Tietoyhteiskunnan junassa

Suomesta on maalailtu kuvaa maana, jossa tietotekniikka leviää maailmanennätysvauhtia. Kännykkä kuuluu jokamiehen ja -naisen, kohta jo lastenkin varusteisiin, ja Internet-liittymiä on väkilukuun nähden ennätysmäärä. Teknologian ja tietoyhteiskunnan katsotaan leviävän vääjäämättä ikäänkuin jonkin ulkoisen voiman vaikutuksesta. Kansalaisen osaksi jää sopeutua yhteiskunnan muutoksiin ja hankkia niitä uudenlaisia taitoja ja valmiuksia, joita tietoyhteiskunnassa tarvitaan.

Eriksson, Päivi ja Vehviläinen, Marja (toim.): Tietoyhteiskunta seisakkeella. Teknologia, strategiat ja paikalliset tulkinnat. SoPhi, 1999. 231 sivua. ISBN 951-39-0544-6.

Suomesta on maalailtu kuvaa maana, jossa tietotekniikka leviää maailmanennätysvauhtia. Kännykkä kuuluu jokamiehen ja -naisen, kohta jo lastenkin varusteisiin, ja Internet-liittymiä on väkilukuun nähden ennätysmäärä. Teknologian ja tietoyhteiskunnan katsotaan leviävän vääjäämättä ikäänkuin jonkin ulkoisen voiman vaikutuksesta. Kansalaisen osaksi jää sopeutua yhteiskunnan muutoksiin ja hankkia niitä uudenlaisia taitoja ja valmiuksia, joita tietoyhteiskunnassa tarvitaan. Tietotekniikan hallitseminen alkaakin kuulua jokaiselta kansalaiselta vaadittaviin perustaitoihin. Kansa jakautuu kahtia sen perusteella, kenellä vaaditut taidot ja välineet on ja kenellä niitä ei ole. Tietoyhteiskunnan juna kiitää vauhdilla eteenpäin. Kaikki eivät ehdi mukaan.

Tietoyhteiskunta seisakkeella -kirja haluaa sanoutua irti tästä teknologisesta determinismistä, jota ylläpidetään ja rakennetaan ylhäältäpäin erilaisilla strategioilla ja projekteilla. Kirja pyrkii pysäyttämään vauhdin ja tarkastelemaan tilannetta seisakkeella, jossa paikalliset ihmiset harkitsevat, mihin junaan astuvat vai astuvatko ollenkaan.

Kirja on artikkelikokoelma ja edustaa monitieteistä tutkimusta teknologian ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta. Kirjoittajat ovat kauppatieteilijöitä, tietojärjestelmien ja työelämän tutkijoita sekä kulttuurintutkijoita eri oppialoilta. He katsovat, että teknologiaa tuottavat ja tulkitsevat yksityiset ihmiset arjessaan ja työssään, omista paikallisista tilanteistaan käsin. Kirjassa halutaan nostaa esiin sellaisten kansalaisryhmien näkökulmia, jotka harvoin ovat mukana julkisessa keskustelussa. Tällaisia ovat esimerkiksi nuoret, syrjäseutujen asukkaat tai maatalon emännät.

Kirjan sisältö jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa tarkastelee julkishallinnon strategioita, joilla kunnat tavoittelevat paikkaa tietoyhteiskunnassa. Toinen osa pohtii työelämän käytäntöjä sekä oppimisyhteiskuntakeskustelua suhteessa työntekijän arkeen. Kolmannessa osassa etsitään tietotekniikan hyödyntämisen paikallisia mahdollisuuksia.

Strategiat edustavat asiantuntijavaltaa

Strateginen johtaminen on päivän sana kaupunkisuunnittelussa. Jotta kapunki voisi kuulua menestyvien alueiden joukkoon Suomessa ja EU:ssa, sen täytyy tehdä kaupunki- tai maakuntastrategia. Strategia-asiakirjat määrittävät alueellisen tietoyhteiskunnan nykytilaa ja tulevaisuutta. Strategia-asiakirjojen ajatuksena on, että yhä useampi palkansaaja on ja tulee olemaan työssä tietoteollisuuden yrityksessä. Yhä suurempi osa myös muiden liiketoiminta-alojen yrityksistä tuottaa informaatioteknologisia tuotteita ja palveluja.

Julkisen sektorin strategiat noudattavat perinteisiä johtamisoppeja ja jättävät tavallisten ihmisten toimijuudelle vain vähän tilaa. Hanna Lehtimäki etsii verkostotutkijana strategioista pyrkimystä edistää alueen kaikkien toimijoiden osallistumista suunnitteluun ja päätöksentekoon, mutta löytää ylhäältäpäin tulevaa asiantuntijavaltaa ja yksiäänistä puhetta, joka vaientaa sidosryhmien äänet. Verkostoista puhutaan, mutta päällimmäisenä on strategian laatijan määräämä tapa toimia jo päätetyn tavoitteen saavuttamiseksi. Asiakirjojen verkostopuhe ei Lehtimäen mukaan tue todellista vuorovaikutusta ja moniäänisyyttä. Päivi Eriksson muistuttaa artikkelissaan, että osallistuminen ja yhteistyö eivät synny vasta asiakirjan julkaisemisen jälkeen, vaan niitä tehdään – tai jätetään tekemättä – myös puhumalla, keskustelemalla ja kirjoittamalla strategiasuunnittelun ensivaiheista lähtien.

Tarja Pietiläinen tutkii yrittäjyyden määrittymistä strategioissa sekä naisyrittäjyyden esittämistapoja yrittäjyyskeskusteluissa. Nais- ja miesyrittäjät toimivat pääsääntöisesti eri aloilla. Miehet toimivat (keski)suurissa yrityksissä teknologiapainotteisilla aloilla, naiset yrittävät tyypillisesti kaupan ja palvelun aloilla yksin; alle kolmannes naisyrittäjistä on työnantajia. Naisia ei kiinnosta jatkuvan kasvun tavoite, mikä on työllistämisen kannalta ongelmallista. Naiset eivät myöskään ole halukkaita ottamaan suuria riskejä tai sijoittamaan paljon alkupääomaa. Tämä johtuu Pietiläisen mukaan ennen muuta siitä, että naisilla on monenlaisia muitakin velvollisuuksia ja vastuita elämässä kuin yrittäminen. Naiset punnitsevat erilaisia vaihtoehtoja vasten elämänkokonaisuuttaan. Näkemys yrittämisestä molemmille sukupuolille samanlaisena toimintana ohjaa viranomaiset edistämään yrittämistä tavoilla, joiden seuraukset voivat olla nais- ja miesyrittäjien eriarvoisuutta vahvistavia, toteaa Pietiläinen. Hän kuitenkin muistuttaa, että yritysverkostossa sekä kasvuhakuiset että -haluttomat yrittäjät voivat löytää paikkansa, koska kasvua voi tapahtua sekä verkoston yksittäisissä yrityksissä että verkoston laajentumisen kautta.

Kone vai ihminen?

Hannakaisa Isomäki osoittaa artikkelissaan tietojärjestelmäammattilaisten ihmiskuvan kapea-alaisuuden. Tietotekniikan näkökulmasta keskeinen toimija ei ole ihminen vaan tietokone. Nykyisin vallalla olevan ihmiskäsityksen mukaan ihminen on aktiivinen toimija, mutta tietojärjestelmäammattilaiset jättävät ihmisen usein huomiotta, asiantuntemattomaksi todettuna. Tulevaisuudessa tietojärjestelmiltä vaaditaan kuitenkin teknisen toimivuuden lisäksi kykyä vastata monenlaisiin inhimillisiin tarpeisiin.

Tietoyhteiskuntaan liittyvä oppimisyhteiskuntakeskustelu korostaa uusien tietojen ja taitojen elinikäistä oppimista keinona selviytyä työelämän haasteista. Tieto ja osaaminen nähdään keskeisinä tuotannontekijöinä, joiden varassa niin yksilöt, tuotannolliset organisaatiot kuin kansakunnatkin selviävät maailman muutoksissa. Näin rakennetaan Tuula Heiskasen mukaan visiota yhteiskunnasta, joka tietoisesti sitoutuu oppimisen arvostamiseen. Mitä oppimisella sitten tarkoitetaan, sitä ei keskustelussa yleensä täsmennetä. Oppiminenhan voidaan ymmärtää sekä itsensä kehittämisenä että toisaalta työ- ja talouselämän edellyttämien kykyjen hankkimisena, siis joko mahdollisuutena tai pakkona.

Tietoyhteiskuntaan liittyy keskeisesti etätyö, mahdollisuus työskennellä ajasta ja paikasta riippumatta. Etätyöllä on monia hyviä puolia: maaseudun ja syrjäkylien säilyminen asuttuina, työmatkaliikenteen väheneminen, yritysten kustannusten pieneneminen kun osa työstä tehdään muualla kuin yrityksen tiloissa ja työntekijän kannalta työn ja muun elämän joustava yhteensovittaminen. Huonoina puolina ovat mm. työpaikkojen yhteisöllisyyden katoaminen, työntekijöiden syrjäytyminen yhteisten asioiden hoidosta, ongelmat erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan sekä uupumisen uhka kun työ on aina läsnä. Riikka Kivimäki on haastatellut etätyöntekijöitä ja todennut, että toisille etätyö sopii antaen mahdollisuuden paremmin hallita omaa elämäänsä, toisille se taas on yksinpuurtamisen kurjuutta pakon edessä.

