Suomalaisen Tiedeakatemian Kannanottoja-sarjassa julkaistu Kirjeitä nuorelle tutkijalle sisältää seitsemän avointa kirjettä, jotka käsittelevät eri puolia väitöstutkimuksen teosta, tutkijan urasta ja elämästä tutkijana. Tyylilaji vaihtelee raporttimaisesta esittelystä henkilökohtaiseen muisteluun. OTT, VT Mirjami Paso (oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto) pohtii, miksi väitöskirjoja tehdään ja miten yhteiskunnan tiedepoliittiset tavoitteet saattavat erota nuoren tutkijan henkilökohtaisesta motivaatiosta. FT Kristiina Vuori (biologian laitos, Turun yliopisto) luo katsauksen väitöskirjatutkijan eri rahoitusvaihtoehtoihin ja niiden vahvuuksiin tai heikkouksiin pitkäjänteisessä tutkimustyössä. TkT Mika Sillanpää (kylmälaboratorio, Aalto-yliopisto) puolestaan puuttuu myös tutkijanuran kompastuskiviin ja karikoihin kirjoituksessaan ”Kuka lohduttaisi nuorta tutkijaa”.  Väitöskirjan viimeistelyä ja itse väittelyä esittelee hyvin käytännönläheisellä tavalla FT Anu Sironen (biotekniikka ja elintarviketutkimus, MTT), ja tutkijan urapolkuja tiedeyhteisön osana kartoittaa FT Mikko Salo (matematiikan ja tilastotieteen laitos, Helsingin yliopisto). Dos., TkT Antti Honkela (tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT, Helsingin yliopisto) kysyy, onko nuoren tutkijan järkevä tuottaa paljon keskinkertaisia tai jopa heikkoja julkaisuja vai pyrkiä muutamaan laadukkaaseen ja korkeatasoisella foorumilla julkaistuun artikkeliin. Lopuksi Dos, FT Antti Karttunen (kemian laitos, Itä-Suomen yliopisto) purkaa tutkijaan liitettyjä ja tutkijoiden toisiinsa yhdistämiä mielikuvia.

Eri tutkijoiden tekstit on selvästi suunniteltu täydentämään toisiaan, eikä juurikaan päällekkäisyyttä tai turhaa toistoa ole. Samoin kaikki kirjoittavat eräänlaisesta yleistieteellisestä näkökulmasta, pyrkien puhuttelemaan myös muita kuin oman tieteenalansa tutkijanalkuja. Välillä kirjoittajan omaa tieteenalaa on häivytetty kenties liikaakin, ja taustoista kiinnostunut lukija joutuu tarkistamaan tiedot kirjan lopusta. Tutkimuksessa ja tutkijanurassa on kuitenkin niin paljon yhteistä, että ratkaisu on pääsääntöisesti toimiva. Tosin humanistinen tutkimusprojekti taitaa sittenkin erota melkoisesti Anu Sirosen kuvauksesta väitöskirjan kirjoittamisesta: ”Väitösprojektin varrella aineistoja kasatessa ei useinkaan ole riittävästi aikaa perehtyä kattavasti oman alan julkaisuihin. Väitöskirjaa kirjoittaessa täytyy vihdoin löytää aikaa myös kirjallisuuteen ja esimerkiksi historialliseen näkökulmaan perehtymiseen” (s. 29). Monitieteisyyden näkökulmasta on myös kritisoitava sitä, ettei kirjeidenkirjoittajista yksikään edusta humanistisia, yhteiskunta- tai lääketieteitä, vaan painotus on vahvasti matemaattis-luonnontieteellinen. (Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Arto Mustajoki on kirjoittanut kannanottoon vain Nuorten Akatemiaklubin esittelyn.)

