Kirjassa on neljä lukua. Ensimmäisessä luvussa ”Mitä vakoilu on” selvitetään tiedustelun ja vakoilun ero, agentin värväys ja käsittely, illegaalit ja legendat sekä tekniikan kehitys hybridiä, kyberiä ja tekoälyä myöten. Toinen luku käsittelee itää eli Venäjää/Neuvostoliittoa, Itä-Saksaa ja lyhyesti Kiinaa, kolmas luku länttä eli Saksaa, Britanniaa ja Yhdysvaltoja. Neljännessä luvussa on vuorossa Suomi. Tosin jo aiemmin Suomea on käsitelty tiedustelun kohteena.

Teoksessa on niin paljon tietoa, että käsittelen sitä vain muutamien teemojen kautta.

Miksi tiedustelua tarvitaan?

Tiedustelu on vastustajan toimintakyvyn järjestelmällistä analyysia. Se on siten välttämätöntä: päättäjä tarvitsee oikeaa ja puolueetonta tietoa voidakseen tehdä oikeita päätöksiä.

Suurin osa tiedustelussa käytetystä tiedosta on peräisin julkisesti saatavista lähteistä ja siten luvallista. Vakoilu on laitonta tiedustelua.

Hyvä vakooja ei mene kassakaapille, hän etsii ja värvää ihmisiä, joilla on kaapin avain. Ja vastapuolen toimijaa ei aina tarvitse värvätä, hänen sihteerinsä tai vaimonsa voi riittää.

Ian Flemingin luomaa ikonista James Bondia kutsutaan agentiksi, Rislakin mukaan väärin perustein. Agentti on tiedustelupalveluun värvätty tai värväytynyt avustaja, johon tiedusteluvirkailija tai -upseeri, kaitsija tai hoitaja (case officer), pitää yhteyttä ja antaa tehtäviä.

Värvätyllä täytyy olla sekä potentiaalia (hyvä asema tai mahdollisuus sellaiseen) että motivaatio (syy miksi saattaa värväytyä). Motivaatio pelkistään kirjaimiin MICE, suomeksi RIKE eli Raha, Ideologia, Kompromat ja Ego.

Agenttina toimimisessa ei ole juurikaan hohtoa: elämä on yksinäistä ja työ tylsää. Sitä paitsi hyvä ”agentti on harmaa tyyppi, joka ei erotu massasta. Hänellä on mitäänsanomattomat kasvot.” John le Carrén tajusi tämän luodessaan George Smileyn, joka tosin oli tiedusteluvirkailija.

Tiedustelu voi hyötyä kaikenlaisesta tiedosta. Toisen maailmansodan aikana appelsiinien hinnat Pariisin torilla kertoivat kuljetusvaikeuksista ja ne taas pommituksissa vaurioituneista silloista ja teistä.

Tiedon määrä sinänsä ei takaa mitään. Vaikka Stasi keräsi itäsaksalaisista valtavan aineiston, se ei pystynyt estämään DDR:n romahtamista. Stasi oli ääriesimerkki oman maan kansalaisten vakoilusta, mutta ei se ole tuntematonta missään.

Kylmän sodan aikana oli molempien osapuolten vaikea ymmärtää vierasta yhteiskuntaa tai ideologiaa: ”Atomipommin rakenteen neuvostotiedustelu saattoi käsittää mutta ei ikinä täysin ymmärtänyt poliittista päätöksentekoa Lontoossa.” Länsi taas ei pystynyt ennustamaan Itä-Euroopan muutoksia vuonna 1989.

Elektroninen tiedustelu mahdollistaa nopeuden, helppouden ja salauksen. Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö, nykyinen meppi Pekka Toveri tiivistää tekoälyn merkityksen: ”Kunkku on se, joka pystyy valtavasta datamassasta analysoimaan olennaisen”.

Silti ihmisiä tarvitaan edelleen:

Satelliitti näkee panssarit muttei tiedä millaisia ne ovat tai milloin, miksi ja mihin ne lähtevät. CIA:lla oli käsitys Neuvostoliiton asevoimista muttei niiden aikeista. Sokea usko teknilliseen tiedusteluun ja agenttilähteiden olematon käyttö mahdollistivat myös 9/11-iskujen sarjan. Elektroninen tiedustelu ei tuottanut tuloksia, kun terroristit turvautuivat vanhoihin viestintäkeinoihin. Olisi ollut välttämätöntä saada agentti solutetuksi heidän joukkoonsa. Ihminen. Samanlaisista syistä petti Israelin tiedustelu ennen Hamasin hyökkäystä vuonna 2023.

