Toteutumattoman utopian alkutaival

Neuvostoliiton tragedia on Venäjää / Neuvostoliittoa paljon tutkineen emeritus-professori Osmo Jussilan yhteenveto ja näkemys venäläisen ”sosialismin” alkutaipaleesta. Se on analyysi siitä utopian rakentamisen tuhon tiestä, jolla juna kulki pitkän matkan vielä ilman kiskojakin. Kirjan alkuperäinen työnimi oli ”Taivaasta helvettiin. Utopia ja todellisuus Neuvosto-Venäjällä”. Työnimen jälkimmäinen osa kuvaa hyvin Jussilan perusteesejä siitä miten todellisuus löi korville ”valoisan tulevaisuuden insinöörejä”, ja kuinka vähän tietotaitoa bolshevikeilla loppujen lopuksi oli hallussaan tulevaisuutta visioidessaan.

Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi.. Otava, 2012. 448 sivua. ISBN 978-951-1-26521-4.

Neuvostoliiton tragediassa Jussila lähtee liikkeelle Venäjä-tutkimuksessa viime vuosina vakiintuneista teeseistä. Erityisesti länsimaiden Venäjä-tutkijoiden mukaan jo Lenin loi terrorin ja vankileirien aakkoset, joita Stalin sitten muokkasi vielä entistä brutaalimpaan suuntaan. Venäläisessä historiankirjoituksessahan Lenin nähdään paljolti vieläkin intelligenttinä ja humaanina kansanjohtajana, jonka nerokkaat ja kauaskantoiset ideat Stalin pilasi. Ei ole sattuma, että Leninin balsamoitu ruumis lepää edelleen Punaisen torin mausoleumissa eikä kukaan oikein uskalla koskea kommunismin ikoniksi muuttuneeseen pyhäinjäännökseen.

Puoluevaltio neuvostojen sijaan

Neuvostoliiton puoluevaltio-olemus ja maan tragikoominen todellisuus alkoi hahmottua jo varhain – kuten valtava byrokratiakoneistokin. Todellinen neuvostojen valta ei koskaan ehtinyt vakiintua, koska kontrollikoneistoksi rakennettu puoluevaltio turvasi paremmin vallan kaapanneiden bolshevikkien aseman ja puolueen ympärille syntyneen muun eliitin edut. Puoluevaltion suurimpia varhaisia virheitä taisi silti olla niin sanotun ”proletariaatin diktatuurin” vääristymien ohella ”maanälkäisten” talonpoikien vieminen kolhoosilaitoksen piiriin.

Kulttuurivallankumouksen ja teollistamisen saralla saatiin sentään aikaan merkittäviäkin tuloksia vielä 1930-luvulla. Niiden inhimillinen hinta oli kieltämättä kova. Jatkossa teollisuudessa oli kyse enemmän valtiokapitalistisesta politiikasta, pakkotyöstä ja lopulta tuotannollisesta tehottomuudesta kuin mistään sosialistisista käytännöistä tehtaissa tai valtavilla uudisrakennustyömailla.

Jussila kumoaa tehokkaasti myytin neuvostojen vallan riemuvoitoista pitkin Venäjää. Monet ammattitaidottomien bolshevikkien ja työläisneuvostojen johtamat tehtaat olivat hetikohta konkurssissa. Konkursseja seurasi usein valtiojohtoisuus, insinöörivalta ja valtiokapitalismi aitojen osuuskuntien sijaan. Maaseudulla neuvostoista tuli pian bolshevikkikomissaarien työkaluja, Moskovalle tai piirien puoluekomiteoille alistettuja sortokoneistoja.

(Neuvosto)vallan vertikaali

Salaisen poliisin, Tsekan (ja sen seuraajien) kasvavat valtuudet olivat tae kontrollin jatkuvuudesta: kaikki kansalaisyhteiskunnan orastavat elementit tukahdutettiin. Vapaa kansalaistoiminta, vaihtoehtoja punnitseva keskustelu ja sananvapaus olivat jo 1920-30-luvun taitteessa todellisuudessa kirosanoja tai sitten näennäisiä ”Potemkinin kulisseja”. Demokratiaa ja ”neuvostososialismia” oli mahdoton yhdistää, vaikka ulkomaille suunnatussa propagandassa lännen vasemmistolaisia intelligenttejä sumutettiin juuri näillä käsitteillä. Myös ”kulisseilla” ja ”kuolleiden sielujen statistiikalla”. Paperilla ja tilastoilla todellisuus saatiin vastaamaan teoriaa.

Vertikaali käskyttäminen oli kasvava käytäntö yhteiskunnan eri elämänalueilla. Pioneereista veteraanijärjestöihin, kolhooseista ja tehtaista yliopistoihin. Ei ole aivan sattumaa, että myös Putinin ajasta puhuttaessa termi ”vallan vertikaali” on tullut niin suosituksi. Neuvosto-Venäjällä puoluevaltion pysähtyneisyys korvasi kansalaisten entusiasmin parissa vuosikymmenessä. Terrorin pahimmat vuodet 1937-38 kertovat tavallaan julmasti myös alistetusta ja passiivisesta kansasta – vallankäytön kontrolloinnin puutteesta ja vallan luisumisesta täydellisesti salaisen poliisin ja puolue-eliitin pienen piirin kontolle.

Suuri Isänmaallinen sota yhdisti kansan hetkellisesti, kunnes vainoharhainen terrori lisääntyi taas 1940-luvun lopulla. Stalinin kuolemaa (1953) seurasi silti merkittävä kulttuuriliberalistinen vaihe, ”suojasää”, jolloin otettiin ensi askelia myös menneisyyden uudelleentulkinnoissa.

Puoluevaltiollakin on vivahteensa

Osmo Jussila pitäytyy Neuvostoliiton tragediassa ajallisesti lähinnä Lokakuun 1917 kaappausta seuranneessa vuosikymmenessä. Myöhempi puoluevaltion kehitys ei juuri kuulu tutkimuksen piiriin, jonka pohjana on vahva tietämys, näkemys ja monipuoliset lähteet. Lähdeapparaatin ja viitteet Jussila on siirtänyt kirjan loppuun; hän on halunnut säilyttää lukijaystävällisyyden. Itse asiassa tämä pysähtyminen 1930-luvulle on pieni puute – ellei sitten jatkoa seuraa Jussilan myöhemmissä Venäjä-tutkimuksissa? Myös alaviitteitä miltei kaipaa – niin perusteellisesti tekijä paneutuu neuvostovallan ensi vuosiin.

Venäjän historian Neuvostoliitto-vaihe (1922-1991) ei lopultakaan ollut pelkkää monoliittisen ja staattisen puoluevaltion rakentamista ilman vivahteita. Siihen sisältyi monia mielenkiintoisia ajanjaksoja, vaikkapa kansalaisyhteiskunta- ja kulttuuritutkimuksen näkökulmasta: NEP- vaihe ja kulttuurielämän monimuotoisuus 1920-luvun alkuvaiheessa, ”suojasää” ja kulttuuriliberalismi 1950-60-luvun taitteessa sekä ”glasnost ja perestroika” (1985-91) vähän ennen Neuvostoliiton romahdusta. Mielestäni 1900-luvun uusi Venäjä-tutkimus on tässä mielessä vasta kapalovaiheessa Suomessakin.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *