Meinanderin kirjan rakenne on lukukokemuksen kannalta harvinaisen onnistunut. Lyhyen esipuheen jälkeen Suomi 1944 etenee kunkin kuukauden muodostaessa oman lukunsa. Kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta, mutta aiheiden kirjoon nähden toteutus on varmasti ollut haastava. Kuukaudet eivät nimittäin ole sillä tavoin symmetrisiä, että kaikkia teemoja kuljetettaisiin kronologisesti läpi koko vuoden. Sen sijaan esimerkiksi huhtikuussa käydään läpi koko vuotta koskevia sodan arkikokemukseen liittyviä aiheita ja toukokuussa luodaan katsaus suomalaiseen tieteeseen sodassa. Kirjan eleganttina lopetuksena toimii joulukuun alaluku ”Muisti ja unohdus”, jossa pohditaan vuoden 1944 ja koko sodan muistoa sekä alati elävää historiakuvaa Suomessa.

Meinander määrittelee kirjansa yhdeksi pääjuonteeksi ”tunnemaiseman” käsitteen:

Samalla aikalaiset kuitenkin hahmottivat ja kokivat sodan kukin omalla tavallaan, joten yhtä ja jakamatonta käsitystä sodasta ja sen lopputuloksesta ei suinkaan ollut olemassa. Päinvastoin, oli vain rykelmä monenkirjavia ajatuksia, aavistuksia, toiveita, pelkoja ja mielialoja, joista sekä toistensa vaikutuksesta että täysin irrallisina syntyi laaja tunnetilojen kirjo, jota voisi kutsua tunnemaisemaksi. (s. 23)

Toisaalla Meinander lainaa ruotsalaisen aatehistorioitsijan Sven-Eric Liedmanin termiä ”aikalaisuuden tunne” (s. 159) tarkoittaen pyrkimystä ymmärtää historiallista ihmistä hänen omasta hetkestään käsin, tuolloin koetun menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Tämän pyrkimyksen onnistunut toteutus on Meinanderin tutkimuksen suurin ansio. Pidän kirjan parhaimpina lukuina huhti- ja toukokuuta, joissa kuvaukset arjesta, saduista, viihde-elokuvista ja radionkuuntelusta onnistuvat tavoittamaan sen toiveiden, pelkojen, epävarmuuden ja välinpitämättömyyden vyyhden, johon suomalaiset ennen kesän suurtaisteluja olivat kietoutuneet. Samoin marraskuun luvun kuvaukset mm. junamatkoista, kotiin palaavan isän tai aviomiehen ilmestymisestä ovensuuhun ja Alkon ovien aukeamisesta riehakkaine seurauksineen pääsevät todella kiinni ajan tuntuun. Talvella 1944-45 monet kuilun reunalla käyneistä suomalaisista tanssivat ja ryyppäsivät kuin viimeistä päivää.

Aikalaiskokemuksen ymmärtämisen kannalta on hyvä, että Meinander on huomioinut sodan talouden merkityksen. Niin kauaskantoiset poliittiset päätökset kuin ihmisten arkiset ratkaisutkin olivat lopulta hyvin usein sen välttämättömyyden sanelemia, mistä saatiin ruoka seuraavan kuun pöytään. Tärkeää on myös Suomen asettaminen laajempaan eurooppalaiseen ja pohjoismaalaiseen kontekstiin, jolloin sekä suomalaiset erityispiirteet että yhtäläisyydet muihin maihin valottuvat selvemmin. Tämä oli myös se konteksti, johon aikalaiset itse itsensä asettivat: vuoden 1944 suomalaiset ymmärsivät olevansa mukana koko Eurooppaa järisyttävässä tapahtumien sarjassa, eivätkä missään omassa umpiossaan. Alunperin ruotsiksi ilmestynyt Suomi 1944 on selvästi tarkoitettu myös riikinruotsalaiselle lukijakunnalle. Niinpä Meinanderin kirjoituksessa painottuu erityisesti suomenruotsalainen ja ruotsalainen perspektiivi vuoden 1944 tapahtumiin Suomessa. Tämän voi kokea kirjan rajoittuneisuutena, mutta itse pidin sitä uutta näköalaa avaavana valintana, sillä ainakin minulle tuo perspektiivi oli ennestään hyvin tuntematon.