Myyrät ja loikkarit

Kirjassa kerrotaan niin taitavista vakoojista kuin mämmikourista, niin vastavakoilun onnistumisista kuin aiheettomista myyräjahdeista.

Britannian tiedustelupalvelu luotti aikoinaan kritiikittä siihen, että yläluokkaiset yksityiskoulujen kasvatit olivat lojaaleja maalleen. Näin rekrytoiduiksi tulivat ns. Cambridgen viitoset, vaikka osa heistä oli yliopistossa osoittanut vasemmistosympatioita. Kim Philby eteni jopa vastavakoilupäälliköksi. Sodan jälkeen hän lähetti agentteja Itä-Euroopan maihin suoraan surman suuhun.

CIA:n vastavakoilupäällikkö James Angleton taas luotti loikkari Anatoli Golitsyniin ja aloitti myyräjahdin. Sen sijaan ”CIA arvioi, että Golitsyn syötti epätarkkaa tietoa. Psykiatrit arvioivat hänet kliinisesti paranoidiksi. Mies vaikutti suuruudenhullulta ja väitti keskustelleensa jopa Stalinin kanssa.”

Pitkän kokemuksensa takia Rislakki ei purematta niele mitään. Lehdissä on tapana kertoa ilman kritiikiä loikkareiden väitteistä, esimerkiksi Golitsynin presidentti Urho Kekkosta koskevista syytöksistä. Samoin kuvitellaan, että tiedustelupalvelujen arkistoista löytyy totuus, vaikka virkailijoilla on tapana liioitella saavutuksiaan.

Miten ja miksi tiedustelu onnistuu ja epäonnistuu?

Tiedustelussa on viisi vaihetta: suunnittelu ja ohjaus, datan keräys, prosessointi ja analysointi, tuotanto ja jakelu. Epäonnistuminen on mahdollista kaikissa vaiheissa. Tiedusteluraportin arvo riippuu oikea-aikaisuudesta, luotettavuudesta ja eheydestä.

Tiedustelu voi ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta se ei saa sisältää luuloja, arvauksia, selityksiä, mielipiteitä, tulkintoja eikä toimintasuosituksia. Tiedustelupalvelun ei pidä osallistua päätösten tekoon, vaan sen tehtävä tuottaa nopeasti objektiivista, analysoitua ja hyödylliseksi muokattua tietoa.

Ihmisiin kuitenkin vaikuttavat ennakkoluulot, pelot ja vainoharhat. Se pätee niin tiedusteluun kuin päättäjiin. Pekka Toverin sanoin:

Jos poliitikot alkavat kuunnella mitä vain mitä haluavat kuulla tai ohjata tiedustelun analyysin tuloksia toivottuun suuntaan, menee pieleen. Samoin jos tiedustelijat alkavat miellyttää poliitikkoja ja kertoa mukavia asioita.

Venäjän ongelma ennen hyökkäystä Ukrainaan oli sama kuin Israelin ongelma ennen Hamasin hyökkäystä: johtaja ei luottanut tiedustelupalveluunsa. Paras esimerkki on tietysti Stalin, joka halusi pöydälleen muokkaamatonta raakamateriaalia ja uskoi voivansa itse analysoida sen. Neuvostoliiton tiedustelu tunsi hyvin Saksan aseistuksen, sotateollisuuden, varuskunnat ja divisioonien määrän, ja myös hyökkäysaikeista tuli eri lähteistä paljon tietoa. Stalin kieltäytyi luottamasta tietoihin, koska uskoi Britannian yrittävän vetää Neuvostoliiton sotaan. Niinpä puna-armeija ei ollut taisteluryhmityksessä 22.6.1941. Tosin saksalaiset syöttivät myös disinformaatiota.

