Heikki Tiilikainen on taustaltaan rannikkotykistöupseeri, jolla on pitkä kokemus myös sotilasviestinnästä. Hän on toiminut puolustusvoimien uutislehti Ruotuväen ja aikakauslehti Suomen Sotilaan päätoimittajana. CV:hen mahtuu myös kansainvälisiä tehtäviä sekä runsaasti kirjallista viestintää: tietokirjojen kirjoittamista, suomentamista ja toimittamista.

2000-luvun alussa Tiilikainen kirjoitti kirjan Kylmän sodan kujanjuoksu, joka on pohjana nyt esillä olevassa teoksessa. Tarkemmin sanottuna Kylmän sodan kahdet kortit on vuonna 2003 ilmestyneen kirjan päivitetty versio. Mukana on aiemman teoksen koko aineisto, mutta sitä on täydennetty uusilla tiedoilla, haastatteluilla, katsauksilla ja pohdinnoilla. Vanha ja uusi teksti on erotettu selkeästi toisistaan; ratkaisu on ehkä alun perin ollut työekonominen, mutta kyllä se lukijankin urakkaa selkeyttää.

Kahdessakymmenessä vuodessa maailma on muuttunut: Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, Kiina noussut maailmanmahdiksi niin taloudellisesti kuin sotilaallisesti. Kylmä sota näyttää olevan jälleen käynnissä, ja sen lisäksi pienehköjä paikallisia aseellisia kahinoita syttyy eri puolilla; aina on olemassa vaara että jokin niistä eskaloituu. Muutoksia on tapahtunut myös Suomen puolustuspolitiikassa, suurimpana tietysti huhtikuussa 2023 sinetöity Nato-jäsenyys.

Isostavihasta hybridisotiin

Kylmän sodan ajasta on kirjoitettu runsaasti sekä asiakirjoihin perustuvaa tutkimusta että mukana olleiden muistelmia. Esimerkiksi lähes kaikki 1950–1980-luvuilla Puolustusvoimain komentajana toimineet kenraalit sekä keskeisissä tehtävissä toimineet poliitikot ovat kirjoittaneet muistelmansa tai heistä on tehty elämäkerta. Tämä teos on lähinnä eräänlainen ruohonjuuritason reportaasi, se valottaa sitä mitä Puolustusvoimien eri tehtävissä työskentelevät miehet – naisiahan ei tuohon aikaan vielä upseereina tai aliupseereina ollut – näkivät ja kokivat tilanteissa, jotka olisivat voineet päättyä toisinkin ja johtaa vakaviinkin seurauksiin. Lukijalle käy selväksi, että asiat näyttävät erilaiselta toimistopöydän takaa kuin tulenjohtotornista tai tiedustelulennolla olevan koneen ohjaamosta.

Kirjassa on – johdannon ja loppusanojen lisäksi – 13 lukua, joista jokainen käsittelee jotakin tapahtumasarjaa tai asiakokonaisuutta. Vuonna 2003 julkaistu teksti ja siihen tehdyt lisäykset on selkeästi erotettu toisistaan. Tekstiä ei ole viitteistetty, mutta lopussa on pitkä kirjallisuusluettelo sekä eräiden keskeisten haastateltujen nimet. Lähdemainintoja löytyy kyllä myös tekstistä pitkin matkaa; haastateltavina ovat useimmiten tekijän omat upseerikollegat.

Johdannossa käydään läpi maamme melskeinen menneisyys eli lähinnä Suomen ja Venäjä/Neuvostoliitto/Venäjän suhteet usean vuosisadan ajalta. Pääpaino on jatkosodan jälkeen tapahtuneissa ulkopoliittisissa muutoksissa ja niiden heijastumisessa puolustusvoimien toimintaan. Luvun päivityksessä päästään jo hybridisotien aikaan.

