Tamperelaiset on Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen ja Tampereen kaupungin museotoimen yhteishankkeen, Koskesta voimaa -verkkojulkaisun vanavedessä syntynyt teos. Se on kuvaus sotienvälisen Suomen suurimman teollisuuskaupungin infrastruktuurin kehityksestä. Väkilukua, sosiaalista rakennetta ja asumisoloja peilaavien tilastojen kautta rakennetaan kuvaa Tampereen kaupunginosien kehityksestä vuosina 1918-1940.

Kirja jakaa kaupungin kaupunginosarakenteen mukaisesti sosiaalisiin alueisiin, joiden kehitystä tarkastellaan erityyppisten väestötilastojen ja kaupunkikuvan muuttumisen valossa. Tamperelaiset rakentaa kuvan kantakaupungin, laitakaupunkialueiden ja esikaupunkialueiden väestöllisestä, sosiaalisesta kehityksestä seuraten samalla rakennuskannan muutoksia.

Se tulee samalla antaneeksi kuvan valtaisasta kaupunkistruktuurin kehityksestä ajanjaksona, jota on tässä mielessä ehkä aikaisemmin pidetty pysähtyneisyyden aikana: sotien jälkeen ja 1960-luvullahan sitä vasta rakennettiinkin! Tamperelaiset osoittaa, että vuosien 1918-1940 välillä sitä vasta lujaa mentiinkin, ainakin Tampereella.

Kirjan hienointa antia on sen erinomainen kuvitus, joka viehättänee paitsi tamperelaisia, kaupungissa muusta syystä vierailevia sekä kaupunkihistorian tutkijoita ja harrastajia. Jos tällaista teosta ei olisi julkaissut museotoimi, siihen tuskin olisi ollut kenelläkään muulla varaa. Näin upean kuvituksen pysymien arkiston kätköissä olisi ollut harmittava vahinko. Muiden kuin tamperelaisten perehtymistä kirjaan ja siinä esitettyihin kaupunginosiin helpottavat kartat. Hyvänä johdatuksena aiheeseen on heti kirjan sisäkanteen asemoitu kaupunginosakartta.

Tamperelaiset -kirjan tutkimuksellinen anti on osin yllätyksetön; kun kaupunki kasvoi laidoiltaan, keskusta-alueiden väestönkehitys hidastui. Uusien asuinalueiden myötä asumisväljyys kasvoi, tiilimuurit toivat mukanaan mukavuudet, vesihanan ja klosetin.

Satunnaisen (ja ”ei-oikean” tamperelaisen) lukijan näkökulmasta Tamperelaiset tasapainoilee osin vaarallisesti tilastoihin vankasti perustuvan historiantutkimuksen ja ei-niin tieteellisellä otteella kootun kaupunginosahistorian välimaastossa.

Tiukka tilastollinen ote tosin karkottanee kirjan ääreltä niitä tavallisia lukijoita, joita viehättävät kirjassa enemmän vanhat kuvat ja pienet, mukavan nurkkakuntaiset tarinat. Heitä varten kirja nähdäkseni on enemmän suunnattu, vaikka se antaakin paljon käyttökelpoista tilasto- ja tutkimustietoa myös alan ammattilaisille.

Tamperelaiset uhkaa ajoittain, varsinkin kuvattaessa kaupungin keskustakortteleiden rakentumista, muuttua tilastosulkeisiksi. Hengitystaukoja tarjoavia, tietoainesta tasapainottavia elämänmakuisia muistelmia on kirjassa kovin vähän. Ratinan kaupunginosassa jäätelöä valmistaneesta Giuseppe Minettistä kerrotun kaltaisia tarinoita olisi lukenut enemmänkin. Kaupunginosien elämää kuvaavien katkelmien osuuden lisääminen ylipäänsä olisi tasapainottanut kirjan ankaraa tilastollista otetta.

Tämä on kuitenkin kohtuullisen pieni kauneusvirhe kirjassa, jonka kaltaisia näkisi kernaasti muistakin suurista kaupungeistamme. Tälle tielle Keskisen, Peltolan ja Suodenjoen kirja toimii erittäin hyvänä mallikappaleena.

Tällaiselle kirjalle voisi odottaa jatko-osiakin, nimiehdotuksetkin olisivat jo valmiina. Kaupungin kehityksestä ennen vuotta 1918 voisi kertoa teos ”Muinaiset tamperelaiset” ja sotienjälkeistä aikaa ”Uuret tamperelaiset.”