Johann Peter Murmann on kansainvälisesti erittäin arvostettu tutkija, joka toimii Australian Graduate School of Managementissa strategisen johtamisen apulaisprofessorina. Hän on saanut teoksestaan arvostetun Schumpeter-seuran palkinnon. Murmann soveltaa talous- ja bisneshistorian tutkimuksessaan niin sanottuja evoluutiomalleja. Evoluutiomalli ei tarkoita yksioikoista biologisen darwinismin soveltamista taloustieteeseen, vaan sitä, että biologiasta tutut evoluution mallit muokataan sellaisiksi, että ne sopisivat banaalia pseudodarwinismia tai spenceriläisyyttä paremmin inhimillisen liiketoiminnan tutkimukseen. Evolutionaarista selitysmallia on vaikea tiivistää muutamaan lauseeseen, joten nyt tulee vähän pitkällisiä selityksiä:

Inhimillisessä toiminnassa ja yritysten välisessä kilpailussa valinta- ja menestysprosessi ei tapahdu puhtaan sattuman kautta kuten kasvi- ja eläinmaailman kehityksessä, koska tekijät ovat tietoisia toiminnastaan ja pystyvät suunnittelemaan toimintaansa aivan eri tavalla kuin vaistojen ohjaamat eläimet – silti evolutionaarista kehitystä tapahtuu paljon myös sattumapohjaisesti – esimerkiksi keksintöjä syntyy sivutuotteina tutkimuksista, joiden tavoitteena on ollut jotain muuta kuin kaupallinen keksintö, markkinoiden tulevaa kehitystä on vaikea ennakoida ja oikeastaan kenelläkään ei ole aivan täydellistä tietoa tulevan markkinakehityksen ennustamiseksi. Joillekin yrityksille kehittyy kuitenkin toisia parempi näkemys tulevasta kehityksestä, ja nämä yritykset valikoituivat jatkoon.

Schumpeterin esittämä ”klassinen” perusidea on, että kapitalismin kehitys perustuu ”luovaan tuhoon”. Jotta jokin toimiala voisi kehittyä jossain maassa, se vaatii lukuisia yrityksiä ennen kuin hittituotteet ja menestyvät yritykset tulevat esiin. Eli Saksassa perustettiin paljon enemmän kemian alan yrityksiä kuin Englannissa ja Yhdysvalloissa – yrityksistä noin kaksi kolmasosaa katosi nopeasti markkinoilta, mutta mitä enemmän on erehtyväisiä yrittäjiä, niin sitä enemmän on mahdollisuutta ”hittittuotteiden” ja kaupallisesti menestyvien yritysten syntyyn jossakin maassa.

Samalla tavoin voisi ajatella, että toistuvat lamat toimivat markkinataloudessa eräänlaisina yritystoiminnan ”puhdistajina” – jokaisen laman keskellä on tulevan nousukauden siemen, koska lamasta selvinneet yritykset korjaavat voiton lamaa seuraavalla nousukaudella – sen sijaan ne yritykset, jotka eivät ole elinkelpoisia tai eivät ole ”lamankestäviä”, karsiutuvat pois – tällä tavoin kapitalismi ja markkinatalous uudistaa itseään jatkuvasti lama- ja nousukausisyklien kautta. Epäterveet ilmiöt ja kestämättömät yritystoiminnan mallit kaatuvat viimeistään lamakauteen.

Murmann ei rajoitu pelkästään yritystoimintaan ja yritysten sisäiseen kehitykseen, vaan vie mallinsa paljon pitemmälle kuin puhtaaseen bisneshistorian tutkimukseen. Yritysten ja yrittäjien roolin rinnalla Murmann näkee yhtä tärkeänä kansallisten instituutioiden ja kulttuuriympäristön kehityksen.

Saksa erosi esimerkiksi Englannista kemian alan koulutuksessa. Pelkästään Preussin osavaltiossa julkinen sektori panosti 1870-luvun aikana kemian alan koulutukseen 20 kertaa enemmän kuin mitä koko Englannissa satsattiin sekä yksityistä että julkista rahaa samaan tarkoitukseen. Tässä ehkä tulee mielenkiintoinen pointti: vahva julkinen sektori ja sen luoma koulutusjärjestelmä tuotti paljon ”kemistimassaa” eli Saksassa luotiin erittäin vahva keskivertotaso Englantiin verrattuna. Vahvan koulutusjärjestelmän luoman ”massan” taso loi oleellisesti paremmat edellytykset ”huippuosaajien” ja ”innovaatioiden” kehitykselle kuin oleellisesti kapeampi englantilainen yksityispohjainen koulutusjärjestelmä.  