Alkuluvuissaan kirja käsittelee kylmän sodan kauden johtomiehen, Suomen pitkäaikaisimman presidentin ja Puolustusvoimien ylipäällikön Urho Kekkosen henkilösuhteita Puolustusvoimien silloiseen johtoon. Tuoreessa eli tänä vuonna kirjoitetussa tekstissä nousee esiin myös kolme muuta voimahahmoa, 1980-luvulla eli presidentti Mauno Koiviston kaudella komentajana toiminut Jaakko Valtanen sekä kenraalit Aimo Pajunen ja Ermei Kanninen. Kirjan mukaan Kekkosen ja Puolustusvoimien suhde oli – henkilöistä riippumattakin – hieman jännitteinen, Koiviston kanssa asiat sujuivat mutkattomammin. Kuusikymmenluvun kiistellyn komentajan, Yrjö Keinosen, ura ja sen äkillinen katkeaminen on esillä useaan otteeseen, ja Keinosen toimintamalleja pohtiessaan Tiilikainen ottaa kantaa sotilasjohtamiseen yleisemminkin.

Epäselviä tilannekuvia, takkuista tiedonkulkua

Kirjan kiinnostavinta antia on kolmen ison uutistapahtuman – Tsekkoslovakian miehitys elokuussa 1968, Aeroflotin matkustajakoneen kaappaus Suomeen heinäkuussa 1977 ja Inarinjärveen joulukuun 1984 lopussa pudonnut ohjus – käsittely puolustusvoimien näkökulmasta. Siis nimenomaan ruohonjuuritasolta, varsinaisten toimijoiden silmin koettuna.

Kun Neuvostoliiton asevoimat jyristelivät panssarivaunuilla Prahan kaduille, yliluutnantti Tiilikainen komensi Kotkan edustalla sijaitsevaa Kirkonmaan rannikkolinnaketta. Siellä tilannekuva oli jokseenkin epäselvä, mutta miehitysuutinen oli kuultu radiosta. Samalla oli selvinnyt, että Suomen poliittinen johto piti tapahtumaa täysin itäblokin maiden sisäisenä asiana. Helsingin nuoriso kokoontui Tehtaankadulle neuvostolähetystön eteen osoittamaan mieltään, mutta poliitikot antoivat ympäripyöreitä lausuntoja, joita sanomalehdet sitten toistelivat.

Itäisellä Suomenlahdella huolta herätti se, että aluevesirajan takana vaikutti parveilevan neuvostoliittolaisia aluksia, joista ei oikein saatu selvää. Saattoivat olla troolareita, mutta saattoivat olla muitakin.

Kirkonmaalla tilanne huipentui siihen, että saaren sotalippu oli nostovalmiina, Porilaisten marssi levylautasella ja tykkien ammukset tarvittaessa helposti saatavilla. Kirjan mukaan myös joissakin muissa yksiköissä kohotettiin valmiutta, olkoonkin että ylemmistä komentoportaista tuli käsky välttää kaikkea provosointia ja provosoitumista. Kaikkein korkein johto eli Puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinonen, joka oli vierailulla Norjassa, ei ottanut kantaa asioihin eikä edes pitänyt kotimatkalla minkäänlaista kiirettä vaan poikkeili niin Lapin ampumaleirillä kuin omalla kesämökillään adjutantin hoputuksesta huolimatta.

Myöhempi tutkimus on kyseenalaistanut kylmän sodan veteraanien kertomukset kesän 1968 tapahtumista, sillä niistä ei dokumentoituja lähteitä taida löytyä. Huhuja ja erilaisia värikkäitä tarinoita on aina kiertänyt sitäkin enemmän, kantaa on otettu puolesta ja vastaan niin tutkimuskirjallisuudessa, sanomalehtien palstoilla kuin Sotilasaikakauslehdessäkin.

On mahdollista, että eri varuskunnissa toimenpiteitä tehtiin tai ainakin suunniteltiin oma-aloitteisesti, odottamatta ylemmistä portaista tulevia käskyjä. Mahdollista on myös se, että erilaisista ”pahimman varalle” tehdyistä skenaarioista ei pantu paperille sanaakaan, vaan tarvittava tieto oli ainoastaan asianosaisten päässä. On myös huomattava, että tuohon aikaan tiedonkulku oli paljon takkuisempaa ja hitaampaa kuin nyt eikä muukaan tekninen välineistö ollut kovin tasokasta. Esimerkiksi Kirkonmaan linnakkeella ei ollut tutkaa, ja vaikka olisi ollutkin, sillä ei olisi nähnyt riittävän kauas. Viestiyhteydet olivat lähinnä lankapuhelimien varassa – radiosanomat olisi naapurikin voinut helposti napata.

