuksena kirjan loppuun on liitetty kaksi dokumenttia, joista toinen on Supon edeltäjän Valpon kuulustelupöytäkirja, joka tehtiin Veltheimistä tämän saavuttua Suomeen. Toinen on Veltheimin kirje vaimolleen yli kaksi vuotta pidätyksen jälkeen, jossa tämä pyytää lähettämään sokeria, rasvaa, sukkia, saippuaa ja hammasharjan.

Nyt kun kirja on lopulta saatavilla suomeksi, sitä voi erittäin lämpimästi suositella kaikille rajanaapurimme värikkäästä historiasta kiinnostuneille. Kirja on selkeä ja erittäin luettava kuvaus arjesta neuvostojärjestelmän ehkä kaikkein pimeimmässä osassa, vankileirien saaristossa. Kirja on myös osoitus ihmisen uskomattomasta selviytymiskyvystä, vaikka häneltä olisi riistetty vähäisimmätkin ihmisarvon rippeet.