Englannin koulutusjärjestelmä ja yhteiskunta oli 1800-luvulla viritetty rakentamaan hallintoa ja kauppamiehiä imperiumin palvelukseen – se ei kyennyt luomaan tieteellis-teknologisia suuryrityksiä samalla tavalla kuin Saksan koulutusjärjestelmä ja yhteiskunta. Saksassa kulttuurillinen ja poliittinen järjestelmä oli erilainen kuin Englannissa, ja tuotti jo aikaisessa vaiheessa ”massayliopistoja” sekä laajapohjaisen kansankoulutusjärjestelmän. Vaikuttaisi siis siltä, että vahvan julkisen sektorin antama tuki on jopa välttämätön perusedellytys sellaiselle yksityiselle sektorille, joka perustuu tieteellis-teknologisten innovaatioiden hyödyntämiseen. 

Tällöin evoluutiomalli laajenee jopa yhteiskunta- ja kulttuurikehityksen selittämiseen.
Murmann tuo kuitenkin esiin se, että jonkin yksittäisen maan tai maaryhmän menestystä ei voida sellaisenaan kopioida muualla maailmassa.

Empiirisenä havaintoesimerkkinä voisi käyttää  Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan kehityksen vertailua maiksi jotka tänään tunnemme.

Latinalaisen Amerikan 1800-luvulla itsenäistyneissä maissa kopioitiin Yhdysvalloista varsin tarkasti perustuslait, liberalismi ja markkinatalous – mutta tulokset ovat olleet huomattavasti vaatimattomampia kuin Pohjois-Amerikassa. Pohjois-Amerikassa kulttuurilliset ja yhteiskunnalliset tekijät ovat olleet ratkaisevasti erilaisia kuin Latinalaisessa Amerikassa. Ilmeistä on, että muualta tuodut menestyksen mallit tuottavat pettymyksen, silloin kun ne eivät liity ”orgaanisesti” kulttuurin ja yhteiskunnan kehitykseen.

Murmannin esittämistä evoluutiomalleista kiinnostuneen lukijan kannattaa keskittyä kirjassa lukuihin ”The Coevolution of National Industires and Institutions”
sekä ”Toward an Institutional Theory of Competite Advantage”.

Kirja ei ole mikään helppolukuinen selailuopus, vaan päinvastoin se on lukijalle kovia vaatimuksia asettava teos. Joka tapauksessa Murmannin esittämä institutionaalisen evoluution teoria on huomionarvoinen yritys eräänlaisen uuden ”maailmanselityksen” perustaksi.
Olisin kaivannut enemmän analyysia siitä, miten Saksassa suuret ja menestyvät yritykset valikoituivat joukosta? Ehkä pitäisi myös miettiä ja selvittää enemmän ”epäonnisia” yrityksiä. Jos lähtökohtana on, että tarvitaan toistakymmentä epäonnistunutta start up -yritystä ennen kuin saadaan aikaan edes yksi menestystarina, niin kiinnostaisi tietää, mikä erottaa tuon menestyjän lukuisista epäonnistujista? Miksi jotkut epäonnistuivat siinä, missä tuo yksi onnistui?

Minusta tässä olisi vaikka jollekin saksalaiselle yrityshistorian tutkijalle työkenttää: miten Bayer, Hoechst ja BASF erottuivat niistä kahdestasadasta epäonnisesta tai pikkuruiseksi jääneestä kemianalan yrityksestä? Murmann valottaa tätä toki hieman tuomalla esiin toimintatapoja, persoonia ja kytkentöjä – mutta ehkä nuo ”menestysniksit” ovat juuri se mikrotaloushistorian ala, joka herättäisi eniten mielenkiintoa niin bisneshistorioitsijoiden kuin yritysjohtajienkin piirissä. Löytyykö ”menestysnikseille” kaavaa? Tosin jos löytyisi, niin kaavan luulisi pian menettävän tehonsa, jos siitä tulisi kaikkien markkinoilla olevien kilpailijoiden käytettävissä olevaa yleistä tietoa. Eli perustuuko menestys sittenkin jonkinlaiseen ”salattuun tietoon”?