Viime syksynä ilmestyi SKS:n kustantamana ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys renessanssin tieteen historiasta. Teos on saanut ytimekkään nimen Renessanssin tiede, ja sen kirjoittajakunta koostuu asiantuntevista renessanssin hengenelämän tutkijoista: useimmat kirjan luvuista ovat enemmän tai vähemmän Heikki Mikkelin ja Timo Joutsivuon yhdessä kirjoittamia, Liisa Kanerva on kirjoittanut viidennen, maalaustaidon, kuvanveiston ja arkkitehtuurin käsitteistöstä kertovan luvun ja Pauliina Pekkarinen seitsemännen, renessanssin astrologiaa käsittelevän luvun.

Kirjan lähtökohdaksi voisi nostaa Brian P. Copenhaverin kysymyksen ”Oliko renessanssin aikana tiedettä?” (artikkeli ”Did Renaissance Have a Science?” Isis (83)1992). Copenhaver pohti, miksi tieteenhistoriassa on tapana mainita vain muutama 1500-luvun oppinut. Renessanssin tiede -teos pyrkiikin selvästi antamaan yhden vastausehdotuksen tähän kysymykseen tuomalla esiin 1400-luvun humanismia ja 1600-luvun tieteen vallankumousta yhdistäviä jatkumoita, mutta myös tieteellisessä ajattelussa tapahtuneita katkoksia ja käännekohtia.

Renessanssin aikana mitä ilmeisimmin oli tiedettä ja jopa siinä määrin, ettei kaikkea ole mahdollista käsitellä yhdessä yleisesityksessä. Kirjoittajat ovatkin rajanneet aiheensa lähinnä luonnontieteisiin, koska yleisesti ottaen ne tunnetaan huonommin kuin humanistiset alat, ”perinteinen” renessanssin sivistys. Metodina ja tieteellisenä asenteena humanismi on kuitenkin kirjassa vahvasti mukana, sillä sen vaikutus oli lähdekritiikkiä ja tekstikontekstien tarkastelua korostava yhtälailla luonnontieteellisten tekstien kuin vaikkapa lyriikankin kohdalla.

Vaikeampi kysymys sitten onkin, mikä renessanssin aikana oli tiedettä. Renessanssin tiede -kirjan tekijät ovat viisaasti pyrkineet rajaamaan luonnontieteiden kentän tutkimansa aikakauden omista määrittelyistä käsin. Täten mukaan on otettu myös sellaisia renessanssitieteen aloja, joista ei ole suoraan syntynyt mitään modernin tiedeyhteisön tunnustamaa oppialaa, kuten astrologia, ja nykytieteelle vieraita paradigmoja, kuten maagis-kemiallinen. Näillä aloilla käydyllä metodologisella ja epistemologisella keskustelulla oli kuitenkin keskeinen osa skolastisesta tiedekäsityksestä irtaantumisessa ja siten pohjan luomisessa tieteen vallankumoukselle.

Omat ongelmansa renessanssin tieteen määrittelyyn ja rajaamiseen tuo sekin, ettei renessanssin aikana tunnettu tieteen käsitettä, kuten me sen ymmärrämme. Nykyään luonnontieteisiin luettavat alat sisältyivät pääasiassa luonnonfilosofiaan, jota vielä renessanssinkin yliopistoissa luennoitiin ennen kaikkea Aristoteleen teosten pohjalta. Yliopistojen Aristoteles-tutkimuksen ja -opetuksen ulkopuolella harrastettiin kuitenkin monenlaista tieteen kriteerit täyttävää toimintaa, mutta mitään yleisnimitystä näille tieteellisen toiminnan eri aloille ei annettu. Liisa Kanerva pohtii viidennessä luvussa termiä ’scientia’ ja toteaa senkin tarkoittaneen lähinnä ammatillista tietoa erotuksena kädentaidosta (’ars’).

Renessanssin tiede -teos rakentuu johdannosta ja kymmenestä luvusta, joista kertyy yhteensä nelisensataa tekstisivua. Johdanto sisältää pääasiassa tiiviin mutta selkeän johdatuksen renessanssin tieteen historiankirjoituksen historiaan. Ensimmäinen luku hahmottelee kulttuuriympäristöä, jossa tiedettä harjoitettiin ja jota muokkasivat voimakkaasti mm. protestanttisten kirkkokuntien synty ja Amerikan valloitus. Kirjan toista lukua pidän yhtenä antoisimmista, sillä se esittelee renessanssin tieteen keskeiset paradigmat eli aristotelisen, maagis-kemiallisen, matemaattisen, skeptisen ja mekanistisen suhtautumistavan luontoon. Eri lähestymistapojen käsittelyssä mutkat kyllä suoristuvat, mutta lukija saa haltuunsa käsitteellisen taulukon (kirjaimellisestikin, s. 72), jonka avulla jatkoa on helpompi jäsentää.

Kolmas luku kertoo tiedeinstituutioista, joiksi yliopistojen rinnalle nousi myös akatemioita ja hovien tiedeyhteisöjä, tieteentekijöistä sekä tieteen julkaisemisesta. Neljäs luku käsittelee etupäässä tiedon systematiikkaa eli renessanssioppineiden käsityksiä siitä, mikä on eri tiedonalojen keskinäinen suhde. Viidennessä luvussa siirrytäänkin sitten maalauksen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin käsitteistön muutokseen renessanssin aikana. Erityisesti maalaustaidon ja kuvanveiston mukanaolo tieteen historiasta kertovassa teoksessa ensinäkemältä yllättää, mutta selittyy sillä, ettei luku käsittelekään varsinaista taiteentekemistä vaan taideteoriaa. Näkökulma kääntyy: pohdinnan kohteena ei enää ole tieteen tekeminen vaan sen soveltaminen – tässä tapauksessa matematiikan ja erityisesti geometrisen perspektiivin tulo osaksi kuvataiteita.

Seuraavat luvut jatkavat eri tieteenalojen temaattista käsittelyä. Kuudes luku kertoo humanismin vaikutuksesta lääketieteeseen, jossa keskeiseksi kysymykseksi muodostui suhtautuminen Galenokseen. Seitsemäs luku käsittelee astrologiaa italialaisten lähteiden pohjalta. Astrologian asema vakavasti otettuna tieteenä tulee ymmärrettäväksi, samoin sen yhteydet moniin muihin tieteellisiin kysymyksiin kuten filologiseen tekstikritiikkiin, filosofisiin pohdintoihin vapaasta tahdosta ja lääketieteellisiin teorioihin kulkutautien alkuperästä. Kahdeksannen luvun aiheena on renessanssin kosmologian kehitys skolastisen maailmankuvan sisäkkäisistä sfääreistä aina Isaac Newtoniin saakka.

Yhdeksäs luku palaa jälleen useille tieteenaloille yhteiseen metodologiseen teemaan eli empirismin nousuun. Sitä tarkastellaan kahden pääteeman kautta. Niistä ensimmäinen on luonnonhistorian eriytyminen kulttuurihistoriasta, kun eläimiä ja kasveja alettiin havainnoida ja kuvata puhtaasti eläiminä ja kasveina ilman sitä symbolista merkitystä, joka niille on annettu mm. ikonologiassa ja sananparsissa. Toinen teema kertoo siitä, kun matematiikka ja fysiikka menettivät puhtaasti spekulatiivisen asemansa. Matematiikasta tuli osa yhä useampia elämänaloja, kuten kauppaa, ja fysikaalisia väittämiä alettiin testata kokeellisesti. Kymmenes luku on lyhyt yhteenveto kirjan keskeisistä teemoista.

Lähde- ja kirjallisuusluettelot ovat vaikuttavia. Lähteitä luetellaan kolme ja puoli sivua. Niistä suuri osa mainitaan 1900-luvulla julkaistuina editioina ja mahdollisuuksien mukaan annetaan myös suomennoksen bibliografiset tiedot. Tämäntyyppisessä yleisesityksessä on hyvin lukijaystävällistä viitata editioihin ja käännöksiin, joita aiheesta innostunut voi etsiä kotimaisista kirjastoista. Kirjallisuusluettelo kattaa huimat 23 sivua. Koska teoksen kirjoittajat ovat alan tutkijoita ja tuntevat aihepiiriä käsittelevän kirjallisuuden, mukana on paljon tuoretta tutkimusta, myös vuonna 2000 julkaistua.

Lopussa on vielä henkilöhakemisto, jossa keskeisistä henkilöistä annetaan elinvuodet ja lyhyt luonnehdinta, esimerkiksi ”Fracastoro, Girolamo (1470-1553), italialainen lääkäri ja luonnontutkija”. Tämä epäilemättä onkin avuksi teosta kursorisesti lukevalle. Kuvitusta kirjassa on paljon. Painoteknisesti on ollut viisas valinta suosia vanhojen kirjojen puu- ja kuparipiirroksia, sillä ne jäljentyvät mustavalkokuvina hyvin. Kuviin sisältyvä teksti on pääsääntöisesti luettavissa, mikä tarjoaa oman lisähupinsa latinantaitoiselle lukijalle.

Ikävän kauneusvirheen muuten hyvään kirjaan muodostavat lukuisat lyöntivirheet, joita on aikalailla myös erisnimissä, esimerkiksi Paracelus (s. 90), Francecso di Giorgio (s. 216), Ascanio Sfroza (s. 291) ja Nicole Orseme (s. 403). Samoin henkilöhakemistoon Francesco di Giorgion kohdalle on lipsahtanut jonkun toisen henkilötiedot.

Kaiken kaikkiaan Renessanssin tiede on pätevä johdatus aiheeseensa ja suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka haluavat suomenkielisen, selkeän ja helppotajuisen johdatuksen muuten varsin monimutkaiseen aiheeseen.