Markku Jokisipilän teos on akateemiseen tutkimukseen pohjautuva tietokirja, tai kuten tekijä sitä kutsuu, suurelle yleisölle suunnattu tutkimuskirja. Vaikka kyseessä ei ole siis varsinainen vertaisarvioitu tutkimus, haluaa tekijä silti korostaa sen pohjautumista tieteeseen, avaten alussa myös tutkimusprosessia. Luonnollisesti sitä ei silti voi aivan vastaavin kriteerein arvioida kuin tutkimusta, jossa on omat muodollisuutensa.

Kirjaa on pidetty kaikkein kriittisimpien arvioiden mukaan jopa pamflettina. Pamflettimaisen siitä tekee osin se, että kirja on paikoin hyvin argumentatiivinen, sen sijaan että siinä avattaisiin tarkemmin väitteiden perusteluja ja esitettäisiin niitä tukevaa aineistoa. Argumentatiivisuuskin tosin katoaa loppua kohden, puolueen johdon saadessa esittää omia näkemyksiään vailla kummempaa kritiikkiä.

Suurelta osin teos on, kaikesta kohusta huolimatta, kuitenkin varsin tavanomaista puoluetutkimusta. Siinä käydään läpi ilman suurempia yllätyksiä tai mullistavia uusia tulkintoja läpi kannatuksen nousun taustoja. Kertonee jotain sekä puolueesta että vallitsevasta poliittisesta kulttuurista, että näistä lähtökohdista silti syntyy nähdyn paljon kriittistä keskustelua.

Teoksen lähtökohdat

Lähtökohtana kirjassa on tarkastella perussuomalaisia normaalina puolueena muiden joukossa, ja nähdä sen nousu myös eräänlaisena demokratian korjausliikkeenä. Fokus on erityisesti siinä, miksi perussuomalaisia äänestetään, ja onko se uhka demokratialla.

Kannatuksen perusteita jäljitettäessä selkeä tulkinnallinen viitekehys jää hieman hajanaiseksi teoksen kiertäessä samojen teemojen ympärillä. Kannaksi näyttää muotoutuvan, että puolueen keskeisten teemojen ohella puolue on onnistuneesti kyennyt täyttämään sitä tyhjiötä, jonka muut puolueet ovat jättäneet häivyttäessään kansallisuusaatteen ohjelmistaan.

Juurisyynä nähdään myös globalisaatio sekä vanhojen puolueiden konsensushakuisuus, ja yhtenevä liberaali maailmankatsomus näiden ilmentymänä. Populismi edustaa siten korjausliikettä myös suhteessa demokratiaan, tuoden agendalle ”unohdettujen” äänen.

Tutkimuksellisesti ja esityksellisesti esimerkiksi liberalismin kritiikki tai nationalismin teoria olisi voinut tarjota selkeämmän ja syventävän kehyksen tulkinnalle. Akateemiseen tutkimukseenkin aikanaan heijastunut kommunitaristinen liberalismin kritiikki tulee lyhyesti käsiteltyä teoksen puolivälin paikkeilla, mutta antiliberalismin traditio on luonnollisesti pidempi ja laajempi.

Nationalismin kritiikiksi koettuja näkökulmia teoksessa arvioidaan paikoin aika yksiniittisesti, ja siinä esitetään varsin kärjistetty tulkinta muun muassa Benedict Andersonin kuuluisasta ajatuksesta kansakunnista ”kuviteltuina yhteisöinä”, jolla tämä ei toki viittaa täysin keksittyyn muodostelmaan. Koulukuntia tässäkin on myös monia.

Vähemmälle kirjassa jää myös esimerkiksi sen analysointi, miten puolueen keskeiset toimijat tekevät päätöksiään, miten he luovat taktiikoita ja strategiaa, ja millainen prosessi ylipäätään puolueen kannan muotoutuminen kulloinkin on. Lähimmäksi tällaista tullaan Jussi Halla-ahon sanoessa haastattelussa heidän toimintansa ”perustuvan aika lailla improvisointiin ja intuitioon”

Teoksessa on hyödynnetty varsin laaja-alaisesti perussuomalaisia koskevaa kirjallisuutta, mutta SMP:n kehityksen ja ideologian analyysista olisi kenties ollut löydettävissä enemmänkin kiinnostavia yhtymäkohtia muun muassa suhteessa puolueen aiheuttamiin reaktioihin.

Syvemmän analyysin kannalta on myös vahinko, ettei suomalaisen modernin populismin ja oikeistoradikalismin syntyjuuria 1990-luvulla arvioinut Kyösti Pekosen Politiikka urbaanissa betonilähiössä näy kuuluneen lähteiden joukkoon. Pekonen analysoi teoksessaan yleisen poliittisen apatian ja puoluepolitiikkaan kyllästyneiden tuntoja.