Myös Saksan tiedustelu epäonnistui: sen arvio puna-armeijan divisioonista meni karkeasti pieleen. Neuvostoliittoa oli toki vaikeampi vakoilla, mutta lisäksi Hitler ei antanut tiedustelulle aikaa valmistautua sotaan. Suomalaiset tulivat apuun, mutta heidän tietojaan ei vielä osattu arvostaa. Vastustaja ja sen voimat aliarvioitiin täydellisesti.

Onnistuneesta työnjaosta taas on esimerkki se, miten USA ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan 2020 hankki tarkkaa, ajantasaista ja relevanttia tietoa presidentti Joe Bidenille, joka kuuteli ja ryhtyi toimiin.

Ei moralisointia

Suomen kuvalehdessä 8/2024 Rislakki kertoi yrittävänsä ”uudella kirjalla myös korjata virhearvioitani”. Hän myönsi, että hänen varhaisia kirjojaan oli haitannut huono lähdepohja ja -kritiikki. ”Painotin turhan paljon jenkkien hommia”. Tosin idästä ei saanut juurikaan tietoa eikä Valpon arkistokaan ollut vielä auki. Rislakin mentaliteetin muutoksesta kertoo hiukan hymyilyttävä tapa puhua Suomen tiedustelusta muodossa ”tiedustelumme”.

Vakoilu on sikäli moraalisesti kummallinen asia, että omaan puolen petturi tuomitaan mutta vastapuolen edustajia houkutellaan pettureiksi. Päämäärä pyhittää keinot, ja kylmässä sodassa molemmat käyttivät samoja keinoja, olipa kysymys vaaleihin vaikuttamisesta tai jopa salamurhista.

Rislakki ei moralisoi, vaan kysyy sen sijaan, olivatko menetelmät järkeviä. Esimerkiksi brittien SIS ja CIA syöksivät Iranissa vuonna 1953 vallasta demokraattisesti valitun pääministeri Mossadeqhin hallituksen, joka teki sosiaalisia uudistuksia mutta myös kansallisti maan öljyvarat, ja palauttivat šaahin valtaan: ”Lyhyen tähtäimen taktinen etu kostautui strategisena tappiona: tässä oli lännen Iran-politiikan ongelmien alku ja juuri.”

Onko CIA:sta ollut enemmän vahinkoa kuin hyötyä?

Rislakki pohtii Amy Davidson Sorkinin New Yorkerissa julkaiseman artikkelin innoittamana, onko CIA tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyvää.

CIA:n erehdysten lista on pitkä: se ei osannut ennustaa Neuvostoliiton atomipommia, Korean sodan syttymistä eikä Kiinan liittymistä sotaan, Unkarin kapinaa, Castron voittoa Kuubassa ja neuvosto-ohjusten vientiä saarelle (tosin CIA:n johtaja John A. McCone arvasi sen, mutta jäi yksin), Tšekkoslovakia miehitystä, tet-offensiivisia Vietnamissa, Jom Kippur -sotaa, Iranin vallankumousta, Afganistan sotaa, arabikevättä eikä Hamasin hyökkäys Israeliin. Neuvostoliiton asemahtia arvioitiin välillä väärin, Osama bin Ladenista tiedettiin mutta häntä ei pysäytetty ajoissa, ja Irakin sota aloitettiin virheellisten oletusten ja valheiden pohjalta.

Mutta onko tämä oikeastaan ihmeteltävää? Onhan ennustaminen yleensäkin vaikeaa ja erehtyminen jos mikä on inhimillistä­. Puhumattakaan ettei muilla aloilla ole tiedustelun kaltaista disinformaatiota levittävää vastustajaa.

”Jos virheet salataan, niistä ei voi oppia”, Rislakki toteaa, mutta ottaa sitten takapakkia: ”Tiedustelutoiminnalle on ominaista, että menestykset jäävät salaisiksi, kun taas virheet ja epäonnistumiset tulevat julki.”

Ainakin Vietnamin sodasta CIA teki paremman analyysin kuin ulko- ja puolustusministeriö. CIA:n mukaan ”vastarintaliike oli voimakas ja hallitus heikko; voitto armeijan avulla olisi vaikeaa, eikä Pohjois-Vietnamin pommittaminen tehoaisi.” Sotilaiden pessimistiksi leimaama CIA:n johtaja John A. McCone erosi, kun ei voinut vaikuttaa presidentti Lyndon B. Johnsonin linjaan. Toisaalta CIA:n aiemmin käyttämien keinojen epäonnistuminen oli johtanut sotilasneuvonantajien lähettämiseen ja lopulta täysimittaiseen sotaan.

