Axa Fahlerin kirja Valehtelija, vakooja, vallankumouksellinen – Sukuni salaisuuksien jäljillä on kattava, eloisa ja monenlaisia tunteita nostattava tutkimusteos kirjoittajan sukuhistoriallisiin syövereihin. Fahler kiinnostui sukunsa historiasta oman tyttärensä esittämän, Fahlerin isovanhempia ja isovanhempien vanhempia tiedustelevan kysymyksen johdosta. Samalla kirjoittajaa kiinnostavat myös oman isän väkivaltaisen ja valheita täynnä olleen elämän juurisyyt: miksi meistä tulee sellaisia kuin tulemme?

Fahler on teoksessaan tutkinut satoja ja tarkasti kirjassakin selostettuja alkuperäisaineistoja iso-, isoiso- ja isoisoisovanhempiensa elämästä ja ajatusmaailmasta. Kirjan yksi suurimmista ansioista onkin tekijän hyödyntämän lähdeaineiston kokonaisvaltainen analyysi ja aineistoa kohtaan osoitettu yksityiskohtainen kritiikki. Tarinoita ja valheita omassa elämässään suodattanut ja niiden tunnistamiseen siten harjaantunut Fahler epäilee säntillisesti tutkimiensa sukulaisten jättämien kirjeiden ja kirjoitusten sanomaa teoksen kannesta kanteen tasapainoisen ihailtavalla historiantutkimuksellisella otteella.

Arvioimalla tarkasti esivanhemmistaan kertovia kirjeitä, muistelmia, raportteja sekä haastatteluita Fahler nostaa esiin ihmiselämän inhimillisyyden. Haluamme usein muuttaa omia tekojamme ja sanomisiamme kauniimpaan suuntaan sekä epäitsekkäistä että itsekkäistä lähtökohdista ja uskoa erityisesti omien edesmenneiden sukulaistemme hyvää tarkoittavaan toimintaan kaikilla elämän osa-alueilla. On tärkeää ja yhtä lailla vaikeaa todeta, että kiiltokuvamainen analyysi sukulaisista ei todennäköisesti edusta ainakaan koko totuutta – kaikissahan meissä on varaa virheille. Fahler olisi voinut luoda esimerkiksi Leo-pappansa toisen maailmansodan aikaisesta kirjeenvaihdosta legendaarisen sotasankarikuvan, jollaista Leosta oli myös yritetty jälkikäteen maalailla. Kirjoittajan syvä kritiikki vie kuitenkin tulkintaa eri suuntaan, ja Fahlerin maalaama kuva omasta papastaan on täynnä viiltävää ironiaa. Pienet arjen hankaluudet näennäisen hitaasti kulkevine kirjeineen ja huonolaatuisine ylioppilaskuvineen olivat sotatanteretta välttelevälle Leolle tuskastuttavaa kärsimysnäytelmää, samalla kun uhrilukua jauhavat itärintamat ja sotaponnistelut tuottivat kanssasuomalaisille ja heidän jälkeläisilleen kollektiivisesti karmean käännekohdan maamme historiassa.

Kirjoittajan Leo-pappaan verrattuna todellista kärsimysnäytelmää tai pikemminkin elämää olivat eläneet Leon isä Jussi perheineen. Teoksessaan Fahler osoittaakin eniten myötätuntoa ja samaistumisen tunteita Jussi-isopappaansa kohtaan, jonka ristiriitaiset mutta yhtä lailla synkät sota- ja vankileirikokemukset vuosilta 1918–1919 nähtävästi tulivat yllätyksenä sukunsa saloihin perehtyvälle kirjoittajalle. Sisällissodan aikainen ja jälkeinen nälkä, sairaudet, julmuus ja tappamisen eläimellisyys nousevat teoksessa esille ajoittain ehkä liiallisen yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta tästäkään ei voi antaa kirjoittajalle noottia. Kuten moni sisällissotaa tutkinut ja siihen perehtynyt tietää, sodan tapahtumia ja jälkipyykkiä on käytännössä mahdotonta kuvata ilman lukijan järkyttämistä tavalla tai toisella. Vastapainoa kamaluudelle tuo se tieto, että Jussillakin oli omat metodinsa selviytyä elossa sisällissodassa, missä tehtävässä hän onnistui Fahlerin tietojen mukaan yli odotuksien. Traumat kyllä jäivät, ja varjostivat Jussin elämää loppuun asti.

Jussi-isopappa ja hänen perheensä onnistui elämässään selättämään monet muut traumaattiset tapahtumat ja kokemukset. Osa vaikeuksista juonsi juurensa perheen sosiaaliseen taustaan ja mahdollisuuksiin. Vaikkei Jussi koskaan tehnyt sovintoa erityisesti hänen Maija-äitiään ja Frans-veljeään väkivaltaisesti kohdelleen Kalle-isänsä kanssa, selviytyi Fahlerin perhe jo pahaenteisesti lopun ajan kelloja soittaneelta finaalilta Fransin ja Kallen matkustettua töihin Amerikkaan ennen sisällissotaa. Perheen olot kohentuivat myös Jussin työllistettyä itsensä ensin sahalla ja menestyttyä myöhemmin koulutuksen ja yleisöpuhujan työsaralla. Palava halu muuttua ja tehdä muutosta kulkeekin perin tulenpunaisena lankana läpi erityisesti Jussin ja hänen vaimonsa Thyran elämän, vaikka toimintatavat päämäärien saavuttamiseksi vaihtelivat avioparin välillä. Perheen sisäisiltä tragedioilta ei teoksessa kuitenkaan vältytä, ja menneisyyteen menetettyjen läheisten haamut seuraavat yhä yhteiskunnan mullistuksissa ja muuttuvassa maailmassa taitelevan Jussin ja Thyran elämää.