Se, mihin asiakysymyksiin tai uhkakuviin lähiöissä vallinnut osattomuuden tunne lopulta kiinnittyi, saattoi sittemmin vaihdella, maahanmuutosta korruptioon ja EU-politiikkaan. Joka tapauksessa asetelma ”unohdettujen äänenä” ja tunne konsensuspolitiikasta osattomaksi jäämisestä selittää pitkälti sitä, miksi perussuomalaiset eivät ole halunneet olla ”normaali poliittinen liike”, ja siinä kenties myös yksi sen menestyksen salaisuuksista. Liika normalisointi, kuten Soinin kaudella hallitusvastuun myötä, tuhoaa tästä perspektiivistä liikkeen dynamiikan.

Normaali puolue keskustelun kohteena

Valittu tulokulma, puolueen tarkastelu yhtenä puolueena muiden joukossa, on yksi mahdollinen tapa tarkastelulle, ja sisältää myös lähtökohtana normatiivisen olettaman suhteessa parlamentaariseen demokratiaan. Muita normatiivisia olettamia tekijä pyrkii välttämään, paikoin aika erikoisestikin.

Esimerkiksi rasismisyytösten kohdalla tekijä ei esitä juuri omia kantojaan, vaan antaa puolueen johdon puolustautua parhaaksi katsomallaan tavalla.

Halla-ahon blogiteksteistä hän tyytyy mainitsemaan niiden ”mahdollisesta rasistisuudesta” tai puhuu ”rasistisiksi tulkituista” teksteistä, siteeraten silti varsin karkeitakin lausumia. Samalla korostetaan lausumien olevan vuosien takaa. Tarkemmin Jokisipilä ei tässäkään kuitenkaan näihin sisältöihin mene, vaan puhuu rasismista yleisemmällä tasolla, ja osana maahanmuuttopoliittista keskustelua.

Itsessään reaktiot puolueeseen voisivat olla jo oman kirjansa aihe. Puolueeseen liittyvästä keskustelusta Jokisipilä kirjoittaa, että Timo Soini jopa toivoikin puoluetta lyötävän ”kuin vierasta sikaa”, ja että ”antipatia ja paheksunta yhtäällä stimuloi tukea ja kannatusta toisaalla”.

Kirja kääntyykin tämän tästä puolueen analyysin sijaan keskusteluksi siitä, miten perussuomalaisista keskustellaan. Tähän lienee syynsä niin analyysin kohteessa kuin arvioijissakin. Tekijän käyttäessä varsin vahvoja ilmaisuja joistain kollegoista, ei ole yllättävää, että kritiikki on ollut vastaavan suuntaista. Myös jo lähtöolettama perussuomalaisista normaalina puolueena asettaa tekijän arvostelulle alttiiksi, sikäli kun lukija ei jaa tätä lähtöoletusta.

Jokisipilä kirjoittaa, että tutkijoiden ei tule asettua poliittisen pelin osapuoliksi, mikä ei tietysti tutkijan rooliin sovikaan. Toiselta kannalta katsoen tutkijoillakin on velvollisuutensa tuoda julki yhteiskunnallisen kehityksen, polarisaation tai jopa demokratian kannalta huolestuttavia ilmiöitä. Osa heistä on korostanut tätä jälkimmäistä roolia. Puolueen käsittely muiden puolueiden tavoin ei tietysti myöskään tarkoita sen näkemysten kritiikitöntä hyväksymistä.

Politiikan kulissit ja takahuoneet

Tutkimuksellisesti on täysin mahdollista, ja perusteltuakin, arvioida puolueen aatemaailmaa ja toimintaa sen ohjelmien ja julkisuudessa esitettyjen puheenvuorojen valossa, kuten Jokisipilän teoksessa tehdään. Ohjelmilla ja ohjelmatyöllä on ainakin osalle jäsenistöä paljonkin merkittävyyttä ja niiden valossa voi nähdä kiinnostaviakin muutoksia, mutta ainoa tapa tarkastella se tuskin on, etenkin kun iso osa toiminnasta liittyy sosiaaliseen mediaan.

Ohjelmapainotusta selittänee osaltaan se, että kirjassa suhtaudutaan hyvin varauksellisesti minkään laajemman analyysin tekemiseen verkkokeskusteluista. Tätä perustellaan sillä, että verkkokeskustelun määrän vuoksi siitä on mahdoton tehdä yleispäteviä johtopäätöksiä millään tieteellisesti pätevällä metodilla.

Samalla katsotaan silti, että strukturoimattomalla havainnoinnilla voidaan päästä vähintään suuntaa antaviin tuloksiin. Jokisipiläkin toteaa myös, että erityisesti sosiaalisessa mediassa paikoin alatyyliseksi äityvät kommentit ovat ”keskeinen ja erottamaton osa puolueen toimintastrategiaa, politiikan tyyliä ja ideologiaa”. Ristiriidat ja polemiikki ovat Jokisipilänkin tulkinnassa olennainen osa puolueen dynamiikkaa ja menestystä.

