Toisenlaiset neukkumuistelmat?

Inkerinsuomalaisen Rudolf Sykiäisen elämäntaival on monessa mielessä poikkeuksellinen. Kotitaustastaan hän sanoo, että se ei poikennut millään muulla tavoin tavallisista inkeriläisistä kodeista paitsi että kotona oli "valtavat määrät kirjoja" (31). Sykiäinen oli opettajaperheestä. Sittemmin hän osallistui toiseen maailmansotaan, koulutettiin diplomaattitulkiksi, jossa työssä hän viihtyi 1950-luvulle saakka, ryhtyi toimittajaksi, ryhtyi freelance toimittajaksi (mm.

Sykiäinen, Rudolf: Musta Rudolf. Ihmeelliset seikkailuni bolseviikkien maassa. Tammi, 2000. 369 sivua. ISBN 951-31-1747-2.

Inkerinsuomalaisen Rudolf Sykiäisen elämäntaival on monessa mielessä poikkeuksellinen. Kotitaustastaan hän sanoo, että se ei poikennut millään muulla tavoin tavallisista inkeriläisistä kodeista paitsi että kotona oli "valtavat määrät kirjoja" (31). Sykiäinen oli opettajaperheestä. Sittemmin hän osallistui toiseen maailmansotaan, koulutettiin diplomaattitulkiksi, jossa työssä hän viihtyi 1950-luvulle saakka, ryhtyi toimittajaksi, ryhtyi freelance toimittajaksi (mm. Kalevan kolumnistina 1970- ja 1980-luvuilla) jne.

Sykiäinen on intellektuelli ja veijari, mikä merkitsee, että hän myös ilottelee saadessaan lausua arviointeja, jotka eivät ole samansuuntaisia kuin sovinnainen ajattelu. Sykiäinen mm. sanoo, että tavatessaan ensi kertaa Stalinin tämän silmien "suloinen ilme ei kertakaan sammunut tai kovettunut" (129). Berijan hän sanoo olleen kotioloissa tavattoman säyseän ihmisen. Tämä on täysin mahdollista. Eihän Hitlerkään aina karjunut ja melskannut vaan oli monien dokumenttien mukaan esim. loma-asunnollaan Kotkanpesässä mitä välittömin ja hauskin veikkonen.

Sykiäisen parhaita puolia on ilman muuta se, että hän osaa piirtää vain muutamalla vedolla henkilökuvia. Joitakin niistä allekirjoittanutkin voi kokemuksesta kommentoida. Sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle monien muiden punaisten kanssa paennutta Tuure Leheniä – sittemmin mm. Petroskoin yliopiston rehtoria, Espanjan kansalaissodan komissaaria ja Terijoen hallituksen sisäministeriä – kuvataan velmuksi kielitaituriksi, jolta Sykiäinen kysyi mm. hänen italiankielen taitoaan. Lehen kysyi vuorostaan, että pitäisikö osata ihan heti – hän nimittäin lupasi osata muutaman päivän kuluttua.

Sodan jälkeen Lehen muutti takaisin Suomeen, ja toimi muistaakseni SKP:n valistussihteerinä. Joskus opiskelijaradikalismin nousun aikoihin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa hänet kutsuttiin Turun yliopistolle alustamaan Pohjoismaisen Kesäakatemian dialektiikka-opintopiiriin. Luentosali VI oli täpötäynnä. Lehen oli kovasti otettu siitä, että pääsi esiintymään yliopistolla – hän nimittäin sai Suomen kansalaisuudenkin takaisin vasta 1950-luvun lopulla – ja sanoi jo matkalla ilahtuneensa kovasti, koska näki junassa vanhan tuttavansa tohtori Otto Brusiinin. (Brusiin oli sodan jälkeen punaisen Valpon päällikkö ja sittemmin Turun yliopiston yleisen oikeusteorian professori.) Sitten Lehen teki taas ilahduttavan havainnon: "No mutta, onhan se Otto täälläkin, siellä istuu takarivissä ja yrittää kätkeytyä Uuden Suomen taakse".

Neuvostoliitto oli erittäin säikky arvostelun edessä. Yhtäältä sellaiseen vastattiin syyttämällä neuvostovastaisuudesta. Toisaalta taas jonkin arvostelevan kommentin lausuja ei ehkä ollenkaan aavistanut, minkälaisen kiipelin hän saattoi tuttavilleen aiheuttaa. Erityisesti intellektuellit joutuivat helposti tämän tapaisiin välikäsiin. Tämä tulee monesti herkullisella tavalla ilmi myös Sykiäisen muistelmissa. Lukija voi jo etukäteen arvata, että Pentti Saarikosken vierailu ei suju kommelluksitta, mutta yllättävämpää lienee, että ei myöskään Kaj Chydeniuksen vierailu suju jälkiä jättämättä. Chydeniuksen vierailu oli kaikin puolin menestys ja hän kirjoitti siitä Tiedonantajaan matkakertomuksen. Chydenius mainitsi ohimennen, että kun hän asui konservatorion asuntolassa, sen soittopelit olivat epävireessä. "Jospa tietäisitte, mikä melu siitä nousi puolueen keskuskomitean kansainvälisessä osastossa!", kirjoittaa Sykiäinen.

Itsekehu kuuluu myös Sykiäisen – kuten niin monen muunkin muistelijan – arsenaaliin. Sykiäistä ei esimerkiksi voi oikein kuvitella talousmieheksi, mutta niin vain on, että Sykiäinen omien sanojensa mukaan ehdotti ministeriön virkamiehille sotakorvaustoimitusten loppuessa sotakorvaustavaroitten kaupallista tuontia Suomesta. Hän perusteli asiaa sillä, että jos niin ei tehdä, Suomen teollisuudessa puhkeaa sotakorvausaloilla vakava kriisi, koska tavaroilla ei enää ole menekkiä (122). Kuten tiedetään, tuotanto myös jatkui vientinä Neuvostoliittoon, ja niinpä jotkut muistelijat ovat olleet suorastaan sitä mieltä (mm. Harki: Sotakorvausten aika), että sotakorvaukset olivat lopulta tarpeellinen pakkokeino teollisuuden tuotantorakenteen muutoksessa.

Sykiäinen esittää muutamia hämmästyttäviä mielipiteitä. Yksi kaikkein hämmästyttävimmistä on varmasti se, että Sykiäinen ei muista yhdessäkään kääntämistään monista kirjeistä NKP:lta SKP:lle annetun menettelytapaohjeita jossakin konkreettisessa tilanteessa. Niissä vain Sykiäisen mukaan analysoitiin sekä Suomen kansallisia poliittisia ja taloudellisia tapahtumia että kansainvälisiä tapahtumia (357). Toisaalta kuitenkin aikaisemmin hän jo on kirjoittanut pienehköstä ryhmästä ihmisiä, "joita pidettiin pätevinä neuvonantajina nimenomaan suomalaisille kommunisteille" (277). Mistä siis on kysymys? Kysymys lienee ensinnäkin siitä, että ohjeita ei yleensä annettu kirjallisina. Toisaalta kyse on varmasti siitä, monille suomalaisille kommunisteille "johtavat toverit" naapurimaassa olivat kaikkitietäviä, joiden armollisia neuvoja anottiin viitoittamaan Puoluetta oikealle tielle kussakin konkreettisessa tilanteessa. Siksi, en pidä ihmeenä, että varsinkin älykkäimmät näistä neukkutovereista ilmeisesti hyvin usein pikemminkin pidättelivät kuin tyrkyttivät neuvojaan.

Neuvostoliitossa opiskeltiin miltei minkä tahansa akateemisen (ja muunlaisenkin) tutkinnon yhteydessä hyvin laajasti marxilais-leniniläistä filosofiaa. Tämän yhteyteen kuului myös laaja joskin yleensä propagandistinen "porvarillisen" filosofian opiskelu. "Yleensä" tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että suomeksikin käännettiin useita hyvinkin korkeatasoisia neuvostofilosofien tutkimuksia esim. Antiikin filosofiasta, Hegelistä, taloustieteen historiasta jne. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, että neukkumuistelmissa ei yleensä, kuten ei Sykiäisenkään muistelmissa, ole minkäänlaista filosofista kipinää, vaikka Sykiäinenkin opiskeli filosofiaa "parhaiden opettajien opastuksella" (105). Puolueeseen ei juuri koskaan ole liitytty siksi, että Marxin, Engelsin tai Leninin filosofia tai kapitalistisen talouden analyysi olisi intellektuaalisesti viehättänyt.

Puolueseen ei myöskään oteta etäisyyttä siksi, että jokin muu kuin marxilainen oppisuunta, vaikkapa Smithin oppi vapaiden markkinoiden ja kansalaismoraalin problematiikasta tai vaikkapa Dostojevskin tai Tolstoin psykologia, olisi näyttänyt perustellummalta. Puolueen jäsenyyden perustana olivat yksinkertaisesti isänmaallisuus ja tietyt edut ja sen vastustamisen motiivina neuvostodiktatuurin konkreettiset epäkohdat. En tiedä, onko liian pitkälle menevä selitys, mutta tuntuu siltä, että jos Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisillä johtajilla olisi ollut jonkinlainen intellektuaalinen vire ja kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen näkemys, myös monilta nyky-Venäjän epäkohdilta olisi säästytty.

Sykiäistä on moitittu siitä, kuten myös monia muita neukkumuistelijoita, että hän ei varmaan paljasta kaikkea. Tätä on vaikea todistaa. Se saattaa olla totta, mutta eivät arvostetutkaan muistelmat aina kaikkea ole paljastaneet. Ei Mannerheim muistelmissaan kertonut siitä, että hän oli tietynlaisena taustavoimana – "Anderssonina" – mukana vaikkapa lapualaisten organisoimassa Mäntsälän kapinassa vuonna 1932 (tosin tosipaikan tullen kieltäytyen diktaattoriehdokkuudesta).

Sykiäisen muistelmateos ei tulle kuulumaan kirjallisuudenhistorian suurimpien muistelmateosten joukkoon. Sen verran hätäisesti ja pintapuolisesti siinä siirrytään asiasta ja henkilöstä toiseen. Teoksessa ei ole myöskään mitään kovin suuria paljastuksia. Mutta teos on erittäin lukukelpoinen, ja se tuo esiin mielenkiintoisia tuokiokuvia naapurimaiden sodanjälkeisistä tapahtumista. Se tuo myös esiin persoonallisesti piirrettyjä luonnekuvia niin Suomen kuin Neuvostoliitonkin poliitikoista kuin myös kulttuurihenkilöistä. Sykiäisen tapaamien ihmisten toiminnallinen ja poliittinen spektri on hämmästyttävän laaja.

Otin tämän kirjan arvioitavaksi, koska olin lukenut joitakin Sykiäisen kolumneja ja nähnyt hänet televisiossa. Olin päätellyt, että tässäpä on velikulta, joka ei kuvia kumartele ja joka voi pistää kaiken yleisesti hyväksytyn täysin läskiksi. Jäykkäniskat ovat ymmällä, kun eivät osaa sanoa, onko kysessä lintu vai kala. Kyllä tämä kuva Sykiäisestä kirjan jälkeen on entistä vahvempi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *