Hyvistä kirjoista

Hyviä kirjoja, olivat ne sitten elämäkertoja, romaaneja tai tieteellisiä teoksia, yhdistää useimmiten se, etteivät ne paljasta koko sisältöään heti kättelyssä. Lukijaa ei saa toki jättää ymmälleen ja raapimaan päätään, muttei myöskään kannata paljastaa kaikkia kortteja heti. Lavilogiksi itseään aiheellisesti kutsuvan Matti Halmeahon kirja Kun suksi ei luista yllätti useampaankin otteeseen. Aloin lukea sitä elämäkertana, ja salaa toivoin sisällön painottuvan Lavin urheilu-uraan. Sain mitä tilasin, mutta lisäksi kirjasta avautui vähä vähältä yhä uusia kerroksia.

Kirja kertoi vasemmiston ja oikeiston suhteesta sotien välisenä aikana sekä yksilön keinoista hahmottaa omaa elämäänsä ja tehdä siitä taideteos. Koska kirjassa on vahvasti läsnä myös Halmeaho itse, kertoi se myös elämäkertakirjoittajan työstä ja siihen liittyvistä ratkaisuista. Halmeahon tavoin huomasin itsekin miettiväni sitä, miten tulisi esittää sellaisen henkilön elämäntarina, joka tietoisesti sekoittaa faktaa ja fiktiota paremman tarinan toivossa. Elämäntapataiteilija Laville eletty elämä oli paitsi laulujen ja kirjojen aihe myös tarpeen tullen muokattavissa oleva kokonaisuus muistoja, tarinoita ja silkkaa fiktiota.

Sahatöitä ja potkuja, eli kuinka syntyy laulujen aiheita

Toivo Veikko Lavi syntyi Kotkan Hovinsaarella työläisten vuokrakasarmille Titanicin uppoamisvuonna. Myöhemmin Lavi tapasikin kertoa, että samalle viikolle sattui kaksi munausta: Titanic upposi ja ”muuan Veikko Lavi putkahti maan pinnalle”. Halmeahon mukaan tapahtumat eivät aivan mahtuneet samalle viikolle, joten Lavi joutui hieman muuntelemaan totuutta anekdoottinsa saamiseksi. Perheeseen kuuluivat uskonnolliset vanhemmat Wilhelm ja Ida sekä yhteensä kahdeksan sisarusta. Perhe ei ollut alueen köyhimmästä päästä, ja aina riitti suuhunpantavaa. Wilhelmin saatua töitä Hovinsaaren koulusta vahtimestari-talonmiehenä perhe muutti koulun tiloihin komeaan graniittirakennukseen.

Uskonto ja isänmaanrakkaus määrittivät kaikkia Lavin perheen toimia. Perheeseen tilattujen lehtien määrä kertoi lukuinnosta ja sisältö puolestaan vallitsevasta ajatusmaailmasta. Lavit tilasivat kokoomuksen äänenkannattaja Uutta Suomea, paikallista oikeistolehti Etelä-Suomea ja IKL:n Kymenlaakson Suuntaa sekä kevyempiä lehtiä kuten Kotiliettä, Nuorten Toveria ja Pääskystä. Vanhemmille veljille tilatut Suomen Urheilulehti ja Nuori Urheilija tulivat tarkkaan myös Veikon lukemiksi. Toisella kymmenellä ollessaan Veikko kirjoitti ahkerasti Nuorten Toveriin (vuodesta 1926 lähtien Sirkka-lehti) ja Pääskyseen ”askartelutehtäviä, kielipähkinöitä, arvoituksia ja kaikenmoisia kompamaisia kysymyksiä muille lukijoille”. Sanataituruudesta kertoi 11-vuotiaan Veikon vuonna 1923 kirjoittama pähkinä: ”Miksi peloton tulee, kun se ällistyy? Vastauksessa saa olla 8 kirjainta.” Ratkaisu, ”pelloton”, julkaistiin seuraavassa numerossa. Pelotonta oli ”ällistetty” eli lisätty L-kirjaimien määrää.

