1900-luvun loppupuoliskon ajattelun yhdeksi teemaksi muodostui rationaalisuuden kyseenalaistaminen. Tämä ”järjen kriisi” kiteytyi saksalaisfilosofien Adorno ja Horkheimer mukaan valistuksen rationaalisuuden irrationaalisiin seurauksiin mm. saksalaisten 1900-luvun alun joukkoliikkeiden muodossa. Filosofikaksikko kritisoi valistuksen kapeaa rationalismia kovalla kädellä suostumatta kuitenkaan siitä täysin luopumaan vaan uskoen ”valistuksen valistamiseen”. Tämä valistuksen kriittinen potentiaali kiteytyi heidän mukaansa kykyyn ajatella ajattelua, mikä mahdollistaisi uudenlaisen järjen käsitteen löytämisen, joka ei unohtaisi esimerkiksi sellaisia irrationaaliseksi tuomittuja asioita kuin tunteet, ruumis ja arvot.

Toisin sanoen, rationaalinen ajattelu on täynnä irrationaalisuuksia. Itse asiassa, rationaalisuuden itsensä puolustus on eräänlainen eettinen kanta, niin sanottu ”arvovalinta”, jossa halutaan vetää rajoja rationaalisuuden ja irrationaalisuuden, tieteen ja ei-tieteen välille. Ranskalaisfilosofi Dominique Lecourtin ”Prometheus, Faust ja Frankenstein. Tieteen etiikka ja sen myyttiset kuvat” -teosta voisikin lukea juuri näiden ajatusten suhteen: Lecourt haluaa teoksellaan osoittaa, miten tieteeseen on aina kuulunut tietty myyttisyys, tarinat, jotka tekevät tieteen toimintaa ymmärrettäväksi. Tässä hän seuraa muun muassa Gaston Bachelardin jalanjälkiä, joita Lecourt on aikaisemmissa kirjoissaan muutenkin tutkinut.

Lecourt nostaa esille kolme jo kirjan nimessä mainittua hahmoa keskeisimpinä länsimaiden tieteellistä ja teknologista maailmankuvaa muotoilleena myyttinä: Prometheuksen, Faustin ja Frankensteinin. Tutkimalla noiden myyttityyppien erilaisia variaatioita kirjallisuudessa, musiikissa ja kulttuurissa yleisemminkin, Lecourt pyrkii argumentoimaan, että ”myytit eivät ole pelkkä ajattelun esitieteellinen vaihe, eikä mielikuvitusta voida pitää ajattelun heikompana kykynä”. Tiede ja ajattelu ovat tämän toteamuksen mukaisesti saaneet laajemman merkityksensä aina tiettyjen myyttien kautta, samalla kun nämä ”mielikuvituksen hahmot” ovat ohjanneet tiedemiesten ja tiedeyhteisöjen toimintaa ja merkityksenantoa.

Ensinnäkin todettakoon, että Dominique Lecourtin edellä mainittu perusidea on tärkeä ja edelleen muistuttamisen arvoinen. Tiede – erityisesti siis kovat tieteet, luonnontieteet – pyrkii edelleenkin usein esittämään itsensä itseriippuvaisena, autonomisena saarekkeena vaihtelevassa ja kaoottisessakin maailmassa. Luonnontieteet perustuvat eräällä tavalla tietynlaisella kartesiolaisen Cogiton ajatukselle, joka pystyy muodostamaan itsensä vain sulkemalla ulkopuolelleen epävarmuuden, hulluuden, unennäön ynnä muut tieteen näkökulmasta huuhaaksi helposti leimautuvat ilmiöt. Tästä kertoo muun muassa tähtitieteilijä Esko Valtaojan näkemys palkitussa kirjassaan Kotona maailmankaikkeudessa: ”Mitä enemmän ihmisellä on tieteellistä koulutusta, sitä vähemmän hän tuntee vetoa perinteiseen uskonnollisuuteen”. Tiede asetetaan uskonnollisuuden vastinpariksi, jolloin toistetaan kliseistä ajatus mm. uskonnollisuuden primitiivisyydestä ja tieteellis-teknologisen rationaalisuuden edistyksellisyydestä.

Kuten Lecourt huomauttaa teoksensa suomenkielisen laitoksen esipuheessa, edistyksen ja positivismin näkemys historiasta on leimannut myytit naiviksi, lapsenomaiseksi ja karkeaksi ajatteluksi. Tämän näkemyksen kääntöpuolena on professori Lecourtin mukaan ajatus nykymaailman moderniudesta, joka on kääntänyt selkänsä tälle keskenkasvuisuuden ajalle, myyttien aikakaudelle; myyttien nähdään tässä mallissa hallitsevan luontoa ainoastaan kuvittelun tasolla, kun taas tiede ja tekniikka onnistuvat todellisessa ja tehokkaassa luonnon hallinnassa.

Tieteen luonteeseen kuuluu siis pitkälti sen oman luonteen naamioiminen, sen perustan historiallisuus ja sen argumentointirakenteen kontingenttius. Matti Juntunen ja Lauri Mehtonen ovat klassisessa Ihmistieteiden filosofiset perusteet teoksessaan kuitenkin huomauttaneet, kuinka ”tiede ei siis milloinkaan ole pelkkää empiiristä todellisuuden tarkastelua, vaan aina tiettyjen normatiivisten periaatteiden käyttämistä todellisuuden selittämisessä ja ymmärtämisessä.”

