Tocqueville: Tarkkanäköinen aristokraatti demokratisoituvassa maailmassa

Ensiksi sanottakoon, että arvostelun kirjoittaja on odottanut kirjan uusinta laitosta sormet syyhyten jo pitkään. Demokratia Amerikassa on sellainen kirja, johon uskoakseni moni Yhdysvaltain yhteiskunnan ja kulttuurin tutkija ei kyllästy. Tätä käsitystä vahvistaa vain Sami Janssonin uusi käännös. Teoksella on arvoa tietysti nykyisessä "amerikoituneessa" maailmassa, mutta silti täytyy yhä vain ihmetellä Tocquevillen tarkkanäköisyyttä, ennakkoluulottomuutta sekä ennusteita demokratian ja Yhdysvaltain tulevaisuudesta.

Tocqueville, Alexis de: Demokratia Amerikassa. Käännös: Sami Jansson. Gaudeamus, 2006. 688 sivua. ISBN 951-662-900-8.

Ensiksi sanottakoon, että arvostelun kirjoittaja on odottanut kirjan uusinta laitosta sormet syyhyten jo pitkään. Demokratia Amerikassa on sellainen kirja, johon uskoakseni moni Yhdysvaltain yhteiskunnan ja kulttuurin tutkija ei kyllästy. Tätä käsitystä vahvistaa vain Sami Janssonin uusi käännös. Teoksella on arvoa tietysti nykyisessä "amerikoituneessa" maailmassa, mutta silti täytyy yhä vain ihmetellä Tocquevillen tarkkanäköisyyttä, ennakkoluulottomuutta sekä ennusteita demokratian ja Yhdysvaltain tulevaisuudesta.

Erehtymätön Tocqueville ei suinkaan ollut. Hänen ennusteensa siitä, että Pohjois-Amerikan alkuperäisväestö tuhoutuisi täysin ei tapahtunut. Päinvastoin kuin hän uskoi 1830-luvulla, nähtyään eritoten valkoisen Amerikan häikäilemättömyyden, osa Keskilännen intiaaneista saatiin "sivilisoitua" ja viljelemään jopa maata – Tocquevillen onneksi, sillä hän näki heidät jaloina ihmisinä, vaikkakin väkivaltaisina ja liki pitäen ikuisina villeinä. Toisena, pahemmin virheellisenä uskomuksena täytyy pitää sitä näkemystä, että vapautuessaan orjaväestö tulisi käyttämään asemaansa väärin. Orjia ei voinut opettaa käyttämään vapautta noin vain, kun menneisyys ei ollut opettanut vastuuta, edes omasta itsestä. Henkisen kapasiteetin puutteen vuoksi mustien vapautus lupasi vain huolia, ja valtaan päästyään seurauksena olisi vain murheita. Tämä skenaario ei tietenkään tapahtunut sisällissodan (1861-1865) jälkeen – valkoinen mies alisti afrikkalaisamerikkalaisen uusin metodein lähes välittömästi.

Kirja (I osa ilmestyi v. 1835, II osa v. 1840) on muilta osiltaan hämmästyttävän paljon täynnä lähestulkoon paikalleen osuvia ennusteita. Tocqueville piti lähes selviönä, että Venäjä ja Yhdysvallat tulisivat hallitsemaan maailmaa. Näin kävikin ideologisesti 1900-luvulla. Yhtä ilmeistä hänelle oli myöskin se, että orjien joskus vapautuessa tasa-arvo ei saavuttaisi heitä. Varsin pessimistisesti Tocqueville ennusti valkoisten eristäytymistä, joka toteutuikin 1800-lopulta alkaen segregaationa eli laillistettuna rotuerotteluna. Varsin modernilla ajattelutavalla ranskalainen elitisti ymmärsi, että afrikkalaisen syntyperän omaaviin, tummiin ihmisiin oli jo liitetty lähtemätön arpi. "Orjuuden muisto häpäisee rodun, ja rotu pitää yllä orjuuden muistoa," totesi syvästi orjuutta vihannut Tocqueville.