Kansakoulun ensimmäinen luokka sujui pieneltä Toivolta vielä mukavasti. Jopa niin mukavasti, että vanhemmat elättelivät toivoa Toivon papiksi tulosta. Lavilogi Halmeahon mukaan kyseessä oli kuitenkin Veikolle tyypillinen piirre eli alkuinnostuksen huumassa tämä jaksoi keskittää kaikki voimansa uuteen koitokseen, mutta tätä seurasivat pian tylsistyminen ja levottomuus. Nämä, yhdistettynä auktoriteettihahmojen periaatteelliseen kyseenalaistamiseen, tekivät Veikon myöhemmistä opiskeluista ja työurasta katkonaisia. Kansakoulun päättötodistuksessa Veikon keskiarvo oli vaatimaton 5,44 ja lupaava uskonnonnumerokin oli pudonnut ensimmäisen luokan kahdeksikosta viitoseen. Onni ja menestys eivät löytyneet myöskään Kotkan Ammattikoulun puuosastolta, ja 15-vuotiaana Veikko päätyikin Suomen Sokeri Oy:n tehtaan apulaiseksi ja sähkömiesharjoittelijaksi. Kolmivuotinen rupeama tuli olemaan Veikon pisin yhtäjaksoinen työpaikka.

Veikko Lavi käytti vaihtelevasti etunimiään Toivo ja Veikko. Toivoa hän käytti esimerkiksi aloittaessaan jonkin suuren urakan, kuten opiskelut. Veikko – ja äärimmäisessä muodossaan Vepa – puolestaan viittasi Laviin aidoimmillaan: vilkkaana, lyhytjänteisenä, tarinankertojana, keppostelijana. Halmeaho käyttää näitä erilaisia identiteettejä taitavasti kertoakseen tarinan siitä, miten yksilöt toisinaan joutuvat kieltämään oman persoonansa sopiakseen yhteiskunnan tarjoamaan muottiin.

Sokeritehdastyön ohella Veikon nuoruusvuosiin kuului 16-vuotiaana aloitettu suojeluskuntatoiminta ja urheiluharrastus Kotkan Innossa. Radiosta ja lehdistä tarkkaan seuratut suomalaisurheilijoiden voittoisat otteet 1920-luvun olympialaisissa innoittivat Veikkoa yhä kovempaan harjoitteluun erityisesti kuulantyönnössä. Pienestä pitäen kiinnostanut musiikkiharrastuskin alkoi saada yhä kunnianhimoisempia sävyjä: Veikko esiintyi suojeluskunnan kuorossa, kirjoitti ensimmäiset kappaleensa 15–17 -vuotiaana ja kävi kesäiltaisin ahkerasti kuuntelemassa Kotkan puistoissa soittokuntia. Lavin ensimmäinen ja ankaran jännittämisen sävyttämä varsinainen sooloesiintyminen tapahtui Kotkan suojeluskunnan perheiltamissa hänen ollessaan 20-vuotias. Varusmiesaikansa jälkeen 1930-luvulla Veikko työskenteli lyhyitä jaksoja muun muassa satamajätkänä, sahatyömiehenä ja viinakaupan myyjänä. Katunyrkkeilijän, naistenmiehen ja ylipäätään viinaanmenevän rentun roolit olivat kuitenkin ne, joista hänet Kotkassa tunnettiin. Halmeaho on käynyt poliisin arkistot tarkkaan läpi, niin yksityiskohtaisesti hän kutakin Veikon – Vepan – putkareissua kuvaa.

Alkoholin lisäksi Veikolle maistui myös urheilumenestys. Itseään hän tituleerasi Kymenlaakson 1930-luvun kovimmaksi kuulamieheksi. Osittain tämä onkin totta; Halmeaho tarkentaa Veikon kuularinkien kuninkuuden päättyneen vuonna 1936 tai viimeistään 1938. Veikko tavoitteli tosissaan kuulantyönnön kisapaikkaa Berliinin olympialaisiin vuonna 1936, ja edeltävänä vuonna hän ylsikin omaan ennätykseensä 14,37 metriä. Kyseisellä tuloksella Veikko olisi sijoittunut olympialaisissa neljänneksitoista. Nyrjähtänyt nilkka kuitenkin esti kisamatkasta kamppailun.

Vuosi 1938 toi Veikolle muassaan kaksi kauaskantoista elämänmuutosta: hän aloitti opiskelut Viipurin sahateollisuuskoulussa ja tapasi tulevan vaimonsa Sylvin. Sotien aikana ja etenkin niiden jälkeen Veikko tuli työllistymään saha-alan hyväpalkkaisiin töihin, joiden saamisessa sahateollisuuskoulun koulutuksesta oli apua. Ahkera, työläistaustainen ompelijatar Sylvi puolestaan piti Lavien talouden pystyssä silloin, kun Veikko ei työtä onnistunut pitämään tai päätti jättäytyä runoilemaan. Huhtikuussa 1939 nuoripari astui avioon.

Sota-aika oli Veikolle juuri niin tapahtumarikas kuin se voi olla sotilaalle, jonka on vaikea noudattaa annettua ohjeistusta, alistua kuriin tai kohottaa asetta toista ihmistä vastaan. Veikon talvisodan päätti haavoittuminen, jatkosodan taas kahakoinnista johtuva vankilatuomio Kakolassa. Välillä Vepa ehti työskennellä Kotkan Metsäkeskuksessa ja vakuutusyhtiö Kalevan piiriasiamiehenä – kumpikin työ päättyi potkuihin. Jälkimmäisessä Veikko oli niin menestynyt, että olisi voinut hyvin rakentaa itselleen sodanjälkeisen uran vakuutusmyyjänä. Potkut johtuivat tilityksien ja myytyjen vakuutusten välisestä erosta. Tähän oli syynä Sylvi-vaimon mukaan seuraava, Veikon luonnetta hyvin kuvaava toimintatapa:

”Katos, kun Vepa oli aina elämässään heikomman ja hävinneen puolella. Vepaa säälittivät niin kovasti ne nuoret mökkikylien köyhät naiset, joiden miehet olivat juoksuhaudoissa tai kuka jo missäkin haudoissa ja joilla ei ollut rahaa maksaa useinkaan edes sitä ensimmäistäkään vakuutuserää. Vepassa heräsi aina liian helposti säälin ja sympatian tunne. No, Vepa sanoi sitten yhdellekin naiselle, että hiero vähän minun kipeää niskaa, niin sovitaan, että se vastaa yhtä vakuutusmaksua.”

Sotien jälkeen Lavien – Veikon, Sylvin ja vuonna 1940 syntyneen Maija-tyttären – perhe muutti useampaan otteeseen eri puolille Suomea Veikon töitten perässä. Hermoja raastaneesta sodasta Veikko toipui Vastilassa yli vuoden verran runoja, lauluja ja novelleja kirjoitellen Sylvin tuodessa leivän pöytään. Ns. vaaran vuosien aikana Veikko työskenteli saha-alan johtotehtävissä, ja Lavit muuttivat Viialan, Joensuun, Tornion, Kemin ja Järvenpään kautta lopulta Kaukaan kylään. Vuonna 1948 Veikko oli jopa kansanedustajaehdokkaana Ernesti Hentusen johtaman Radikaalisen Kansanpuolueen listoilla, muttei saanut tarpeeksi ääniä tullakseen valituksi. Halmeahon kirjan päätöspisteenä toimii Vepan vuoden 1949 kohtalokas tapahtuma: tämän sääri murtui jalkapallo-ottelussa, ja toipumisen ajan Vepa oli vuoteenomana. Sylvin kehotuksesta hän alkoi työstää nuoruusvuosien laululuonnoksiaan. Taiteilijanura näyttäytyi nyt todellisena mahdollisuutena. Vepan varsinaista läpimurtoa 1950-luvun alussa sekä myöhempiä vaiheita Halmeaho käsittelee ensi syksylle luvatussa Lavi-elämäkerran toisessa osassa.

