Suomennetun tietokirjallisuuden historia tarjoaa monipuolisen kuvan sekä tietokirjakääntämisen historiallis-institutionaalisesta kehityksestä 1800-luvulta 2000-luvulle että alan keskeisten toimijoiden – ennen kaikkea kääntäjien ja kustantajien – ansioista. Teosta täytyy kiittää ensisijaisesti siitä, että sen tekijät ovat malttaneet rajata aiheensa tarkasti ja kirjoittaa valitsemistaan näkökulmista täsmällisesti argumentoiden. Aiheen ja aineiston laajuudesta huolimatta teos etenee johdonmukaisesti eikä sisällä häiritsevää päällekkäisyyttä tai epäjohdonmukaisuutta.

Tutkimuksen selkeys ja luettavuus perustuvat osaltaan siihen, että teksti on ryhmitelty neljään temaattiseen osaan ja toteutettu lyhyinä artikkeleina. Ensimmäinen osa ”Suomentajat kielen kehittäjinä ja tiedon välittäjinä” sisältää käännösten taustoja ja kehityslinjoja 1800-luvun alusta 1900-luvun puoliväliin unohtamatta keskeisiä kääntäjiä August Ahlqvistista ja Elias Lönnrotista Eino Suolahteen ja Oiva Talvitiehen. Toinen ja sivumäärältään laajin osa ”Suomennoksia eri tieteenaloilta” esittelee puolestaan yksilöllisemmin humanististen tieteiden, sosiaalitieteiden, psykologian, luonnontieteiden ja tekniikan sekä elämäkertakirjallisuuden piirissä tuotettuja käännöksiä.

Kolmas osa ”Erillisnäkökulmia tietokirjallisuuden suomennoksiin” avaa käsityksiä kuvittamisen ja kuvatoimittamisen historiasta, lapsille ja nuorille suunnattujen tietokirjakäännösten kehityksestä, suurteosten ja teossarjojen kääntämisestä sekä tietokirjojen kritiikistä. Neljäs ja viimeinen osa ”Tietokirjallisuuden suomentamisen nykyhetki ja tulevaisuus” esittää puolestaan käännöstyön viimeisimpiä saavutuksia ja ongelmakohtia suunnaten huomion myös suomentamatta jääneisiin teoksiin. Ensisilmäyksellä sisällysluettelo vaikuttaa hätiköidyltä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että kronologinen ja temaattinen esitystapa limittyvät suhteellisen mukavasti toisiinsa ja teosta on laajasta aineistomäärästä huolimatta helppo lähestyä. Varsinaisten tutkimusartikkelien lisäksi teksti sisältää pienoisartikkeleita yksittäisistä käännösteoksista sekä henkilökuvia keskeisistä kääntäjistä.

Muutamia huomioita teoksen sisällöstä ja muodosta

Suomennetun tietokirjallisuuden historia on ensimmäinen laajamittainen selvitys käännetystä tietokirjallisuudesta ja se sisältää huomattavan määrän yksityiskohtia eri tieteenaloilla tuotetuista käännöksistä ja niiden tekijöistä. Tässä ei ole tarkoituksenmukaista tai mahdollista käydä läpi teoksen kaikkia nyansseja, joten kiinnitän huomiota vain joihinkin yksittäisiin seikkoihin.

Teos alkaa H. K. Riikosen avauspuheenvuorolla, joka selvittää tietokirjan, tiedekirjan ja asiaproosan rajankäynnin ongelmia. Suomennetun tietokirjallisuuden historiassa ”tietokirjallisuudella” ymmärretään suomennettuja tieteellisiä teoksia, yleistajuisia tietokirjoja, lapsille ja nuorille tarkoitettuja tietokirjoja, oppikirjoja, opaskirjoja ja oppaita, elämäkertoja, esseistiikkaa ja pamfletteja. Näin laajasti ymmärrettynä tietokirjallisuus saattaisi muodostua ongelmaksi nimikkeiden lisääntyessä räjähdysmäisesti varsinkin 1900-luvun loppupuoliskolta lähtien, mutta teoksen tarkoituksena ei ole luetella kaikkia mahdollisia suomeksi käännettyjä tietokirjoja, vaan esittää kultakin tieteellisen kirjoittamisen alalta ainoastaan havainnollisia malliesimerkkejä ja erikoisuuksia. Toisaalta on syytä huomata, että tietoteoksella voi olla monenlaisia julkaisumuotoja painetusta kirjasta videokasetteihin ja verkkojulkaisuihin. Suomennetun tietokirjallisuuden historia keskittyy kuitenkin pelkästään painettuihin kirjoihin. Teos täydentää tässä mielessä hyvin SKS:n vuonna 2007 julkaisemaa teosta Suomennoskirjallisuuden historia 1–2 (päätoimittaja H. K. Riikonen).

Suomennetun tietokirjallisuuden historia täyttää asettamansa tavoitteet mielestäni hyvin. Teos pyrkii osoittamaan suomennosten arvon kirjallisuus-, oppi- ja kulttuurihistoriallisesti ja tarjoamaan tietokirjojen suomennoksista sekä ”historiallisen esityksen” että ”aloittain etenevän katsauksen”. Huomionarvoista on, että kirjoittajat ovat pitäneet mielessään tieteellisen kirjoittamisen ja kääntämisen, tiedonvälityksen ja kirjallisen kulttuurin yhteydet muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Artikkelit tarjoavat hyvän käsityksen siitä, miten käännökset ovat suhteutuneet lehdistön ja kritiikin historiaan, koulu- ja yliopistolaitoksen kehitykseen, kirjapainotaidon ajallisiin muutoksiin sekä kansansivistykseen ja valistustyöhön kaikessa laajuudessaan.

Mainittakoon teoksen sisällöstä joitain yksityiskohtia. Kuten todettua tärkeää teoksessa on se, että kirjoittajat ovat kytkeneet käännöstekstien maailman niiden historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Esimerkiksi Tuija Laine esittelee artikkelissaan ennen 1800-lukua suomennetun tietokirjallisuuden luonnetta ja painottaa aapisten, katekismusten, kirkkokäsikirjojen ja muun uskonnollissävytteisen kirjallisuuden merkitystä osana kansanvalistusta ja sivistystoimea. Yhtä huomionarvoinen on Urpo Kovalan kirjoittama 1800-luvun kustannustoimintaa ja suomennetun tietokirjallisuuden yhteiskunnallista kehitystä käsittelevä artikkeli. Kovalan lisäksi kustannustoiminnan laajentumista ja ammattimaistumista käsittelee Outi Paloposki G. W. Enlundin kustantamon historiaa käsittelevässä tekstissään. Lisäksi 1900-luvun osalta kustantamisen historiaa pohtii vielä Pirjo Hiidenmaa. Hänen esityksensä sisältää suurten kustannustalojen historian lisäksi kiinnostavia huomioita osin jo unhoon painuneista pienkustantamoista, joilla oli vuosisadan alussa oma roolinsa erityisesti marginaalisten erityisalojen tietokirjajulkaisijoina.

Terminologia keskeisenä ongelmana

1800-luvun tietokirjallisuuden kääntämisen ehkä keskeisin ongelma oli kotimaisen terminologian kehittäminen ja yhdenmukaistaminen kansainvälisen taksonomisen järjestelmän kanssa. Kaarina Pitkänen-Heikkilä käsittelee tätä aihetta laajasti ja esittää Elias Lönnrotin ja muiden 1800-luvun kääntäjien asemaa tieteellisen terminologian kehittäjinä. Artikkeli tarjoaa hyvän käsityksen sekä varhaisissa eläintieteellisissä että kasvitieteellisissä teoksissa esiintyvien käsitejärjestelmien kehityksestä.

Luonnollisesti Suomennetun tietokirjallisuuden historian sisällöllisesti ja sivumääräisesti laajimman kokonaisuuden muodostaa teoksen toinen osa eli ”Suomennoksia eri tieteenaloilta”. Painopistealueina ovat humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet, luonnontieteet ja tekniikka sekä elämäkerrallinen ja omakohtainen kirjallisuus. Lukijalle tarjotaan selkeä käsitys käännöskirjallisuutemme kentän laajuudesta ja temaattisesta monimuotoisuudesta varsinkin 1900- ja 2000-lukujen osalta. Artikkeleista huomattavan osan on kirjoittanut Riikonen, joka esittelee pääasiassa taiteiden tutkimusta, kirjallisuushistoriaa sekä Suomen ja Venäjän välisiä suhteita käsitteleviä käännöksiä. Tuomo Aho puolestaan kirjoittaa monipuolisesti teologisesta ja uskontotieteellisestä, filosofisesta ja yhteiskunnallisesta käännöskirjallisuudesta.

Teoksen toinen osa on niin laaja, ettei tässä ole mahdollista käydä sitä yksityiskohtaisesti läpi. Mainittakoon vielä muutama keskeinen teksti edellisten lisäksi. Pia Mänttäri esittelee historiantutkimusta kansakoululaitoksen synnystä (1840-luku) alkaen. Artikkeli sisältää koulun historiakirjojen lisäksi monipuolisen kattauksen käännettyjä maailmanhistorioita, suuria historian selitysyrityksiä, historian metodologian ja filosofian esityksiä sekä ulkomaisia näkökulmia Suomen historiaan. Lisäksi Mänttäri sivuaa tekstissään moninaisia historiallisia tietosarjoja, jotka muodostavat oman erityisen käännöskirjallisuuden lajinsa. Samaa aihetta käsittelee Riikonen hieman myöhemmin tekstissään ”Suurteoksia ja teossarjoja”. Kustantajien ulkomaisen materiaalin varassa tuottamat laajat historiatietosarjat ja tietosanakirjat kuten Carl Grimbergin Kansojen historia, 22-osainen Otavan suuri maailmanhistoria ja WSOY:n Spectrum ovat olleet epäilemättä laajuudeltaan suuritöisiä käännösprojekteja, joiden yhden perustavan ongelman on muodostanut kansainvälisen tiedon soveltaminen kansallisiin tarpeisiin.

Edellä mainittujen artikkelien lisäksi on syytä mainita Tiina Arppen lyhyt mutta huomionarvoinen ”Filosofian kääntämisen erityiskysymyksiä”, joka valaisee esimerkkien avulla kääntämisen käsitteellisiä ja teknisiä seikkoja. Arppen mukaan kääntämisen yksi keskeinen ongelma on siinä, etteivät erikieliset käsitteet ole merkityksiltään samanarvoisia sen enempää historiallisesti kuin semanttisesti. Tästä syystä käännös olisi syytä tehdä aina alkuperäiskielestä, mutta toisinaan vielä nykyisin saattaa törmätä suomennoksiin, jotka on laadittu jonkin välikielen kautta perustamatta käännöstekstiä alkuperäismateriaaliin.

Monipuolinen kuva runsaudesta

Suomennetun tietokirjallisuuden historian toinen osa painottaa humanistisen ja yhteiskunnallisen kirjallisuuden lisäksi jokseenkin vahvasti kasvatustieteellisen kirjallisuuden asemaa osana käännöskirjallisuuden varhaista perinnettä. Anne-Maria Latikka esittää artikkeleissaan kasvatustieteellisen ja psykologisen kirjallisuuden kehityslinjoja 1800-luvulta näihin päiviin. Merkillepantavaa on, että etenkin ensin mainitulla oli välitön suhde pikemminkin uskonnolliseen kirjallisuuteen ja kansanvalistustyöhön kuin varsinaiseen tieteelliseen oppialaan. Lisäksi kummankin piirissä käännöksiä tuotettiin varsinkin alkuvaiheessa huomattava määrä saksasta, vaikka meillä oli vanhastaan käytetty käännösten pohjana usealla tietokirjoittamisen alalla ruotsinkielisiä alkuperäisteoksia.

Suomennetun tietokirjallisuuden historian pääpaino tuntuu olevan humanististen ja yhteiskunnallisten tietokirjojen esittelyssä, mutta luonnontieteet saavat kiitettävästi näkyvyyttä toisen osan lopussa. Riikonen ja Sari Kivistö esittelevät lääketieteen ja terveydenalan kirjallisuutta, Latikka kognitiivista neurotiedettä sekä Kalevi Koukkunen ja Osmo Pekonen matematiikan alalla tuotettujen tietokirjakäännösten kehitystä. Ei ole syytä jättää mainitsematta myöskään Tapio Markkasen tähtitiedettä ja fysiikkaa käsittelevää kirjoitusta, Ahon kemian esitystä, Riikosen maantieteellisen kirjallisuuden selostusta ja Anto Leikolan biologian esitystä. Lisäksi Tiina Päivärinne esittelee teknologian piirissä tehtyjä tietokirjasuomennoksia, Päivi Kosonen omaelämäkerrallista kirjallisuutta ja Kivistö eri alojen opas- ja tietokirjoja. Viimeksi mainittu laji ei sisällä ainoastaan eläintenhoidon tai maa- ja metsätalouden oppaita, vaan suomeksi alettiin kääntää suhteellisen varhain myös muotia, kauneudenhoitoa ja erilaisia sisustus- ja harrastekirjoja. Kaiken kaikkiaan Suomennetun tietokirjallisuuden historia tarjoaa monipuolisen kuvan sekä tieteellisen käännöskirjallisuuden alojen runsaudesta että niissä tapahtuneista ajallisista muutoksista.

Teoksen kolmannessa osassa näkökulma siirtyy selvemmin tietokirjallisuuden materiaalis-muodollisiin seikkoihin sekä varsinaisen tieteellisen kirjoittamisen ulkopuolisiin erityislajeihin. Osion avaa Veikko Kallion katsaus kuvituksen ja kuvittamisen historiaan, minkä jälkeen Niklas Bengtsson esittelee lapsille ja nuorille suunnatun tietokirjallisuuden varhaisvaiheita ja sisällön moninaisuutta. Lajin kannalta mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että alankomaalaisen humanistin Erasmus Rotterdamilaisen (1469–1536) nuorisolle suunnattu käytösopas Libellus Aureus de Civilitate Morum Puerilium (1530) suomennettiin tiettävästi ensimmäisen kerran niinkin varhain kuin vuonna 1665. Lapsille ja nuorille oli tarjolla jo 1800-luvun lopulla monenlaisia käännettyjä matkakirjoja ja maantieteellisiä kuvauksia, ei ainoastaan perinteistä uskonnollissävytteistä tietokirjallisuutta.

Tietokirjallisuudesta ja sen käännöksistä on jokseenkin mahdoton puhua ottamatta huomioon teosten vastaanottoa. Tätä aihetta käsittelee Paloposken ja Riikosen artikkeli ”Suomennetun tietokirjallisuuden kritiikistä”, joka esittää kritiikin monimuotoisuuden yleisiä näkökohtia 1800-luvulta lähtien. Maamme pienuudesta ja sivistyneistön vähyydestä huolimatta lehdistö oli huomattavan kehittynyt jo 1800-luvun lopulla. Kirjallisen kuukausilehden, Valvojan, Virittäjän ja muiden varhaisten kirjallisuus- ja yleisaikakauslehtien sivuilla esitetyt arvostelut olivat omiaan levittämään tietoa saatavilla olevasta käännöskirjallisuudesta ja sen hyötyarvoista.

Suomennetun tietokirjallisuuden historian kolme ensimmäistä osaa täyttävät hyvin tekijöiden pyrkimyksen tarjota tietokirjakäännöksistä sekä historiallinen että alakohtainen esitys. Teoksen neljäs ja viimeinen osa sisältää puolestaan eräänlaisen kustannuspoliittisen selonteon tietokirjakäännösten nykytilasta ja tulevaisuudesta. Osion avaa Janna Kantolan analyysi tietokirjallisuuden ja sen suomentamisen tulevaisuudennäkymistä. Kantola peilaa alan kehitystä tietokirjojen kansalliseen ja kansainväliseen tuotantoon sekä uusien medioiden ja jakelukanavien tarjoamiin mahdollisuuksiin. Hänen mukaansa teknologinen kehitys ei ole toistaiseksi vaikuttanut lukemisen käytäntöihin niin voimakkaasti kuin vuonna 2001 julkaistussa Kirja 2010 -teoksessa ounasteltiin, mutta kenttä on epäilemättä liikkeessä ja monet Googlen ja Project Gutenbergin tapaiset kirjojen ilmaisjakelua harjoittavat kanavat tulevat jatkossa vaikuttamaan myös käännettävien tietokirjojen nimikemääriin ja sisältövalintoihin.

Käännetyllä tietokirjallisuudella on tästä huolimatta yhä kysyntää. Teoksen päättää Riikosen artikkeli ”Tietokirjallisuuden suomennosten viiveitä, puutteita ja aukkojen täydennyksiä”. Teksti tarjoaa huomioita varsinkin humanistisen kirjallisuuden alalla joko kokonaan kääntämättä jääneistä tai huomattavan myöhään käännetyistä teoksista. Käännettäväksi suositeltavia teoksia esitellessään Riikonen tukeutuu erilaisiin kansallisiin ja kansainvälisiin kirjalistoihin. Ensimmäisen merkittävää kansallista kirjallisuutta esittelevän luettelon julkaisi SKS vuonna 1870 J. V. Snellmanin esityksen pohjalta. Toinen kansallinen listaus perustui Parnasso-lehden vuonna 1965 kustantajille ja muille kirja-alan vaikuttajille tekemään kiertokyselyyn. Kansainvälisesti merkittävin lienee yhdysvaltalaisen National Review -lehden esittämä sadan tietokirjan luettelo. Riikosen mukaan ainoastaan noin neljännes tämän listan teoksista on suomennettu.

Vaikka monet tieteen ja tieteellisen kirjoittamisen 1800- ja 1900-lukujen klassikot – lähtien Darwinin Lajien synnystä ja päätyen Thomas S. Kuhnin Tieteellisten vallankumousten rakenteeseen ja P. S. Snow’n Kahteen kulttuuriin – on saatu suomeksi, on kääntäjillä vielä työsarkaa yllin kyllin. Edellä mainittujen listojen lisäksi Riikonen esittää kuusitoista käännettäväksi suositeltavaa humanistista teosta alkaen Erich Auerbachin teoksesta Dante als Dichter der irdischen Welt (1929) ja päätyen Harald Weinrichin teokseen Wege des Sprachkultur (1985). Artikkelin sanoma on selvä huolimatta siitä, ettei Riikonen sano sitä kovin selvästi ääneen: vaikka monet tieteelliset klassikot on saatavissa ja luettavissa alkuperäiskielisinä, olisi niiden suomeksi kääntäminen yhtäältä suomenkielisen tieteellisen sanaston kehityksen ja toisaalta kansallisen kirjallisuuden rikastuttamisen vuoksi suotavaa ellei jopa välttämätöntä.

Tieteellistä tutkimusta ja luovaa tietokirjoittamista

Suomennetun tietokirjallisuuden historia tarjoaa hyvän kuvan tieteelliseksi luettavan käännöskirjallisuuden kehityksestä Suomessa. Se todistaa, että 1800-luvun uskonnollisesti sävyttyneen valistuskirjallisuuden, aapisten, maatalousoppaiden ja muun käyttökirjallisuuden oheen alkoi muodostua suhteellisen nopeasti uudenlaisia tiedonaloja ja tieteellisen kirjoittamisen perinteitä yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa ja talouden kehittyessä 1800-luvun lopulta lähtien. Toisaalta teos nostaa esiin kirjakulttuurin kehityshistorian, jossa taloudelliset suhdanteet sekä sodat ja muut poikkeustilat ovat vaikuttaneet käännöskirjallisuuden tuotantomääriin ja sisältöihin. Mainittakoon lisäksi, että tutkimus sisältää pienoiselämäkerrat merkittävistä tieteellisen kirjallisuuden kääntäjistä 1800-luvulta näihin päiviin sekä huomioita kääntämisen teknisistä ja tyylillisistä erityisseikoista – kirjoittajinaan edellä mainittujen lisäksi Susanna Aaltonen, Anna Ikävalko, Pekka Kujamäki, Joel Kuortti, Kati Launis, Anne Mäntynen ja Maija Paavilainen.

Suomennetun tietokirjallisuuden historia on helposti lähestyttävä tietokirja ennen kaikkea siksi, että se muodostuu suhteellisen lyhyistä temaattisista artikkeleista, jotka voidaan lukea myös yksittäisinä teksteinä. Tässä mielessä ongelmia ei tuota edes se, että tekstit viittaavat paikoin samoihin käännösteoksiin ja sisältävät jonkin verran samansuuntaisia aiheita ja päällekkäisyyttä. Artikkelit ovat kauttaaltaan hyvin kirjoitettuja ja sisällöllisesti korkeatasoisia. Teos on painoasultaan – sekä tekstin että kuvituksen suhteen – selkeä eikä kaksipalstaisuus tee siitä ylettömän raskasta lukukokemusta. Lopputulos on vaikuttava; tutkimuksesta on jokseenkin mahdoton löytää moitittavaa sen enempää sisällön kuin muodon suhteen.

Toimittajien mukaan Suomennetun tietokirjallisuuden historia on tarkoitettu ”palvelemaan kääntäjiä, käännöstieteen ja suomen kielen sekä kirjallisuus-, oppi- ja kulttuurihistorian tutkijoita ja harrastajia sekä tietokirjallisuuden lukijoita ja kaikkia tietokirjallisuudesta kiinnostuneita”. Teokselle voi povata pitkää ikää ja monipuolista käyttöä myös siksi, että se sisältää erittäin hyvät ja tarkat lähdeviitteet sekä asianmukaisen lähdeluettelon ja henkilöhakemiston. Aineiston laajuudesta ja sivumäärästä huolimatta teoksen käyttö on helppoa ja tieto on löydettävissä vaivattomasti. Myönnettävä on, että tieteelliselle kirjoittamiselle asetetut täsmällisyysvaatimukset ja esseemäisen tietokirjoittamisen sujuvuus yhdistyvät tässä tietoteoksessa erittäin hienolla tavalla toisiinsa. Jos muistan oikein, oli Suomennetun tietokirjallisuuden historian tarkoitus päästä julkisuuteen jo syksyllä 2010, mutta ilmeisesti erinäisten teoksen kirjoittamiseen ja toimittamiseen liittyneet hankaluudet lykkäsivät julkaisua reilulla kolmella vuodella. Tällä seikalla ei ole lopulta suurta merkitystä, sillä tätä hienoa tietoteosta kannatti todella odottaa.