Toistuvasti eteen tulleista vaikeuksista huolimatta Jussi ja Thyra jatkoivat töissä puurtamista. Taustalla oli tavoite samanlaisesta hyvästä ja mukavasta elämästä kuin varakkailla perheillä. Fahler onkin onnistunut kuvaamaan miljoonissa työläisperheissä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa koetun hädän ja selviytymistaistelun unohtamatta onnen ja onnistumisen kokemuksia sekä rakastumista ja ihmissuhdedraamaa. Korkean elintason turvaamisessa onnistuikin loppupeleissä ainakin Leo-pappa, joka toista maailmansotaa seuranneen lyhyen mutta mielenkiintoisen vakoojauransa jälkeen löysi elämänsä rakkauden. Fahler huomautti myös Thyra-isomummunsa olleen elämänsä lopussa miljonääri, muttei kertonut millä tavalla köyhyydessä kituuttanut Thyra onnistui saavuttamaan varakkuuden. Jotkin asiat voidaan toki suoda jäävän salaisuuksiksi. Mitäpä olisi suku ilman sukusalaisuuksia?

Ehkäpä isoimmaksi mysteeriksi teoksessa jää se, mitkä elämänkokemukset veivät Fahlerin omaa isää kohti taipumusta patologiseen valehteluun ja väkivaltaiseen, juopottelevaan käytökseen. Lukijalle voi hieman särähtää korvaan Fahlerin esittämä ajatus siitä, ettei kirjoittajan isä voinut itselleen, geeneilleen eikä varsinkaan ylisukupolvisille 1800-luvulta nykypäivään asti ulottuville traumoilleen mitään. Ajatus liittyy mielestäni laajempaan filosofiseen keskusteluun ihmisestä itsensä ja perheensä uhrina. Isoisoiso-, isoiso- ja isovanhempiensa kokemusten ja kärsimysten valossa Fahler osoittaa kirjassaan, että ihminen voi tarpeeksi sitä halutessaan muuttaa itseään ja senhetkistä tilannettaan ja selviytyä kuolemasta, väkivallasta, köyhyydestä ja nälästä. Myös addiktioiden sekä fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa kamppailleet Fahlerin sukulaiset ansaitsevat erityistä arvonantoa. Kukaan Fahlerin kirjassa esiintynyt sukulainen ei jäänyt makaamaan tuleen ja luovuttanut vaikeuksien edessä, vaan puski elämässään eteenpäin, ja vieläpä vailla varakkaita tukiverkkoja ja monia nykyaikamme yhteiskunnallisia mahdollisuuksia. Kukaan heistä ei kirjan perusteella uhriutunut geeniensä ja vielä vanhempien sukulaistensa traumojen vangeiksi – eikä näin toiminut tiettävästi Fahlerin oma isäkään.

Fahlerin edellä mainittu selitys kertoo mielestäni ehkä lopulta kovin yleisestä ihmisten kokemasta vaikeudesta kieltää juuri omat vanhempansa. Oma isämme ja äitimme ovat meille kaikista lähimpiä yhteyksiä lapsuuteemme ja menneeseen maailmaan, vaikka välit olisivatkin rikki. Yritämme viimeiseen asti hyväksyä ja selittää vanhempiemme toiminnan parhain päin, ja tehdä heistä heidän itsensä ja elämänsä uhreja. Tämäkin on yksi selviytymiskeino oman sisäisen rauhamme saavuttamiseksi. Kirja kertoo mielestäni anteeksiannosta, ja hyvä niin.

Lopuksi huomautan, että Fahler onnistui laajassa työssään erottamaan sukulaistensa kertomat valheet ja liiallisuudet todellisuudesta monella eri tavalla. Siksi kuulostaakin hieman hassulta, että Fahler pysyttäytyy yhä teoksensa lopussa lausumassaan ”yksi hyvä tarina on sata kertaa parempi kuin tuhat puisevaa faktaa”. Fahler esitti teoksessaan luultavasti enemmän kuin tuhat faktaa, eikä yksikään niistä ollut puiseva. Ihmisten todelliset värit ja teot ovat mielestäni paljon mielenkiintoisampia kuin iänikuiset sankaritarinat täydellisistä ihmisistä ja heidän elämästään. Menneisyyden kokonaisvaltainen hyväksyminen vaatii iskevien tarinoiden ja valheiden sijaan tietoa todellisista tapahtumista ja ihmisistä kaikkine heidän kokemuksineen ja kommelluksineen. Fahler onnistuu tässä tehtävässä erinomaisesti ja varsin humoristisilla ja tarkkanäköisillä tulkinnoillaan.