Tiedonkulun katkokset olivat vähällä johtaa tulitaisteluun myös saman vuoden lokakuussa läntisellä Suomenlahdella. Kirjan kuvaus siitä, miten Neuvostoliiton pääministeri ja Suomen presidentti olivat rannikkotykistön tähtäimessä, on vauhdikas kuten Tiilikaisen teksti yleensäkin.

Puolustusvoimat joutui osallistumaan uhkaavan tilanteen selvittelyyn myös heinäkuussa 1977, kun kaksi petroskoilaista pikkurikollista kaappasi Murmanskista Leningradin kautta Minskiin menevän Aeroflotin lentokoneen ja pakotti sen laskeutumaan Helsinkiin. Tällöin tapahtumista tiedotettiinkin – Tsekkoslovakian kriisin aikaan kaikesta vaiettiin visusti. Inarinjärveen päätyneen neuvosto-ohjuksen etsinnät puolestaan toivat paikalle jopa kansainvälistä lehdistöä – ja opettivat osaltaan Puolustusvoimille tiedotuksen, nimenomaan nopean kriisitiedotuksen, tärkeyden.

Näiden suurtapahtumien väliin mahtuu tietysti monenlaista pikkuepisodia, joissa suomalaisilta sotilailta, niin Heikki Tiilikaiselta kuin hänen kollegoiltaankin, on kysytty milloin mielenmalttia, milloin taas huumorintajua. Jälkikäteen kerrottuina moni juttu saattaa huvittaa sekä kertojaa että kuulijoita; kylmän sodan vuosikymmeninä niitä kaikkia ei olisi uskaltanut ainakaan päästää kirjan sivuille asti.

Suomelleko kodinturvajoukot?

Tiilikaisen tausta viestinnän ja sotilasviestinnän parissa näkyy selvimmin luvussa, jossa hän analysoi taistelua ihmisten mielistä. Siis informaatiovaikuttamista, jota aiemmin kutsuttiin propagandaksi. Hän käy läpi sotienjälkeisen kehityksen, joka alkoi Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunnan perustamisella. Prosessi jatkui ja laajeni maanpuolustuskursseilla, joille kutsuttiin – ja kutsutaan edelleen – vaikuttajia ja mielipidevaikuttajia yhteiskunnan eri tahoilta ja tasoilta. Tässä luvussa selviää myös, miten Puolustusvoimat on hoitanut yhteiskuntasuhteitaan vuosien varrella, vaikka eri puolilta on yritetty heitellä kapuloita rattaisiin ja miten muutamat kirjat ja tv-sarjat ovat hiertäneet pahasti joko kotimaisten poliittisten päättäjien tai heidän venäläiskollegojensa mieltä.

Informaatiovaikuttamisen eri keinojen – myös kahden ei-ihan-vakavissaan kirjoitetun hybridisotaharjoituksen – esittely laajenee vapaaehtoista maanpuolustusta koskeviksi pohdinnoiksi, ellei suorastaan maanpuolustuspropagandaksi. Tiilikaisen mukaan Suomi tarvitsee muiden pohjoismaiden tapaan toimivat kodinturvajoukot. Vaikka suojeluskunta-sanaan liittyy vielä nykyään – ja on liittynyt erityisesti kylmän sodan aikana – tietty stigma, jotain Ruotsin Hemvärnetin ja Norjan Heimevernetin kaltaista olisi Tiilikaisen mielestä Suomellakin hyvä olla.

Kirjaa voi hyvin luonnehtia sodanjälkeisen Suomen, sen sotilaiden ja poliitikkojen selviytymistarinaksi. Vaikka kaksilla korteilla on pelattukin, ei ole jääty ainakaan tappiolle. Reippaan journalistinen tyyli kuljettaa tapahtumista kertovaa tarinaa, tekijän pohdinnat haastavat lähihistoriasta ja/tai maanpuolustuksesta kiinnostuneen lukijan miettimään asioita ja ottamaan itsekin kantaa.