Lavilogilla on paljon kerrottavaa

Lavilogi Matti Halmeaho on tehnyt eittämättä paljon töitä Lavi-kirjan eteen, ja se näkyy; kirja on yksityiskohtaisuudessaan rikas muttei hengästyttävä. Kieli on sujuvaa ja etenemistahti sopiva. Takakannen esittelytekstin mukaan Halmeahon kirja perustuu ”Lavin, hänen lähipiirinsä ja satojen muiden hänet tunteneiden haastatteluihin sekä laajaan lähdeaineistoon”. Tapa, jolla kirjoittaja keräsi haastattelut, näyttäytyy varmaan monelle tutkijalle raskaana, mutta epäilemättä tehokkaana. Halmeaho kirjoitti ensin jonkin paikkakunnan lehteen laajan artikkelin hankkeestaan sekä paikkakunnan ja Lavin yhteyksistä. Sen jälkeen hän piti ”hyvin mainostetun” Lavi-illan – Halmeaho siis esittää itse Lavin tuotantoa – samaisella paikkakunnalla, ja ”tilaisuuden jälkeen yhteydenottoja ja haastateltavia on aina riittänyt”. Kirjassa ei ole osiota, jossa käytäisiin läpi em. kaltaisia aineistonkeruutapoja tai muita metodeja. Halmeaho kuitenkin avaa työskentelytapaansa riittävästi marginaaliin kirjoitetuissa Lavilogi kertoo -tietolaatikoissa. Useimmiten laatikoissa kuitenkin kommentoidaan tekstin sisältöä tai jonkin Vepan tarinan todenperäisyyttä. Varsinaisessa tutkimustyössä tietolaatikoiden sisältö sopisi hyvin viitteisiin.

Kirjassa on myös toisenlaisia, laajempia tietolaatikoita, jotka tarkentavat käsiteltyä asiaa tai keventävät sisältöä tarinoilla ja anekdooteilla. Tietolaatikot toimivat hyvin erillään, mutta ainakin minulla niiden yhteisvaikutus katkoi liikaa lukukokemusta. Yhdellä aukeamalla saattaa nimittäin olla kolmesta neljään tietolaatikkoa. Siinä vaiheessa uidaan metatekstin syvissä vesissä, kun leipätekstin lisäksi sivulla on tietolaatikko, jota vielä selittää toinen Lavilogi kertoo -tietolaatikko.

Kirjan mustavalkoinen kuvitus on kerätty puolivälin paikkeille kiiltävälle paperille. Se, mikä on elämäkerran kuvituksen sopiva määrä, lienee mielipidekysymys, mutta itse olisin katsellut enemmänkin kuvia, etenkin värillisiä. Ilmeisesti yhtenäisen linjan vuoksi myös nykypäivänä otetut kuvat on julkaistu mustavalkoisina.

Hyväksyn ja ymmärrän, ettei kirjassa ole viiteapparaattia, mutta jonkinlainen lähdeluettelo tai edes lista haastatelluista henkilöistä olisi auttanut esimerkiksi Lavista kiinnostuneita tutkijoita eteenpäin.

Halmeahon taiten kirjoitettu, pitkään työn alla ollut ja yksityiskohtia pursuava teos kattaa niin tarun kuin todenkin Lavin nuoruusvuosista. Useista tasoista ja teemoista koostuva kirja on mainio esimerkki elämänmakuisesta elämäkerrasta, joka ei ole kuitenkaan niin lähellä kohdettaan, etteikö se voisi suhtautua siihen myös kriittisesti.      

Veljekset Veikko ”Vepa” ja Martti Lavi Hovinsaaren koulun pihalla. (Marja Lavin kuva-arkisto, kuva Kotka-seuran sivulta)