Tasa-arvoa teknologiaan

Tutkimusten mukaan naiset ja miehet käyttävät Internetiä yhtä paljon. Työelämässä naiset ovat käyttäneet tietotekniikkaa enemmän kuin miehet 1980-luvun alusta lähtien. Naiset ja miehet käyttävät tietotekniikkaa kuitenkin omissa toisistaan eriytyneissä työtehtävissään. Naisten asiantuntijuus on pääasiassa rajautunut kapea-alaiseen käyttöön laajemman kehittämisasiantuntijuuden sijaan. Kotitietokoneistakin on tullut ennen muuta (nuorten) miesten aluetta, mihin ovat osaltaan vaikuttaneet naisten alhaisempi tulotaso ja suurempi vastuu kotitöistä. Uusimman teknologian seuraaminen vaatii sekä aikaa että rahaa.

Kulttuurisesti tietotekniikka on nuorten miesten maailma. Epäsosiaalisiksi mielletyt, pelejä pelaavat nörtit ja alan tulevat huippuammattilaiset ovat lähes poikkeuksetta poikia. Tyttöjä ei hakkerikulttuuri juuri kiinnosta. Pojat oppivat tietokonepelejä pelaamalla tietokoneen hallintaa jo pienenä ja tutustuvat ohjelmoinnin alkeisiin. Näin he omaavat huomattavasti paremmat tietotekniikkataidot kouluiässä. Tytöt tutustuvat koneisiin vasta pakon tai tarpeen edessä; kun on tehtävä kirjoitustöitä tai etsittävä tietoa Internetistä. Tyttöjen heikommat tietotekniikkavalmiudet saattavat rajoittaa opiskelua ja ammatinvalintaa. Virpi Oksman pohtii tyttöjen tekniikkapelkoa ja kysyy, antaako nykyinen tietotekniikka riittävästi tilaa tyttöjen tulkinnoille, toiveille ja tavoille ilmaista itseään. Poikia kiinnostaa tekniikka ja kone sinänsä, tyttöjä taas se, mitä koneella voi tehdä ja kehen sillä voi olla yhteydessä.

Marja Vehviläinen kuvaa artikkelissaan Pohjois-Karjalassa kokoontuvaa naisten tietotekniikkaryhmää, jonka lähtökohtana on ollut naisten oma arki. Sari Tuuva ja Johanna Uotinen esittelevät toisen, niinikään Pohjois-Karjalassa toimivan projektin Oppiva Ylä-Karjala, jotka molemmat todistavat, että paikallisten ryhmien avulla ja asukkaiden omista lähtökohdista käsin tietotekniikkaa voidaan tehdä tutuksi sellaisillekin ihmisille, jotka muuten jäisivät "kehityksestä" syrjään. Jälkimmäinen hanke on lisäksi mahdollistanut monille työttömille kouluttautumisen uuteen ammattiin ja työllistymisen omalla kotiseudulla. Alueelle on syntynyt uudenlaista toimintaa ja aktiivisuutta. Mutta, kysyvät kirjoittajat, jättääkö tietoyhteiskuntainnostus tilaa ja toiminnan mahdollisuuksia myös ilman henkilökohtaista tietokonetta ja nettiyhteyttä eläville kansalaisille?

Uhkana syrjäytyminen

Tietoyhteiskunnan suurimpia uhkia onkin syrjäytyminen, muistuttaa Tarja Cronberg. Syrjäytyminen hahmottuu uudella tavalla niiden välille, jotka osaavat ja niiden, joilla tarvittavia taitoja ei ole. Cronbergin mukaan suurta osaa syrjäytymisessä näyttelevät tarpeet eli se, kokeeko kansalainen, että on jotain, mihin teknologiaa on hyödyllistä käyttää. Jotkut tarpeet huomioidaan tekniikkaa kehitettäessä, toisia ei. Näin syrjäytyminen on sisäänrakennettu teknologiseen kehitykseen.

Tietoyhteiskunta seisakkeella pyrkii purkamaan asiantuntijatekstejä ja etsimään niiden takaa ihmistä. Kirja tarkastelee kansalaisen näkökulmasta – tosin tutkijan suulla – sitä yhteiskuntaa, jossa tietoyhteiskunnan puolesta liputtavat viranomaiset laativat strategioita, toteuttavat projekteja ja järjestävät koulutusta; jossa tietoyhteiskuntaa rakennetaan väestöä yhdenmukaistamalla. Artikkelit valottavat tietoyhteiskunnan tilaa monipuolisesti ja uusiakin ajatuksia tarjoten.

Kirjassa ei kritisoida itse tietoyhteiskunnan tavoittelua, vaan halutaan laajentaa keskustelua ottamalla mukaan myös ne näkökulmat, joita viranomaiset eivät tunnu huomaavan. Kirjoittajien ääneen lausumaton tavoite tuntuu sittenkin olevan, että tietotekniikka ja opastus sen käyttöön todella olisivat kaikkien saatavilla. Siinä mielessä kirja edustaa juuri sitä teknologista determinismiä, josta se ilmoittaa sanoutuvansa irti. Mitään vaihtoehtoja nykykehitykselle ei etsitä, vaan ikään kuin tyydytään siihen, että kun pyörät kerran lähtevät pyörimään, niitä on lähes mahdoton pysäyttää. Suuntaa voi sen sijaan muuttaa helpommin, ainakin teoriassa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *