Jostakin syystä paperista tulevat ensimmäisenä mieleen sanat kriisi, tuhlaus, työtaistelu sekä Jouko Ahosen jykevä hahmo TV:ssä. Suomen käsityön museon julkaisema Pelkkää paperia, joka perustuu museon kahteen parina kuluneena vuotena pidettyyn näyttelyyn, on tässä mielessä virkistävä näkökulma jokapäiväiseen hyödykkeeseemme. Kuten kirjan toimittaja, paperiartesaani Hannele Hakanen esipuheessa toteaa, tämä kirja on ”antoisa löytöretki paperin herkulliseen, ei paperinmakuiseen, maailmaan”, ja toteutus tukee samaa viestiä: kirja on tehty sekä selattavaksi runsaine kuvineen ja tietoiskuineen että syvempään sukelteluun, kuitenkin hyvin yleistajuisesti. Teos pitää sisällään katsaukset paperinvalmistuksen historiaan (Eero Niinikoski), paperin kulttuurihistoriaan (Esko Häkli) ja paperitaiteeseen (Hannele Hakanen). Viimeksi mainittuun osuuteen liittyvät havainnolliset ohjeet paperin valmistamiseksi ja sen työstämiseksi esim. koriste-esineiksi. Tässä teoksessa paperi esiintyy niin sanotusti edukseen, ja hyvä niin. Onhan paperi kaikesta tietoteknistymisestä huolimatta hämmästyttävän moni-ilmeinen ja arkipäivässämme monin tavoin, osin huomaamattomasti tai täysin itsestään selvästi edelleen mukana – ja itse asiassa, niin kuin kirjan katsauksista saa tietää, moneen tarkoitukseen edelleen paras tai ainoa materiaali.

Paperi taipuu moneksi, ja siksi sillä tuntuisi olevan vähintäänkin kissan yhdeksän elämää. Kun katselee ympärilleen, on paperia kaikkialla. Häviävätköhän paperilla vuoratut ilmoitustaulut milloinkaan, entä matka- ja pääsyliput (joista on tullut entistä kookkaampia printteinä) – tai vaikkapa partituurit nuottitelineistä? Posliiniset kahvikupit on läheisessä kuppilassa korvattu paperisella mukilla. Joulun alla paperia kääräistään lahjojen ympärille ja lapset askartelevat siitä tonttu-ukkoja.

Paperi on vanha keksintö ja hyvin merkittävä kulttuurin siirron väline, Esko Häklin sanoin: ”vaikka paperi ei tehnytkään ihmistä viisaammaksi, se nosti hänen intellektuaalisen elämänsä uudelle tasolle”. Paperi keksittiin Kiinassa noin 2000 vuotta sitten, sieltä se levisi Aasiaan ja Japaniin; Eurooppaan paperinvalmistustaito tuli 1100-luvulla, ja Suomeen (vasta) 1600-luvun lopussa. Meillä paperin leviäminen kytkeytyi läheisesti Turun Akatemian perustamiseen: toisaalta paperin kysyntä kasvoi merkittävästi ja toisaalta Akatemian yhteyteen perustettiin kirjapaino. Muuallakin maailmassa paperi levisi kirkon ja yliopiston toimesta. Sen avulla levitettiin hengen tuotteita. Paperilla onkin kulttuurissamme ollut pitkään syvä merkitysyhteys oppineisuuteen ja sivistykseen, eikä se vieläkään ole tietenkään hävinnyt, vaikka sähköiset lukulaitteet osin haastavat paperista kirjaa ja sähköpostit ovat jo sivuuttaneet esimerkiksi kirjeet (eivät kuitenkaan joulukorttia). Paperia tunnutaan tarvittavan digitaalisen rinnalle. Yksi esimerkki ovat itse valmistetut valokuvakirjat uutena valokuva-albumin muotona, vaikka itse valokuvausprosessi on muuttunut.

Suomen ensimmäinen paperimylly perustettiin Pohjan pitäjään, Tomasbölen kylään. Siellä valmistettiin lumppupaperia; lumppu oli pitkään paperin pääasiallinen raaka-aine. Lumppupaperi on erittäin kestävää. Tervakosken paperitehdas perustettiin 1818, ja se erikoistui tuottamaan mm. setelipaperia, kestävää sekin. Tehdas toimii edelleen. Paperikoneen keksiminen mullisti paperin tuotannon, ja siihen liittyen toinen keksintö, hiomakone, jonka tuotoksella puuhiokkeella alettiin korvata lumppua (se ei kuitenkaan kokonaan jäänyt pois). Helsingin yliopiston kirjapainaja J. C. Frenckell kiinnostui koneellisesta paperinvalmistuksesta. Hänen johdollaan käynnistettiin Suomen ensimmäinen paperikone Tampereella 1842. Tamperelainen Fredrik Idestam puolestaan käynnisti puuhiomon Tammerkosken alaputouksen äärelle 1866. Tampereen seudulle kehittyi puumassateollisuuskeskittymä (Nokia, Mänttä, Kyröskoski, Valkeakoski). Toinen keskittymä muodostui Pohjois-Kymenlaaksoon (Inkeroinen, Kuusankoski).

Paperiteollisuudesta kehittyi pian nopeimmin kasvava teollisuudenala Suomessa. Vuosina 1860 – 1913 työntekijöiden määrä kasvoi 400:sta 12000:een ja tuotanto satakertaistui. Suomalainen paperi tuli tunnetuksi hyvästä laadustaan. Kehityksen tärkeimpänä vauhdittajana on ollut alusta alkaen tekniikan kehittyminen: koneita ja laitteita on voitu kehittää ja parantaa jatkuvasti meidän päiviimme saakka. Vielä 1970-luvulla koettiin mullistus prosessitietokoneiden tultua paperikoneille; siirryttiin näppituntumasta näppäintuntumaan, kuten paperimiehet asian ilmaisivat osuvasti. Alan kehittymisestä ja tuotannon valtavista volyymeista kertovat kirjassa esitetyt hämmästystäkin herättävät luvut: 1842 – 1998 välillä käynnistettiin Suomessa kaikkiaan 192 paperikonetta. Kun Frenckellin paperikone tuotti 1,5 m levyistä paperia nopeudella 60 m/min, olivat v. 1998 käyttöön otetun UPM:n Rauman tehtaan jättikoneen vastaavat lukemat 9,3 m (rullaleveys) ja 1900 m/min (nopeus). Uusimmilla koneilla päällystetään maantie vuorokaudessa Hangosta Utsjoelle, kuten Eero Niinikosken artikkelista saamme lukea. Näistä luvuista saa perspektiiviä, kun seuraa ja miettii viime vuosina usein julkisessa keskustelussa olleita työtaisteluita tai koneiden alasajoja.

Entinen Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja, professori Esko Häkli tarkastelee paperin kulttuurihistoriaa, ja sen merkitystä ihmisen tai ihmiskunnan muistin jatkeena. Paperilla ajatuksia voidaan välittää tuleville sukupolville ja levittää tietoa hyvinkin laajalle. Paperi on siis mullistanut paitsi tiedonvälityksen erityisesti, myös kulttuurimme yleisemmin. Häkli kysyykin aiheellisesti, miltä maailma näyttäisi, ellei paperia olisi keksitty? Paperin voimasta tai merkityksestä kertovat omaa kieltään myös paperin käytön sääntely esim. entisissä sosialistisissa maissa.

Paperi on arkistointiväline vailla vertaa, ehkäpä edelleen, vaikka sähköinen arkistointi on ollut työn alla pitkään. Kun Häkli kirjoittaa artikkelissaan yleisestä epäluulosta elektronisen informaation ikuisuuteen ja että ”paperilla olevat arkistot säilyvät varmemmin ja ovat selkeämpiä sekä järjestää että säilyttää”, voi arkistonhoitaja tähän yhtyä ainakin hiljaisesti mielessään. Paperiarkistointi on ollut tärkeää paitsi kulttuurin myös yhteiskunnan juridisen perustan kannalta, kun oikeudellisia asiakirjoja voitiin panna talteen tehokkaasti ja kätevämmin kuin esimerkiksi pergamentteja. Liike-elämä ja yleinen hallinto ovat kehittyneet nykyisen kaltaisiksi osin juuri paperin avulla. Ne ovat edelleen myös paperin suurimpia käyttäjiä. Paperiarkistointiin näyttää luottavan elektroniikan jättiläinen Apple-yhtiökin, kun se laskussaan neuvoo asiakasta tulostamaan sähköisen asiakirjan arkistointia varten.

Paperi mahdollisti kirjojen painamisen massamuotoisesti. Kirjat kopioitiin tätä ennen käsin, pääosin luostareissa, ja se oli hyvin hidasta – ja luonnollisesti kirjat harvinaisia ja kalliita. Kun paperia saatiin tuotettua nopeasti ja kirjapaino kehittyi teknisesti, tuli kirjallisuudesta massatuote, mikä se yhä edelleen on, esimerkiksi joulun kestolahjasuosikki. Niin kuin Häkli tuo esille, kirjoja ilmestyy maailmassa noin miljoona nimikettä vuodessa, eikä tuotannossa ole havaittavissa supistumisen merkkejä. Muita kulttuurin muotoja ja alueita, joihin paperi on vallankumouksellisesti vaikuttanut, ovat muiden muassa musiikki (nuotit), sisustaminen (tapetit), tiedonvälitys ja politiikka (sanomalehdet), kirjeenvaihto (kirjepaperi ja postimerkit) ja tiede (esim. tieteellinen kirjeenvaihto). Paperi on itse asiassa huippuesimerkki High-tech – tuotteesta, ja sen vanhanaikaisuus on pitkälti harhaa. Sitä valmistetaan uusiutuvista luonnonvaroista, ja sikälikin se lienee kestävällä pohjalla.

Joulun alla, kun kirjaa luin, oli jännittävää tutustua kirjan paperinvalmistusohjeisiin. Hannele Hakanen opastaa seikkaperäisesti, miten kotikeittiössä tai -pihalla valmistetaan hienolaatuista paperia. Aikaa se vie, mutta tässä voisi olla seuraavaksi jouluksi vinkki: tee itse paperia ja työstä siitä koristeet ja lahjat, vaikkapa kulho plastisesta massasta (ohje kirjan sivulla 100).