Sosiaalinen media on olennainen myös jäsenten mielipiteiden muodostuksen kannalta, ja se edustaa nykyään yhtä keskeistä näyttämöä. Klassisen Erving Goffmanin määrittelyn mukaan kaikissa yhteisöissä on sekä etunäyttämönsä että ”takahuoneensa”, jotka molemmat ovat osa sosiaalista todellisuutta, mutta joiden puhunnat ja merkityksen muodostuksena eroavat toisistaan. Tätä dynamiikkaa on moni korostanut erityisesti populististen ryhmien kohdalla.

Se mitä puolueen jäsenet keskustelevat muiden kanssa tai keskenään, tai viestivät kannattajilleen vaikkapa sosiaalisessa mediassa, on yhtä relevantti näkökulma puolueen toimintaan kuin puolueen ohjelmatekstitkin. Näiden kahden näyttämön välinen ero vallitsee tietysti kaikissa poliittisissa liikkeissä, ja kokonaiskuvan hahmottamiseksi molemmat ovat perusteltuja analyysin lähtökohtia.

Puolueen luonne ja määritelmät

Suhteessa määrittelyihin teos käyttää paljon aikaa ampuakseen alas kärjekkäimpiä, usein sosiaalisessa mediassa esitettyjä arvioita. Hyödyllisempää olisi kenties ollut avata sitä, missä määrin tutkijat ovat yhtä mieltä puolueen luonteesta, sen sijaan että korostetaan kärjekkäimpiä lausuntoja.

Kirjan tukeutuessa käsitteen määrittelyssä muiden muassa omiinkin kommentteihini puolueen luonteesta, Jokisipilän analyysi puolueesta kansallismielisenä, populistisena ja oikeistoradikaalina ryhmänä ei sanottavammin eroa tutkimuksen valtavirrasta, vaikka kirjan joidenkin osien sekä mediakommenttien perusteella toisin voisi ajatellakin. Äärioikeistolaisina, miellettäessä käsitteen viittaavan Jokisipilän tapaan ekstremisteihin, heitä tuskin pitää juuri kukaan ainakaan tutkijakunnassa.

Puolueen jäsenet eivät kokene itseään edes erikoisen radikaaleina. Heille kyse voi olla identifioitumisesta liikkeeseen ja sen sanomaan, ja siten heidän elämässään pikemminkin valtavirrasta tai normiajattelusta. Radikaalius tai äärimmäisyys määrittyy kuitenkin yhteiskunnan vallitsevista puhetavoista ja aatteista käsin, ja on siinä mielessä aina suhteellista.

Selvää lienee silti, että perussuomalaisia ei voi pitää erikoisen äärimmäisenä tai edes radikaalina ryhmänä, sikäli kun sitä arvioidaan esimerkiksi suhteessa ulkoparlamentaarisiin toimijoihin. Ero ilmenee useimpien kohdalla paitsi toimintatavoissa ja retoriikassa, myös jo yleisessä asennoitumisessa.

Jos ekstremismiä ajatellaan menetelmien, ideologian tai psykologian kautta, kuten muun muassa Quassim Cassamin tuoreessa tutkimuksessa, voinee arvioida perussuomalaisten edustajilla tai puolueella olevan siihen pääasiassa suhteellisen vähän suoraa kosketuspintaa, vaikka jotkut heistä niissäkin piireissä liikkuisivat, ja jollain tapaa näkisivät olevansa jopa samalla asialla. Näitä kytköksiä Jokisipilän teos ei kuitenkaan ylipäätään juuri käsittele, vaikka se puolueen normaaliusargumentin kannalta varsin olennaista olisikin.

Jotkut esitetyt argumentit kuulostavat äkkiseltään myös hieman kummallisilta. Näihin kuuluu esimerkiksi arvio, että ääriliikkeitä ei voida edes hyväksyä puolueeksi, joten perussuomalaiset eivät myöskään sellainen voi olla. Puoluerekisteriin on kuitenkin aikain saatossa hyväksytty useitakin varsin selkeästi ideologialtaan äärimmäisiä, vallankumouksellisia suuntauksia edustaneita ryhmiä.

Teoksessa valittu tarkastelutapa, puolueen analysointi ikään kuin sisältäpäin, tukeutuen vahvasti ohjelmatesteihin ja puolueen keskeisten toimijoiden lausumiin, on sinällään tervetullut näkökulma perussuomalaisiin. Oletettavasti osin puolueen luonteestakin johtuen itse ydinasia, puolueen kannatuksen syiden pohdinta, jää paikoin muiden teemojen, erityisesti puolueen määrittelyn ja siitä käydyn keskustelun kuvailun jalkoihin. Tämä sekä tietty toisteisuus tekee teoksesta hieman hajanaisen. Mutta keskustelua teos ainakin on herättänyt, ja herättänee uusien analyysien myötä jatkossakin.