Kirjeistä minua eniten puhuttelivat ne, joissa oli henkilökohtainen ja omaa tutkimusta ja tutkimuksen teon syitä reflektoiva ote. Mirjami Paso tuo hyvin esiin sen, että huolimatta tutkimuksen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista (kilpailukyvyn parantaminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen) väitöskirja on kuitenkin ensisijaisesti henkilökohtainen, tutkijan omasta uteliaisuudesta ja tiedonintresseistä kumpuava projekti. Hän myös peräänkuuluttaa tutkijoiden mahdollisuutta tehdä tiedettä pitkäjänteisesti, rauhassa lukien ja ajatellen. Paso tiivistää väitöskirjojen tarkoituksen virkkeessä ”väitöskirjoja tehdään, jotta uusia ajatuksia saadaan ajateltua ääneen.” On lohduttavaa kuulla tällaisia kannanottoja myös humanististen tieteiden ulkopuolelta (Paso on oikeustieteilijä).

Urasuunnittelun kannalta kirjeistä nousi päällimmäisenä esiin Mikko Salon ”Töissä tiedeyhteisössä”, joka on poikkeuksellisen tiivis ja selkeä esitys tutkijan urapolusta jatko-opiskelijasta professoriksi. Salo ei tyydy esittelemään ihanneskenaariota, vaan pitää mukana vaihtoehtoisia polkuja, kuten vapaille työmarkkinoille siirtymisen väitöksen jälkeen tai pitkäjänteisen uran yliopiston keskiportaan tehtävissä. Hän käsittelee myös tärkeimmät edellytykset seuraavalle portaalle siirtymiseen ja pohtii julkaisujen, verkostoitumisen ja kansainvälisen kokemuksen oikeaa ajoittamista järkevän urakehityksen kannalta.

Eräänlaisena herättäjänä toimi Mika Sillanpään kirje, joka nosti esiin tutkijanuran raadollisempia puolia. Sillanpää huomauttaa jopa hieman tylyyn sävyyn, ettei kaikista ole ”tiedesankareiksi”, ja että ”tutkijan virkaiän kasvaessa työmarkkinat muuttuvat yhä enemmän työnantajan markkinoiksi, ja työnantaja voi poimia halukkaista vain mieleisimmät parempaan talteen. Lopuille, olkoonkin motivoituneita tai ahkeria, ei käy yhtä hyvin” (s.24). Eli tiedemaailmassa ei aina tekevälle töitä löydy. Ensireaktioni Sillanpään kirjeeseen oli, että pitääkö tämä noin suoraan sanoa, jos kohdeyleisönä on tutkijanurasta haaveileva nuori aikuinen. Myös tämä kirjekokoelma kaipaa kuitenkin yhden Dr. Housen, joka ravisuttaa pilvilinnoja. Vastuuttomampaa olisi toistaa pelkästään menestystarinoita, sillä tutkijanuraan panostaminen on vuosien ratkaisu, ja vaakakuppiin pitää laittaa myös riskit.

Nimittäin huolimatta näistä synkemmistä sävyistä jää nuorelle tutkijoille osoitettujen kirjeiden lukemisen jälkeen päällimmäiseksi tuntemukseksi kirjoituksista välittyvä tutkimuksen tekemisen ja tutkijuuden ilo. Sekä kirjoittajien että varmasti myös kohdeyleisön mielessä tieteellinen tutkimus on se paras, mielenkiintoisin, haasteellisin ja motivoivin mahdollinen työ, johon kannattaa panostaa ja jonka vuoksi kannattaa ottaa myös henkilökohtaisia taloudellisia riskejä.

Entä saavuttaako kannanotto yleisönsä, onko siitä hyötyä nuorille tutkijoille tai käyttöä akateemisessa opinto- ja uraohjauksessa? Vaikka tämä on kirja-arvostelu, täytynee todeta, ettei kirjan muoto ole otollisin tämän tavoitteen saavuttamiseen, toisin sanoen ohuehko mustakantinen vihko tuskin löytää lukijansa. Onneksi kannanotot julkaistaan myös vapaassa levityksessä Suomalaisen Tiedeakatemian verkkosivuilla, ja tässä muodossa voin vilpittömästi suositella Kirjeitä kaikille tutkijanuraa suunnitteleville ja akateemista ohjausta tekeville. Jokainen kirjoitus toimii myös itsenäisenä, ja ne sopivat käytettäväksi esimerkiksi graduseminaarien tai jatko-opintojen johdantokurssien materiaalina.