Rossi, Paolo: Modernin tieteen synty Euroopassa [La nascita della scienza moderna in Europa]. Käännös: Talvio, Lena. Vastapaino, 2010. 395 sivua. ISBN 978-951-768-153-7.
Italialaisen emeritusprofessorin Paolo Rossin vuonna 1997 ilmestynyt Modernin tieteen synty Euroopassa on vihdoin suomennettu. Itse tutustuin tähän 1600-luvun tieteeseen perehdyttävään teokseen tenttikirjana opiskellessani tieteenhistoriaa Saksassa vuonna 2006 – sitä pidettiin vielä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen erinomaisena esimodernin tieteen murroksen perustekstinä. Tuo asema ei ole vieläkään horjunut, sillä Rossi onnistuu kuvaamaan tieteenhistorian suurmiesten esimodernia maailmankatsomusta järisyttäneet ideat, metodit ja rakennelmat suhteessa esimoderniin maailmankuvaan ja kulttuuriin. Niinpä sen lukija pääsee näkemään, miten ja missä mielessä uusi tiede ja tieto aiheutti radikaaleja muutoksia tuon ajan ihmisten ajattelussa. Rossi havainnollistaa myös, millaisia muutoksia tieteellisessä kulttuurissa ja työtavoissa kehitettiin, jotta nämä uudet ajatukset saatiin tuotettua.
Tämä teos eroaakin lähtökohdiltaan täysin perinteisestä ja vanhentuneesta teleologisesta tieteenhistoriasta, jossa menneisyyden tiedettä arvioidaan ja arvotetaan nykytieteestä katsoen. Perinteisessä tieteenhistoriassa menneisyyden tieteilijät nähdään nykytieteen edeltäjinä, vain nykyäänkin arvostetut keksinnöt ja tiedemiehet huomioidaan, ja tieteen (oletettu) suuri edistyskertomus määrää, millaista tieteenhistoriaa kirjoitetaan ja julkaistaan. Tällaisen näkökulman hylkäämisen vaikeus paljastuu siinä, että myös Rossi auttaa satunnaisesti lukijaa näkemään yhteyden menneisyyden ja myöhemmän tieteen välillä teleologian avulla: esimerkiksi Galilei ”avasi tien, joka johti inertian periaatteen muotoiluun” (s. 149 ). Tieteenhistorian teleologisen perinnön kanssa flirttaillaan silloinkin, kun Rossi joutuu selittämään, miksi tietty keksintö tehtiin juuri silloin kuin se tehtiin. Hän ottaa esimerkiksi esille, miten infinitesimaalilaskennan puuttuminen Galilein matemaattisesta metodivalikoimasta vaikeutti huomattavasti hänen todisteluaan kiihtyvyydestä (s.157-161).
Pääosin Rossi kuitenkin onnistuu tavoitteessaan kirjoittaa modernin tieteen synnystä modernin tieteen synnyn kontekstissa. Hän esimerkiksi käsittelee nykyään pikemminkin filosofina tunnettua René Descartesia fyysikkona, jonka nykyään filosofian teoksena arvostettu Metodin esitys (1637) oli tarkoitettu vain esipuheeksi hänen fysiikan tutkimuksilleen. Descartes näki kuitenkin itse toimineensa luonnonfilosofian alalla. Siihen kuuluivat 1600-luvulla nykyään toisistaan erotetut fysiikka ja metafysiikka sekä uutuutena matematiikka, jonka käyttö maailmankaikkeuden selittämisessä oli yksi 1600-luvun suurista tiedettä mullistaneista keksinnöistä (s. 155, 163-176).
Rossi oikookin usein tieteenhistoriallisessa kirjallisuudessa esitettyjä käsityksiä siitä, mitä esimodernit tieteilijät todella sanoivat ja kirjoittivat, sillä tieteenhistoriassa ”tiede” oli pitkään nykytieteen rajanvetojen, -arvojen ja -termistön mukaan määriteltyä. Jotta kuitenkin voitaisiin ymmärtää, miksi ja miten tietoa tuotettiin uuden ajan alussa, pitää myös ymmärtää, miten nykyään oletusarvoisesti tieteen ulkopuolella olevat tiedon alat uskonto mukaan lukien vaikuttivat keskeisesti 1600-lukulaisissa tiedeyhteisöissä. Niinpä Rossi ottaa esimerkiksi Newtonin työtä valottaessaan esille hänen matematiikan ja fysiikan alojen saavutustensa lisäksi myös hänen työnsä alkemian parissa sekä uskonnolliset ajatuksensa. Newton itse, monien muiden aikalaistensa tavoin, pyrki tutkimaan luontoa ja Raamattua samalla metodilla. Tämä oli hänen näkemyksensä mukaan mahdollista, sillä molemmat olivat Jumalan tuottamia (s. 356-358).
Kuvatessaan ja analysoidessaan käsityön, instrumenttien, kansankielen ja uskonnon asemaa 1600-luvun tiedemiesten elämässä ja erityisesti tieteellisessä työssä Rossi osoittaa, että vaikka monet tuon ajan tieteen keksinnöt ja työmetodit ovat meille itsestään selviä ja arkipäiväisiä, syntyaikanaan ne olivat hyvinkin kiisteltyjä, outoja, ja kulttuurisestikin tuomittavia. Ylipäänsä koko idea tiedon jakamisesta sen pimittämisen sijaan oli upouusi, ja siitä tuli koko tiedeyhteisön kantava arvo kirkonmiesten painostuksesta huolimatta (s. 46-50). Toisaalta taas monet kulttuuriset tavat ja arvot, jotka meistä vaikuttavat kummallisilta, olivat 1600-luvun tiedemiesten näkökulmasta normaaleja, jopa tarpeellisia tiedon tuottamisen keinoja ja johtoajatuksia. Vaikka ne eivät sovikaan meidän käsityksiimme siitä, mitä tiede on, ei niitä voi kuitenkaan poistaa 1600-luvun tieteenhistoriasta, mikäli haluaa päästä mahdollisimman lähelle historiallista todellisuutta.
Rossin teksti sisältää paljon suoria lainauksia historiallisilta tieteilijöitä, joten lukija pääsee tutustumaan historiallisten tieteilijöiden ajatuskulkuun. Lainaukset on aina selitetty sekä kirjoittajan oman työn kontekstissa että laajemman tieteellisen ja kulttuurisen aikalaiskeskustelun kontekstissa. Niinpä lukija pääsee konkreettisesti näkemään, mikä 1600-luvulla oli tärkeää, jopa vallankumouksellista. Esimerkiksi Galilein oikeudenkäyntikertomuksessa tulee ilmi, että Galilein ajatusten lisäksi vähintään yhtä tuomittavana pidettiin sitä, että hän kehtasi julkaista ne kansankielellä, ”jolla hän voi saada oppimattoman ja herkkäuskoisen rahvaan puolelleen” (s. 155). Rossi analysoi Keplerin, Brunon ja muiden tähtitieteilijöiden tieteellisiä havaintoja myös kulttuuriselta kannalta. Äärellisestä, kiintotähtien rajaamasta maailmankaikkeudesta luopuminen äärettömän maailmankaikkeuden omaksumiseksi oli kipeä ja vuosisadan kestänyt prosessi myös tieteilijöiden keskuudessa. Antroposentrismistä luopuminen johti monimutkaisiin uskonnollisiin ja moraalisiin pohdintoihin niin tieteellisissä, filosofisissa, uskonnollisissa kuin kaunokirjallisissa teoksissa.
Rossi on järjestänyt kertomuksensa modernin tieteen synnystä temaattisesti, esitellen ensin lyhyesti metodiset lähtökohtansa ja sitten 1600-luvun tieteen tekemisen erot 1500-lukulaiseen tiedon tuottamiseen nähden ennen siirtymistään tieteen keksintöjen pariin. Tällä jäsentelyllä hän pystyy kuljettamaan uuden ajan alun tieteen suurhenkilö- ja keksintöhistorian ohella myös kulttuuri-, filosofian- ja aatehistoriaa loogisesti, tekemättä suuria kronologisia hyppäyksiä edestakaisin. Tällainen rakenne on toki vaatinut keskittymistä tähtitieteen, kemian, matematiikan ja fysiikan historiaan, muiden luonnontieteiden ja lääketieteen historiaa Rossi käy läpi hyvin pintapuolisesti. Pitääkseen temaattisen pakettinsa koossa Rossi on myös joutunut keskittymään tieteen tunnettujen merkkihenkilöjen esittelyyn – uusia kasvoja ei tässä teoksessa esitellä.
Rossin ansiona on, että hän 1600-luvun tieteellistä tietoa ja sen tuottamista selittäessään pysyy hyvin 1600-luvun kontekstissa. Niinpä hän tuo esille useaan otteeseen, miten nykyäänkin tunnetut ja käytetyt käsitteet, esimerkiksi äärettömyys tai tyhjiö, ovat muuttaneet merkitystään 1600-luvun aikana ja sen jälkeen. Käsitteiden aikamatkustus on kuitenkin tuonut vaikeuksia suomennokseen, sillä suomen kielestä löytyy harvoin vakiintunut käsite historialliselle merkitykselle nykykäsitteen ollessa kuitenkin ehdottomasti merkitykseltään virheellinen historiallisessa kontekstissa. Vaikeimmaksi on osoittautunut impetus, jolla nykyään tarkoitetaan liikevoimaa, mutta joka 1600-luvun kontekstissa oli nimenomaan Jumalan aiheuttama liikkeellepaneva voima. Tämä termi on väliin suomennettu sysäykseksi, väliin puolestaan käytetään termiä impetus. Tästä terminologisesta ratkaisusta huolimatta suomennos on pääosin ansiokas ja miellyttävän sujuva lukukokemus.
Kirjan loppupuolella vilahtelee pari kirjoitusvirhettä: Pinaxin kirjoittajaksi on mainittu Caspar Bahuin [sic] (s. 287, oik. Bauhin). Journal de Savants [sic] (s. 319) oli puolestaan 1600-luvulla nimeltään Journal des Sçavans. Lisäksi suomennettujen historiallisten teosten nimistä on tarjolla ainoastaan suomenkielinen versio, vaikka muuten tarjoillaan aina alkuperäiskielistä nimeä, eikä Harveyn Verenkierrosta löydy alkuperäistä nimeä edes kirjallisuusluettelosta. Systematiikkaa käsittelevässä luvussa alatyypistä käytetään vanhentunutta termiä rotu, vaikka kyseisessä kappaleessa preesensmuotoisista predikaateista päätellen puhutaan nykysystematiikasta, ei historiallisesta (s. 279). Näistä pienistä käännösongelmista huolimatta Rossin polveilevan italian suomennos on kokonaisuudessaan erinomainen.
Modernin tieteen synty Euroopassa on loistava perusteos tieteenhistoriasta kiinnostuneelle lukijalle, sillä se havainnollistaa kulttuurin merkitystä tieteelle ja toisaalta tieteen olemusta kulttuurina. Siinä esitetty kulttuurihistoriallinen näkökulma ja yleistajuinen tieteellinen selitys avaavat tieteenhistoriaa myös matematiikkaan, tähtitieteeseen tai fysiikkaan perehtymättömälle lukijalle. Toisaalta myös uskontohistoriasta tai tieteen filosofiasta kiinnostunut lukija voi tähän teokseen perehtyessään nähdä, miksi tieteen ja uskonnon rinnakkaiselo onnistui 1600-luvulla ja miksi tieteissä suvaittiin nykyään pseudotieteellisinä pidettyjä elementtejä. Ennen kaikkea Rossin teos toimii edelleen tieteenhistorian kurssi- ja tenttikirjana niin kielensä, sisältönsä, luettavuutensa, pituutensa kuin liitteidensäkin puolesta.