Lecourt käsittelee rationaalisen järjen ja myyttisen mielikuvituksen kuvitellun rajan madaltamista siis lähinnä kirjansa alkuosassa, ensimmäisillä muutamalla kymmenellä sivulla. Entäpä loput teoksesta? Lecourt hiukan ”unohtaa” filosofisen argumentaation ja etenee enemmän kuin historioitsija luetellen ja pohtien näiden keskeisten myyttien variaatioita läpi länsimaisen historian. Esimerkiksi Prometheuksen tarinaa esitellään Hesiodoksen Jumalten synnystä aina 1800-luvulle ja muun muassa Percy Bysshe Shelleyn teokseen Prometheus Unbound. Variaatioissa korostuu, miten eri tavalla Prometheusta ollaan ajateltu ja korostettu. Kun Hesiodos halusi korostaa Zeuksen kohtuuttomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, halusi Aiskhylos omassa näytelmässään Kahlehdittu Prometheus ainakin Lecourtin mukaan korostaa jumalaisen oikeuden erehtymättömyyttä. Platonin Protagoras-dialogissa taas unohdetaan koko Zeus ja keskitytään Prometheuksen asemaan ”ihmisten hyväntekijänä”, joka varasti Olympoksen työpajasta käsityötaidot ja tulen ihmisten hyväksi.

No, Lecourtin mukaan Prometheuksen voittokulku alkoi kuitenkin vasta valistuksen myötä, jolloin tulen jumalilta varastaneesta Prometheuksesta tulee ”ihmisyyden luonut seikkailija, sivistyksen tulenkantaja, lyöty kapinallinen, jota häntä kiduttava jumala pitää vankinaan, mutta joka ei kadu eikä anna periksi vaan panee kampoihin itse Zeukselle ja saa tämän lopulta myöntämään ihmisille ennennäkemättömän vapauden”, kuten ranskalaisfilosofi asian ilmaisee. Tämä kuva tietenkin sopii siihen valistuksen ajatukseen ihmisen vapautuksesta vanhoista jumalista, tai kuten Immanuel Kant asian ilmaisi, että valistus tarkoittaa ”ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta”, mikä mahdollistuu kun käytetään omaa järkeä ilman toisen johdatusta.

Faust-myytin Lecourt aloittaa asiakirjalla, joka todistaa sellaisen historiallisen henkilön kuin Doktor Johann Faust olleen olemassa. Faust kuvataan äärimmäisyysihmiseksi, joka 1500-luvun alun mittapuin katsottuna ammensi näkemyksensä hiukan vääristä lähteistä, varsinkin yliopistouran näkökulmasta. Hän pyrki itsekin luomaan myyttiä yhteyksistään tuonpuoliseen, ja Faustin kuoltua, nämä huhut tekivät hänestä henkimaailman ja mustan magian asiantuntijan, joka oli lyöttäytynyt yhteen paholaisen kanssa. Faustista kehittyikin sittemmin myytti, joka keskittyy kysymykseen: mitä on uhrattava tieteen eteen, ja minkä hyväksi?

Tohtori Frankensteinin hahmon voi näistä kolmesta helpoimmin lukea varoituksena modernin tieteen tuhovoimasta ja valistuneen, kartesiolaisen ihmisen halusta hallita maailmaa. Shelleyn kirjoittamaa tarinaa on tulkittu mm. osoituksena siitä, ettei luonnon järjestystä pidä sekoittaa, vaan sitä on kunnioitettava eräänlaisena ”ikuisena totuutena”. Tietenkin pitää muistaa kuinka itse hirviö oli myös uhri tarinassa: hänet luotiin vajavaiseksi olioksi inhimilliseen maailmaan, johon hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan sopeutua, ja jossa hänen luoja-Isänsä hylkää hänet, mutta kuitenkin hirviö muistetaan aina ja vain isänsä nimen kautta. Ja unohtamatta sitä, kuinka tämä isä kielsi luomukseltaan mahdollisuuden toimivaan parisuhteeseen kieltäytyessään luomasta toista hirviötä tälle kumppaniksi.

Lecourt on koonnut lyhyeen kirjaseensa – joka alun perin paisui luennosta – kyllä keskeisimpiä teemoja, mitä edelleen jaksetaan korostaa tieteen ja teknologian eettisten kysymysten yhteydessä. Ajoittain teosta vaivaa yksi historiallisen esitystavan perusongelma eli luettelonomaisuus. Lecourt esittelee myyttejä ja variaatioita, mutta hänen oma argumentaationsa voisi olla teoksessa vahvemmin läsnä muuallakin kuin johdattelevassa alussa ja kokoavassa lopussa. Lisäksi olisi ollut hedelmällistä tarkastella, miten konkreettisesti erilaiset uskomukset ja ”perustelemattomat oletukset” vaikuttavat tieteen tekemisen käytännöissä.

Parasta antia on siis yksipuolisen rationaalisuuden oletuksen purkaminen, mikä muun muassa Ranskassa onkin ollut 1900-luvun filosofinen kestoteema. Lecourt haluaa muistuttaa, että tieteellinen ajattelu tapahtuu ainakin osittain aina ihmisten maailmassa, mikä välttämättä tuo siihen epäselvyyden, monimielisyyden ja joskus jopa perusteettomien oletusten elementtejä. Dominique Lecourt ilmaisee tämän siten, että tieteellinen ajattelu teknisestä luonteestaan huolimatta säilyttää kosketuksensa kuviteltuun. Toisin sanoen, vaikka tiede toimisikin funktioiden rationaalisessa maailmassa, ei ajattelu noudata tätä kapeaa rationaalisuuden lakia.