Tähän toisaalta päättyvät pääosin ne Tocquevillen tulkinnat, josta liki pitäen kaikki kiinnostuneet ovat yhtä mieltä. Oliko hän optimisti demokratian tulevaisuuden suhteen? Ehkä. Ranskalainen Amerikan vierailija teki paljon ajatustyötä matkansa jälkeen. Seurauksena eräät hänen visioistaan tulivat hyvinkin teoreettisiksi. Hän kysyi mitä voisi tapahtua tulevaisuudessa sen sijaan että olisi sanonut jotain järkähtämättömiä mielipiteitä. Vain siitä Tocqueville oli varma, että jonkinlainen omituinen "kaitselmus" varjeli amerikkalaista yhteiskuntaa, jonka säilymistä turvasi ennen kaikkea eristyneisyys Euroopasta.

Tocqueville loi myös sellaisia mielikuvia Yhdysvalloista, jotka ovat eläneet tähän päivään asti akateemisissa piireissä. Kuten esimerkiksi merkittävin viime vuosikymmenien puritanismin asiantuntija Sacvan Bercovitch, ranskalainen Amerikan tutkija ymmärsi useiden yhdysvaltalaisten pitävän itseään Jumalan valittuna kansana, joka toteutti Jumalan sanaa maan päällä parhaalla mahdollisella tavalla. Amerikkalainen toteutti mielestään ennalta määrätyn kohtalon kaavaa, jonka kruununa oli se Yhdysvallat, jonka puritaanit olivat perustaneet. Kohtalonusko lisäsi miltei järjettömällä tavalla isänmaanrakkautta, joka nivoutui äkkiä kristilliseen uskontoon, suuntauksesta riippumatta.

Moinen isänmaallisuus ärsytti Tocquevillea suunnattomasti. Hän ilmaisee kirjassaan useamman kerran sen, kuinka yhdysvaltalaiset eivät kestä ulkomaalaisten kritiikkiä lainkaan. Enemmistö amerikkalaisista oli aristokraatin mielestä varsin henkisesti vajaata kansaa, joiden kanssa ei voinut fiksusti keskustella demokratian puutteista. Kun enemmistö Yhdysvaltain kansalaisista oli samaa mieltä yksilön vapauksista ja suvereenisuudesta (individualismista), se ei voinut hyväksyä mitään amerikkalaisen demokratian kritiikkiä.

Tocqueville kammoksui sitä Yhdysvaltain piirrettä, joka teki ihmisistä itseriittoisia ja itsekritiikkiin kykenemättömiä. Tärkein syy hänen mielestään tähän oli suhteellinen elinolojen tasa-arvoisuus. Riittävän suurella osalla väestöstä oli teoreettinen mahdollisuus nousta rikkaiden joukkoon ja tämä houkutin johdatti amerikkalaisen yhteiskunnan, lakien ja tapojen kehittymistä. Ylivoimaisen enemmistön elämän suurin tavoite, ellei ainoa, oli rikastuminen. Erityisen iljettävää tämä oli Tocquevillen mielestä siksi, että kansa oli ainakin tuolloin vielä valistumatonta, käytti ansaitsemansa rahat lyhytnäköisesti ja laiminlöi tarkoituksellisesti sen henkisen kehityksen, josta ei ollut välitöntä taloudellista hyötyä.

Tämän itsenäisesti, mutta laiskasti ajattelevan enemmistön Tocqueville näki useiden demokraattisten valtioiden suurena uhkana, vaikkakin hän varoi tarkoin tekemästä yleistyksiä Yhdysvaltain kehityksen pohjalta. Kun kansalla oli yhdenmukaiset materiaaliset halut eikä juuri muita yhteisiä yhteiskuntaa laajemmalti parantavia tavoitteita, demokraattinen enemmistö uhkasi jättää päätäntävallan tulevaisuudessa pienemmälle joukolle kansalaisia.