Voivatko oikeat vakoilutiedot hyödyttää myös vakoilun kohdetta?

Kirja saa pohtimaan, onko täydellinen salailu viisasta vai voivatko oikeat vakoilutiedot ainakin joskus suorastaan hyödyttää vakoilun kohdetta.

Kylmän sodan aikana lännellä oli liioiteltu kuva vastustajan sotilaallisesta voimasta. Presidentti Ronald Reagan uskoi Neuvostoliiton sotilaalliseen voimaan vastoin puolustuskomentajien neuvoston kantaa. CIA:n johtaja ”Colby totesi myöhemmin, ettei Kuuba olisi lähettänyt joukkoja toiselle mantereelle, ellei CIA olisi itse ryhtynyt Etelä-Afrikan rinnalla tukemaan Angolan sissejä.”

Reagan lanseerasi ”tähtien sodan” ja käytti niin kovaa retoriikkaa, että Neuvostoliitto ja Itä-Saksa alkoivat pelätä Naton hyökkäystä. Kun KGB:n ja GRU:n asemat määrättiin keräämään todisteita Naton hyökkäysaikeista, niitä myös löydettiin.

Epäluulot lisääntyivät, kun Naton valmiusharjoituksessa simuloitiin konfliktin eskaloitumista taktiseen ydiniskuun asti. Neuvostoliiton hävittäjäpommittajat ja ydinsukellusveneet olivat toimintavalmiudessa. Supervallat ajautuivat vahingossa ydinsodan partaalle. Onneksi Yhdysvaltain sotilasjohto päätti olla reagoimatta vastapuolen toimiin. Reagan ei ollut uskoa korviaan saadessaan kuulla, että neuvostoliittolaiset uskoivat tosissaan hyökkäysvalmisteluihin.

Vähemmän raflaavaa mutta sitä tärkeämpää

Kuuluisat vakoojat eivät välttämättä ole olleet tehokkaimpia. Saiko esimerkiksi desantti Kerttu Nuorteva selville mitään tärkeää? Tosin syy saattoi olla enemmän tehtävissä. Niihin sisältyi myös jokaisen tuntemia asioita kuten Mannerheimin päämajan sijain.

Rislakki käsitteleekin myös vähemmän raflaavia mutta sitä tärkeämpiä aiheita, esimerkiksi miten Yhdysvaltain huipputeknologian vientikielto Neuvostoliittoon, CoCom, vaikutti Suomeen. Rauma-Repola joutui luopumaan Neuvostoliiton tilaamasta sukelluskellosta, joka pystyi laskeutumaan jopa kuuden kilometrin syvyyteen. USA pelkäsi, että GRU voisi sukelluspallon tehokkaiden kuuntelulaitteen puuttua merenpohjan yhteyskaapeleihin, ja varoitti vakavista seurauksista. Rislakki on kertonut asian perusteellisemmin aiemmassa teoksessaan Paha sektori – Atomipommi, kylmä sota ja Suomi (2. p. 2010).

Sama koskee Nokian digitaalisten DX 200 -puhelinkeskusten myyntiä Neuvostoliittoon. Täydennystä on äskettäin tarjonnut Henrik Talan teos Aimo Pajunen – Kylmän sodan kenraali (Siltala 2024).

Muutenkin Paha sektori on edelleen hyödyllinen kirja. Suomalaiset luovuttivat esimerkiksi yksityiskohtaiset kartat maastaan Yhdysvalloille, vaikka YYA-Suomi olisi sodan sattuessa ollut USA:n ydiniskujen kohde.

Arvio teoksesta

Tiedustelu ja vakoilu on aiheen tuhti tietopaketti, josta on hyötyä sekä aiheen tunteville että tuntemattomille. Selkeä kieli ja ketterä liikkuminen ylätason ja havainnollisten esimerkkien välillä tekee kirjasta helppolukuisen.

”Maanpuolustuksen on nykyään tapahduttava maa-, meri-, ilma-, avaruus- ja kyberulottuvuudessa”, Rislakki toteaa.