Historiantutkija Katriina Lehdon tänä syksynä (2007) julkaistu elämäkertateos Ulrike Meinhofista (1934-1976) kertoo saksalaisesta vasemmistoaktivistista ja toimittajasta, joka on jälkipolville tullut tunnetuksi ennen kaikkea maanalaisen terroristiryhmittymän Punaisen armeijakunnan (Rote Armee Fraktion, RAF) perustajajäsenenä. RAF aloitti väkivaltakampanjansa toukokuussa 1972 tekemällä kuusi pommi-iskua eri puolilla Saksaa. Iskujen kohteina olivat liittovaltion tuomioistuimen tuomari, muutama poliisilaitos ja Yhdysvaltain armeijan tukikohta sekä Springer-konsernin lehtitalo. Pian iskujen jälkeen Meinhof, RAF:n johtajana pidetty Andreas Baader sekä ryhmän neljä muuta jäsentä vangittiin. Meinhof kuoli vankilassa keväällä 1976 mitä ilmeisemmin hirttäytymällä. Vuotta myöhemmin myös Baader, Gudrun Ensslin ja Jan-Carl Raspe surmasivat itsensä vankilassa. Lehdon tekeillä olevaan väitöskirjaan pohjaava teos päättyy syksyyn 1977, eikä näin ollen käsittele RAF:n kampanjan myöhempiä vaiheita 1980- ja 1990-luvuilla. Virallisesti RAF lopetti toimintansa huhtikuussa 1998.

Julkisessa keskustelussa poliittiset väkivallanteot pyritään usein selittämään pois leimaamalla niiden tekijä tai tekijät jollain tavoin valtaväestöstä poikkeaviksi. Tällöin suurennuslasin alle joutuvat yksilön persoona (temperamentti, mielenterveys), tausta (sosioekonominen asema, koulutustaso, viiteryhmät) ja tämän omaksumat ideologiset vaikutteet. Meinhofin osallistuminen väkivaltakampanjaan on tuottanut runsaasti selityksiä jo siitä syystä, että hänellä oli ns. yhteiskuntakelpoisen ihmisen tausta; Meinhof tuli keskiluokkaisesta perheestä, oli hyvin koulutettu ja omasi porvarillisen ammatin. Lisäksi Meinhofin toiminta RAF:ssa oli selkeä irtiotto hänen aikaisemmasta roolistaan tunnettuna antimilitarismin ja laillisuuden puolestapuhujana. Myös tapa, jolla hänen elämänsä päättyi 42-vuotiaana, on leimannut spekulaatioita hänen edellisvuosina tekemistään ratkaisuista, hänen persoonastaan ja RAF:n ryhmädynamiikasta. Joillekin tutkijoille tyydyttävä vastaus Meinhofin elämäntarinan katkoksiin on löytynyt Meinhofin aivojen rakenteesta. Tutkijoiden lisäksi Meinhofin toimia ovat tulkinneet hänet tunteneet aikalaiset, joiden kommentointia lienee ainakin 1970-luvulla lisännyt paine tulla julkisesti leimatuksi poliittisen väkivallan tukijoiksi. Samalla heidän näkemyksilleen Meinhofista on annettu erityistä painoarvoa – hehän oletettavasti tunsivat tämän paremmin kuin kukaan muu. Lehto sisällyttää teokseensa Meinhofin tunteneiden aikalaisten arvioita, mutta antaa pääpuheenvuoron Meinhofille itselleen analysoimalla tämän 1960- ja 1970-luvuilla kirjoittamia tekstejä.

Terroritekoja yksilöllisinä tragedioina lähestyvät selitykset ohittavat sen, että terrorismi kertoo väistämättä myös yhteiskunnasta, josta sen toteuttajat tulevat ja jossa toiminta tapahtuu. Poliittinen väkivalta on keino saada julkisuutta ja painoarvoa toimijoiden omille näkemyksille. Sillä pyritään myös muuttamaan vallitsevia olosuhteita. Lehto suhteuttaa Meinhofin poliittiset näkemykset ansiokkaasti oman aikansa kiristyneeseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin 1960-luvun lopun Saksassa. Hän osoittaa Meinhofin siirtymisen laillisuuden puolestapuhujasta aseellisen toiminnan toteuttajaksi olleen tämän kokemusten muovaaman asteittaisen henkilökohtaisen arvomuutoksen ja tietoisten valintojen yhteissumma. Väkivallan käyttöä harkitsivat (ja lopulta toteuttivat) myös muut vasemmisto-opposition jäsenet kuin vain ne, jotka perustivat RAF:n vuonna 1970. Lehto määrittää Meinhofin elämän käännekohdaksi tämän joutumisen etsintäkuulutetuksi vartijan murhayrityksestä. Tällöin hän painottaa Baaderin vapautusoperaation ja RAF:n perustamisen väliin jäävää kolmen viikon mittaista ajanjaksoa. Baader oli tuomittu kolmeksi vuodeksi vankeuteen osallisuudestaan huhtikuussa 1968 tapahtuneeseen Frankfurtin tavaratalotuhopolttoon. Lisäkatkoksia RAF:n tarinassa voitaisiin osoittaa myös siinä, miksi ryhmä lopulta aloitti väkivaltakampanjansa (vasta) kaksi vuotta myöhemmin ja toisaalta myös siinä, miksi kampanja ei päättynyt aikaisemmin kuten esimerkiksi alkuperäisten perustajajäsenten pidätyksiin.

Lehdon teoksessaan rakentaman narratiivin ongelmat liittyvät Meinhofin persoonan, henkilöhistorian ja yhteiskunnallisen murroksen eritahtisuuden yhteensovittamiseen. Lehdon mukaan voimme ymmärtää paremmin Meinhofin 1970-luvun alussa tekemiä valintoja ja niiden luonnetta, jos tarkastelemme tämän koko siihenastista elämää. Osaltaan Lehdon linjaus seurannee Meinhofin näkemystä henkilökohtaisen poliittisuudesta. Osaltaan kyse lienee myös Meinhofista aikaisemmin esitetyistä moralisoivista tulkinnoista, jotka ovat korostaneet muun muassa Meinhofin avioeron (1968) merkitystä tämän myöhemmälle toiminnalle. Kriittisimmin Lehto suhtautuu juuri näihin ”aikalaismiesten” tulkintoihin (s. 317). Valitettavasti Lehto ei erittele teoksessaan aikaisempaa akateemista tutkimusta, vaan puhuu Meinhofista ”vallalla olevasta käsityksestä”, joka on ilmeisen negatiivinen Saksassa, jossa Lehto itse asuu. Suomalaiselle lukijakunnalle Meinhofin ympärille rakennettua kaanonia olisi kuitenkin tullut avata enemmän – ketkä kaikki sitä ovat ylläpitäneet, onko keskustelu todella ollut niin yksimielistä ja miten tulkinnat ovat mahdollisesti muuttuneet kolmessa vuosikymmenessä. Lehto viittaa useaan otteeseen Meinhofin tyttäriin ja entiseen aviomieheen, jotka ovat katsoneet Meinhofin ryhtymisen aseelliseen toimintaan olleen epätoivoinen ja irrationaalinen ratkaisu (s. 10). Ex-miehen vuonna 1974 julkaistusta teoksesta Lehto toteaa: ”Mikäli Meinhofin säälimättömät kommentit Röhlin kirjan suhteen olisivat julkisuudessa tunnettuja, saattaisivat ne muuttaa hänestä [Meinhofista] vallalla olevaa kuvaa inhimillisempään suuntaan, sillä entisen aviovaimon katkeruuden tunne aiempaa miestään kohtaan käy niistä ilmi, vaikka ne ovat poliittisesti muotoiltuja.” (s. 300) On vaikea käsittää, miten säälimättömyys ja katkeruus tekisivät terroritekoihin osallistuneesta inhimillisemmän hahmon.

Korostamalla Meinhofin persoonan (tiettyjä) piirteitä – ”vastuuntuntoa, älykkyyttä ja johdonmukaisuutta – – ehdottomuutta” (s. 30) kautta linjan aina tämän lapsuudesta saakka Lehto pönkittää vaikkakin painopistealueiltaan vaihtoehtoista niin yhtä kaikki essentialistista luentaa Meinhofista. Tämän henkilökohtaisessa elämässään tekemiä ratkaisuja Lehto kuvaa ”onnistuneiksi”, ”viisaiksi” (s. 43) ja ”rohkeiksi” (s. 47, 51). Teosta lukiessa on vaikea välttyä mielikuvalta, että Lehto on jo tutkimusprosessin alussa, ennen Meinhofin koko kirjalliseen tuotantoon perehtymistään, päättänyt, mitkä henkilökohtaiset tekijät ja ominaisuudet ovat määrittäneet Meinhofia ja hänen tekemiään valintoja. Tämä näkyy teoksen pääkysymyksessä: ”Mikä sai kypsän ja älykkään naisen ja kahden lapsen äidin ryhtymään lainvastaisia keinoja käyttäneeseen [Andreas Baaderin] vapautusoperaatioon?” (s. 10). Lehto olisi myös voinut asettaa kysymyksen toisin: ”Mikä sai laillisuutta ja väkivallattomuutta tukevan aktivistin ryhtymään lainvastaisia keinoja käyttäneeseen vapautusoperaatioon?”

Sukupuoli on sinänsä kiinnostava tekijä, että se auttaa osaltaan ymmärtämään Meinhofin ympärille rakennettua kaanonia. Siinä missä miehen väkivaltainen käytös helposti luonnollistetaan, naisen käyttämän väkivallan koetaan vaativan erityistä selittämistä. Jos yhtälöön lisätään vielä käsitys äidistä elämän synnyttäjänä ja suojelijana, Meinhofin osakseen saaman ryöpytyksen määrä ei ainakaan ensi alkuun hämmästytä. Tapahtuma- ja henkilöhistoriallisen "kuka Meinhof todella oli" -analyysin sijaan Lehto olisi hyvin voinut keskittyä purkamaan Meinhofin ympärille rakennettua kaanonia suhteessa muihin RAF:n (naispuolisiin) jäseniin. Nyt sukupuoli jää RAF:n sisäistä dynamiikkaa selitettäessä "lapsipuolen" asemaan: ”Kuten kuuliaiset lapset pelkäävät kaikkein eniten sitä, että vanhemmat, erityisesti isä, menettävät malttinsa tai pahoittavat mielensä, halusi Meinhof pitää huolen siitä, etteivät hänen ja Baaderin näkemykset menneet ristiin.” (s. 280). Meinhofin asemoiminen kuuliaiseksi lapseksi ei juuri tue Lehdon teesiä, jonka mukaan Meinhofin osallistuminen aseelliseen toimintaan oli looginen ja tietoinen, aikuisen ja ”täysissä järjissään” olevan ihmisen tekemä ratkaisu (Helsingin Sanomat 23.10.2007).

Vastuullisuuden kysymys liittyy myös Lehdon taipumukseen selittää Meinhofin ja tämän viiteryhmien intentioita ja näkemyksiä muiden toimijoiden kustannuksella. Hetkittäin hän vaikuttaa tulkitsevan Meinhofin tekstejä varsin kirjaimellisesti (”Kaiken kaikkiaan sekä RAF:n toiminta että erityisesti sen puolustelut ovat yllättävän puolustelevia.” s. 290). RAF:n lausunnot eivät kuitenkaan ainoastaan kuvanneet yhteiskunnallisen normiston vastaista toimintaa, ne myös pyrkivät oikeuttamaan sen. Meinhofin tavoin Lehto esittää poliisien ja viranomaisten toimet kasvottoman valtiokoneiston ylimitoitettuina sortotoimina, jotka ikään kuin pakottivat väärinymmärretyt vaarattomat radikaalit turvautumaan pommi-iskuihin ja jotka myös osaltaan painostivat jatkamaan tuota kampanjaa. Kenties juuri Meinhofin oman näkökulman painottaminen on tehnyt Lehdon teoksesta myös niin verettömän; RAF:n toiminnan uhreja ei siinä juuri mainita. RAF:n jäsenten keväällä 1972 suorittamissa pommi-iskuissa kuoli neljä ja haavoittui 31 ihmistä. Meinhofin kuoleman jälkeisistä RAF:n terroriteoista Meinhofia ei voida pitää vastuullisena. Siksi Lehdon pohdiskelu siitä, miten Meinhof olisi suhtautunut kevään 1976 jälkeisiin terroritekoihin kummastuttaa: ”Meinhof ei enää silloin [syksyllä 1977] ollut elossa mutta olisi todennäköisesti antanut suostumuksensa tekoon [yleisen syyttäjän Siegfrid Bubackin murhaan].” (s. 281)

Vaikka koko yksilön elämänkaaren kattava psykologisoiva tulkinta on varsin ongelmallinen selitettäessä poliittista väkivaltaa, Lehdon teosta voi suositella vivahteikkaana narratiivina ihmisestä, joka kuitenkin ehti tehdä elämässään paljon muutakin kuin vain terroritekoja.