Valta saattoi jäädä tyranneille. Niille, jotka ymmärsivät kansalaisten välinpitämättömyyden kanssaihmisiään kohtaan; olivathan yhdysvaltalaiset ennen kaikkea kiinnostuneita vain oman itsensä ja lähimmäistensä taloudellisesta hyvinvoinnista. Enemmistöstä saattoi tulla vallan käyttäjien pellejä, "hyvinvoinnin orjia", joita kiinnosti vain raha. Järjestelmän oikkuja ja virheitä ei voinut arvostella, koska enemmistö oli antanut tuen varsin vapaalle demokraattiselle järjestelmälle. Jos yhdysvaltalainen olisi kiistänyt systeemin täydellisyyden, hän olisi kiistänyt samalla oman kohtalonuskonsa ja haavekuvansa tasa-arvoisuudesta, kuten Tocqueville totesi.

Tämä johtui Tocquevillen mukaan siitä, että tasa-arvo oli yhdysvaltalaisten pyhin periaate. Se oli tärkeämpi jopa kuin vapaus. Amerikkalaiset olivat valmiita heittämään poliittiset oikeutensa vaikka katuojaan, jos he vain saisivat vastineeksi materiaalista hyvää. Täten tasa-arvo linkittyi tiukasti yhdysvaltalaisten mielissä rajattomaan oman (materiaalisen) edun tavoitteluun, jossa maallisen omaisuuden kerääminen oli tärkeintä. Ihmiset loivat ranskalaisen tarkkailijan mukaan illuusion siitä, että he olivat yhä elämänsä täysiä herroja. Poliittinen vapaus oli uhrattavissa, taloudellinen ei sen lupausten vuoksi.

Tocqueville pelkäsi suuresti sitä, että enemmistö tulisi käyttämään yleisen mielipiteen valtaa väärin. Kun kansan mielestä enemmistön ääntä oli kunnioitettava aina, Tocqueville tarjosi varsin elitistisen vaihtoehdon – tosin hyvin totuudenmukaisen. "Oikeudenmukaisuuden valta" oli hänen mielestään vielä tärkeämpi arvo kuin kansan valta. Tosin oli ilmeistä, että "konsensus" ei hyväksyisi tällaista ajatusta äärimmäisen vapaissa, materialistisissa yhteiskunnissa. Tämän pohjalta Tocqueville kehitti hirviömäisen tulevaisuuskuvan demokraattisesta yhteiskunnasta, jossa "enemmistö rajoittaa ajattelua". Enemmistö voi halutessaan sanoa vähemmistön edustajille, että nämä voivat tehdä ja julistaa mitä vaan, mutta he menettäisivät ystävänsä ja heidän julkisen tuen. Tämän vision mukaan Tocqueville uskoi, että enemmistö itsekin voisi harjoittaa todellista tyranniaa – jopa puhtaan omantunnon kera -, ja tavallaan tämä toteutuikin 1940-luvulta alkaen siinä Yhdysvaltojen "noitavainossa", jonka tunnetuin johtaja oli wisconsinilainen Joe McCarthy.

Näkikö Tocqueville sitten mitään hyvää demokratian tulevaisuuden suhteen? Miksipä ei, sillä hänen visionsa olivat ennen kaikkea varoituksia, eivät ehdottomia ennustuksia. Amerikkalaiset näyttivät arvostavan suuresti lakimiehiä ja liittovaltion tuomareita, joiden arvostelukyky oli "ilmeisesti" tavallisen kansan yläpuolella. Lakeja saatettiin muuttaa, mutta ehtona positiiviselle kehitykselle oli se, että kansa valistuisi tarpeeksi ja hyväksyisi oman edun tavoittelun rajoitukset. Lisäksi Tocqueville uskoi vakaasti siihen, että vapaiden kansalaisten yhdistystoiminta oli tärkein tae konsensuksen harjoittaman ylivallan hillitsemiseksi. Yhdysvalloissa näytti olevan suurta innokkuutta tällaiseen vapaaseen toimintaan, mikä vain vahvisti sitä ranskalaisen aristokraatin uskoa, että vapaus oli suurempi ja pyhempi asia kuin materiaalinen vauraus.

Vapaan kansalaisen tuli käyttää siis oikeuksiaan mahdollisimman tunnollisesti, jotta yhteiskunta toimisi parhaalla tavalla. Tocqueville tutkaili ihailevasti Uuden Englannin valistuneita ihmisiä, joilla oli kunnollinen koulutus ja kiinnostusta paikalliseen lainsäädäntöön. Sama koski Yhdysvaltain valamiestyötä, jonka hän näki kansalaisia henkisesti kasvattavana instituutiona. Se viimeistään pakotti ei-ajattelevat kansalaiset miettimään muitakin kuin omaa itseään.

Demokratian toimimisen suuri este oli Tocquevillen mielestä siis materiaalista hyvää tavoittelevien ihmisten välinpitämättömyys itsenäisestä ajattelusta yleisen mielipiteen tyranniassa. Hän pelkäsi ihmisten keskiluokkaistumisen johtavan juuri tähän. Tulevaisuuden suurena uhkana oli lopulta uudenlainen aristokratia, plutokraattinen omistaja-/johtajaluokka, jonka syntyä vanhan ajan aristokraatti pelkäsi valtavasti. Se määrittelisi ihmisten taloudellisen vaurastumisen rajat, jotka enemmistö hyväksyisi tasa-arvon nimissä. Toisin sanoen, pahimmassa tapauksessa demokraattinen enemmistö saattaisi maksaa kalliin hinnan hedonistisesta ajattelustaan ajautuessaan hallitsevan aristokraatin vallasta hyötykäyttöä ajattelevan aristokraatin käsiin.

Mikä on siis lopullinen Tocquevillen tuomio demokratiasta, erityisesti sen amerikkalaisesta versiosta 1800-luvun alkupuoliskolla? Kaikesta kritiikistä ja kauhuskenaarioista huolimatta hän ylistää vapauden tuomia oikeuksia. Ne viisaat, joilla ei ole ollut aiemmin valtaa, voivat käyttää sitä sivistyneissä, demokraattisissa yhteiskunnissa tehokkaasti hyväkseen. Demokraattisen enemmistön vastuu oli täten varsin suuri: se saattoi itse tuhota tasa-arvoihanteen liioitellulla itserakkaudella ja ahneudellaan, tai tuoda maailmaan sellaisia yhteiskuntia, joiden rinnalla muut näyttivät todellakin puhtailta tyrannioilta. Vaikka Tocqueville ei halua maalata kuvaa demokratia-utopian epäonnistumisesta, hänen aristokraattinen taustansa ei anna ikinä periksi. Tasa-arvosta humaltuneet ihmiset voivat tuhota kokonaisen valtakunnan itse.

Tuoreen suomennoksen tehnyt Sami Jansson on onnistunut työssään mainiosti. Useiden vieraskielisten laitosten ohella täytyy antaa kunnia erityisesti sille, että hän on käyttänyt työssään runsaasti muuta kirjallisuutta, alkaen George Wilson Piersonin klassikosta, Tocqueville and Beaumont in America. Epäilemättä tämän taustatyön vuoksi tätä suomenkielistä käännöstä onkin saatu odottaa vähän pidempään.

Tämä ei kuitenkaan laske lainkaan kirjan lukuarvoa tälläkään hetkellä. Monet Tocquevillen mielikuvat tulevaisuudesta ovat toteutuneet, mutta tulkinnat eroavat kovasti toisistaan vieläkin. Vahvimmin poliittisesti vasemmalle ajautuneiden mielestä hän on osunut varsin oikeaan siinä, että kapitalistinen konsensus länsimaissa on syntynyt liki siten kuin Tocqueville ennustikin. Siitä syystä vasemmistolaiset saattavatkin nähdä tässä kirjassa suuria uhkakuvia tulevaisuudelleen. Toisaalta monet muut huomaavat ranskalaisen aristokraatin positiivisen vision kansalaisyhteiskunnasta, jossa ihmiset kokoontuvat yhdistyksiin ja pystyvät muuttamaan maailmaa toivomallansa tavalla – oikeudenmukaisempaan suuntaan. Kuten usein, lopullinen tuomio Tocquevillen kirjasta jää lukijan tulkinnan varaan, tosin varsin maukkaalla tavalla.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *