Lukijalle suunnatussa esipuheessaan Tim Weiner antaa rohkean lupauksen:

”Tämä CIA:n historia pyrkii osoittamaan, miksi Yhdysvalloilta puuttuu nykyään tiedustelupalvelu, jota se tarvitsee tulevaisuudessa” (s. 17).

Nämä sanat on kirjoitettu lähes kymmenen vuotta sitten, vuonna 2007 eli aikana, jolloin Yhdysvalloissa käytiin ankaraa jälkipyykkiä koskien vuoden 2001 terrori-iskuja, Irakin ja Afganistanin sotaretkiä ja ylipäätään keskusteltiin Yhdysvaltojen globaalista asemasta. Yksi, joskaan ei ainoa pesänselvityksen kohteeksi joutuneista tahoista oli Yhdysvaltain keskustelutiedustelupalvelu CIA, jonka toiminta etenkin terrorismin vastaisessa taistelussa sai osakseen rajua kritiikkiä. Weinerin kirja oli osa tätä diskurssia, joskin samalla se voidaan lukea keskustelun maltillisempaan siipeen kuuluvaksi kontribuutioksi.

Kuva: Yhdysvaltojen A-12 vakoilukone Archangel, joka kehitettiin 1960-luvulla U-2 koneen seuraajaksi (CIA).

Turvallisuuspalvelut median valokeilassa

Otava on syystä tai toisesta päättänyt julkaista vuonna 2015 toisen painoksen alun perin jo vuonna 2008 julkaistusta suomennoksesta. Joskus tämän tyyppisiä ratkaisuja näkee, jos kansainvälistä ”bestselleriä” on uusintapainosta varten täydennetty esimerkiksi Suomea koskevalla luvulla tai, luonnollisesti, jos alkuperäisteoksesta on ilmestynyt uudistettu laitos. Kummastakaan ei tässä tapauksessa kuitenkaan näyttäisi olevan kyse, joten kyse lienee puhtaasta ansaintalogiikasta. Vakoilu kiinnostaa ja myy, joten kannattaa takoa, kun rauta on kuumaa – etenkin, kun CIA on Yhdysvaltojen kansallisesta turvallisuudesta vastaavan viraston NSA:n ohella ollut esillä parin viime vuoden aikana paljastuneiden laajojen tiedonkeruuoperaatioiden yhteydessä.

Teos itsessään on yli 700-sivuinen massiivinen järkäle, joka etenee kronologisesti CIA:n perustamisesta 1940-luvulla 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle saakka. Teosta varten Weiner on käynyt läpi kymmeniä tuhansia dokumentteja, tehnyt lukuisia haastatteluja ja muutenkin tehnyt runsaasti taustatyötä, mihin kaikkeen hänellä on ansioituneena journalistina ollut hyvät valmiudet. Kirja kuljettaa lukijansa läpi kylmän sodan aikaisen maailman kriisipesäkkeiden ja Neuvostoliiton romahduksen jälkimaininkeineen, päätyen lopulta vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskuihin ja näitä seuranneisiin operaatioihin osana Yhdysvaltojen liittolaisineen käymää sotaa terrorismia vastaan.

CIA on vastuussa Yhdysvaltojen ulkopuolella tapahtuvasta tiedustelutoiminnasta sen koko laajuudessa. Näiden aktiviteettien kuvaaminen sisältäpäin, CIA:n operatiivisen toiminnan näkökulmasta, muodostaa kirjan ehkä kiinnostavimman annin. Operatiivisten kuvausten kautta avautuu samalla myös näkökulma varsinaisen tiedustelutoiminnan ja sen ”asiakkaana” olevien tahojen, erityisesti Yhdysvaltojen presidenttien yhdessä maan poliittisen ja turvallisuuspoliittisen johdon, vähintäänkin kompleksiseen suhteeseen. Weiner valottaa kiinnostavalla tavalla sen kehitysprosessin eri vaiheita, jotka johtivat Harry S. Trumanin pelkäksi ”maailmanlaajuiseksi uutistoimistoksi” kaavaileman viraston kasvusta yhdeksi kylmän sodan, mutta myös sen jälkeisen ajan mahtavimmista – mutta myös kiistellyimmistä – tiedusteluinstituutioista. Ja tämä niin viraston itseymmärryksessä kuin sen asiakkaina olleiden poliittisten päätöksentekijöiden käsityksissä.

Ei-akateemista historiantutkimusta

Kirjan lukijan kannattaa kuitenkin muistaa, että huolimatta sekä Weinerin itsensä viljelemästä että markkinointiteksteissä toistuvasta sanaparista ”CIA:n historia”, mistään akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävästä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Weinerin teoksen punaisena lankana ovat CIA:n epäonnistumiset, onnistumisten jäädessä lähinnä reunaviitteiden asemaan. Verrattuna esimerkiksi joitakin vuosia sitten Suomessa julkaistuun suojelupoliisin historiaan (1), Weinerin kirjaa voi pitää jopa osin tarkoitushakuisena. Tämä ei tarkoita, että tiedustelupalvelujen epäonnistumisia tulisi kaunistella tai peitellä. Samalla kuitenkin helposti unohtuu, että tiedustelupalvelut toimivat ”peilimaailmassa”, jossa oikean erottaminen väärästä ei aina ole mitenkään yksinkertaista ja jossa suoraviivaisten johtopäätösten kautta päädytään usein väärin tulkintoihin. Kun tähän yhdistyy tiedustelupalveluiden tarve – muiden poliittisten instituutioiden tavoin – todistaa tärkeytensä ja sitä kautta oikeuttaa olemassaolonsa, on sekä tiedustelupalvelujen tuottama julkinen materiaali että tuo aito tiedustelutieto, Matti Klingeä vapaasti siteeratakseni, luonteeltaan lähdekritiikkiä pakenevaa.

Kuva: Eräs CIA:n operaatio oli Chilessä, jossa se osallistui Salvador Allenden vastustamiseen ja vallankaappaukseen. Kuvassa Allenden kannattajia 1964. (Kuva Wikipedia)

Mitä tulee poliittisten päätöksentekijöiden ja tiedustelupalvelun suhteeseen, näyttäisi Weinerin kirjassa terve järki valitettavan usein jääneen sokean luottamuksen jalkoihin. Kun asiat sitten menivät niin sanotusti puihin, poliittinen eloonjäämisrefleksi pyrki sysäämään vastuun tiedustelupalveluiden harteille syyttäen näitä epätäydellisen tai virheellisen tiedon tuottamisesta. Tiedustelupalveluiden vastaus tähän kritiikkiin on tuttu myös nyky-Euroopasta: enemmän ja laajempaa valvontaa, enemmän resursseja. Avoimessa yhteiskunnassa kansalaisille absoluuttista turvallisuutta lupailevat poliitikot kuuntelevat näitä toiveita herkällä korvalla – siitäkin huolimatta, että tuoreissa tutkimuksissa kattavan massavalvonnan hyödyt on kyseenalaistettu (2).

Ongelmana tiedon prosessointi ja analysointi

Weinerin kirja päättyy vuoteen 2005, siis pian Yhdysvaltojen vuonna 2003 aloittaman Irakin sotaretken jälkeen. Weiner lyttää CIA:n kuusikymmenvuotisen toiminnan toteamalla, että näiden vuosikymmenten aikana ”salaisen palvelun virkailijat ovat keränneet vain hitusen todella tärkeätä tietoa” (s. 573). Vaikka CIA on dokumentoidusti antanut poliittisille päätöksentekijöille virheellistä tilannekuvaa, unohtuu tässä kuitenkin se tosiseikka, että tiedustelupalvelut ovat – mitä tulee tiedon keräämiseen – varsinaisia hamstereita. Lisäksi rohkenen kylmän sodan tiedusteluhistoriaan liittyvien tutkimusten perusteella suhtautua kriittisesti siihen, että Weinerin antama kuva olisi absoluuttisesti oikea mitä tulee CIA:n tiedustelutoiminnan kokonaiskuvaan. Yksi tiedustelututkimuksen keskeisistä havainnoista kun on jo pidempään ollut se, että todellinen pullonkaula on tiedon prosessointi ja analysointi. Tietoa tuli jo kylmän sodan aikana niin runsaasti sisään, ettei sitä ehditty analysoida. Saati, että olisi pystytty luotettavasti yhdistelemään eri lähteistä tulleita tietoja. On myös syytä muistaa, että jopa kaikki digiajan viimeisimmät herkut omaava NSA on joutunut myöntämään, ettei se pysty analysoimaan kaikkea keräämäänsä dataa – mikä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, voiko se ”todella tärkeä tieto” hukkua massaan (ottamatta tässä kantaa ”todella tärkeän” määrittelyyn liittyvään ongelmaan).

Puutteistaan huolimatta Weinerin teos tarjoaa paljon kiinnostavaa tietoa CIA:n historiasta kiinnostuneille, joskin lukijalla olisi hyvä olla perustiedot ainakin kylmän sodan historian suuresta kaaresta, jotta Weinerin narratiiviin saa edes jonkinlaisen kriittisen näkökulman. Etenkin tuoreempaan tiedusteluhistoriaan liittyvä vakava tutkimus on yhä edelleen valitettavan ohutta, mitä osaltaan selittää vähintäänkin haasteellinen lähdemateriaalin tilanne, osaltaan myös historiantutkimuksen valtavirrassa havaittava aihepiirin heikko tuntemus. Tämä on johtanut tiedustelun merkityksen ali- tai yliarviointiin siitä riippuen, mistä näkökulmasta historiaa on haluttu kirjoittaa: siinä missä kansainvälisten suhteiden historiaa suurvaltapoliittisena pelinä korostava kertomus jättää usein tiedustelutoiminnan alaviitteisiin, rakentuu tiedustelupalvelujen historia usein jonkinlaisena (anti-)sankaruuden kuvauksena – eikä Weinerin teos tässä suhteessa ole mitenkään poikkeava.

Kuva: CIA osallistui 1970-luvulla litium-paristojen kehitystyöhän. Oikealla kyyhkyseen kiinnitetty kamera, kuvat CIA:n kokoelmista.

Osaltaan tätä käsitystä ovat rakentaneet myös tiedustelupalvelut itse teetättämällä ulkopuolisilla tutkijoilla tilaushistorioita. Tällä saralla seuraavaksi odotetaan Saksan liittotasavallan tiedustelupalvelun Bundesnachrichtendienstin (BND) riippumattoman historioitsijakomitean laatimaa BND:n alkuvaiheen, vuosien 1945-1968, historiaa, jonka puitteissa käsitellään, samalla tavoin kuin esimerkiksi taannoisessa Saksan ulkoministeriön historiassa, myös suhdetta menneisyyteen, erityisesti kansallissosialismin jälkivaikutuksiin muun muassa henkilöstöpolitiikan osalta. Tuskinpa CIA aivan sivuroolissa tässäkään teoksessa tulee olemaan, sen verran tärkeä rooli amerikkalaisilla Saksan liittotasavallan jälleenrakennuksessa oli.

Vaikka Weinerin teos lienee yhä edelleen yksi luetuimmista CIA:n historiaan liittyvistä teoksista ja siksi osaltaan myös selittämässä Otavan kiinnostusta tuoda kirja myös suomalaisten lukijoiden ulottuville laadukkaana käännöksenä, toivon Otavan toimineen myös muiden kuin ansaintalogiikkaan liittyvien kannustimien pohjalta. Weinerin teoksen rinnalle sopisi hyvin laadukas suomennos esimerkiksi Nigel Westin brittiläisiin tiedustelupalveluihin liittyvästä tuotannosta tai jokin viime vuosina julkaistuista NSA-kirjoista – tai miksei myös tuo muutaman vuoden sisään julkaistava BND:n historiakin. Nähtäväksi jää, tarjoutuuko suomalaiselle kiinnostuneelle yleisölle myös tulevaisuudessa mahdollisuus tutustua omalla äidinkielellään tiedusteluhistorian kiinnostaviin koukeroihin.

1. Simola, Matti (toim.): Ratakatu 12: Suojelupoliisin historia 1949-2009. Helsinki: WSOY, 2009

2. Massavalvontaa on tutkittu mm. SURVEILLE-tutkimushankkeessa (www.surveille.eu), jonka äskettäin julkaistu tutkimusraportti käsittelee laajasti massavalvonnan etuja ja haittoja. Kiinnostuneen lukijan kannattaa perehtyä seuraaviin linkkeihin:

* Elektroninen massavalvonta: kustannustehotonta, eettisesti väärin ja perusoikeuksien vastaista (Perustuslakiblogi 21.10.2014)
* Paper on a Terrorism Prevention Scenario based on D2.8 (SURVEILLE, PDF)