Kokonaisuutena Suomi 1944 ei kuitenkaan painotu niin paljon yksityiseen ja kollektiiviseen kokemus- ja tunnehistoriaan kuin toivoin. Ennakko-odotuksiini nähden Meinanderin tutkimus on yllättävän vahvasti kiinni valtiomiestason poliittisessa historiassa, etenkin heinäkuuta käsittelevästä luvusta eteenpäin. Jo henkilöhakemistoa vilkaisemalla huomaa, että herrat Hitler, Mannerheim, Paasikivi, Ryti, Stalin ja Zdanov ovat ylivoimaisesti viitatuimmat, seuranaan von blücherit, enckellit, heinrichsit, kollontait ja tannerit. Ymmärtääkö tämän sitten moitteena vai kiitoksena, se on kiinni lukijan mieltymyksistä. Poliittista historiaa on kuitenkin sekä hyvää että huonoa, ja Meinanderin tapa käsitellä napamiehiä on parhaasta päästä. Hänellä on myös silmää anekdooteille ja tuokiokuville, jotka usein paljastavat enemmän aikalaisten perspektiivistä ja pontimista kuin tarkat selostukset poliittisen päätöksenteon eri vaiheista. Tällä poliittisella ja sotilaallisella ylätasolla on kuitenkin yhä vaikeampi löytää todella uutta ja kiinnostavaa sanottavaa, ja kuva poliitikoista ja upseereista inhimillisinä toimijoina korkeintaan vain tarkentuu.

Silti Meinanderin tapa tarkastella Suomen tilannetta suhteessa Narvan rintaman tapahtumiin ja ylipäätään sekä itärintamaan että Keski-Eurooppaan ja Pohjoismaihin auttaa näkemään metsän puilta. Lukiessa syntyy myös oivalluksia aiemmin erillisinä tarkasteltujen historioiden synkroniasta ja risteymistä. Kutsuisin tätä oikeastaan Meinanderin metodiksi: Suomi 1944 ei loista uusilla lähdeaineistoilla tai perustutkimuksella vaan taidolla asettaa eri menneisyyden ilmiöitä kiinnostavalla tavalla rinnan toistensa kanssa ja koostaa kollaasi aiemman, erikoistuneen tutkimuksen pohjalta. Tästä muodostuu se tunnemaiseman kuva, jonka kirja parhaimmillaan tavoittaa hienosti. Sekä Meinanderin että hänen suomentajansa Paula Aution kieli ansaitsevat kaiken kiitoksen, sillä juuri tällaisessa aikalaisuuden tunnetta luotaavassa kirjassa kieli ei ole vain tutkimuksen raportointiväline, vaan sen herkkyys nyansseille ja tunnelmille on ensiarvoisen tärkeää. Lukuelämyksenä Suomi 1944 on nautinto.

Palaan vielä kirjan lopettavaan alalukuun ”Muisti ja unohdus”, joka on pohdinta toisen maailmansodan kestävästä merkityksestä suomalaisille.  Aivan lopuksi Meinander toteaa, että seurauksena keskinäisen solidaarisuuden heikkenemisestä Suomessakin voi olla edessä siirtymä yhä pirstaleisempaan sodan muistikulttuuriin, joka on menettänyt ideologisen latauksensa. Tähän ovat useissa muissa Länsi-Euroopan maissa johtaneet maahanmuutto, monikulttuurisuus ja globaali digitaalikulttuuri – ”ulkoisen vihollisen tilalle on tullut sisäinen” (s. 398). Tässä kohden en näe syy-seuraussuhdetta yhtä yksioikoisesti kuin Meinander, ja toteamus uudesta sisäisestä vihollisesta on suorastaan kryptinen. Pikemminkin tuntuu siltä, että nuo edellä mainitut tekijät tai niiden kuviteltu uhka yhdessä ”ulkoisen vihollisen” katoamisen kanssa ovat Suomessa vain lujittaneet talvi- ja jatkosodan patrioottista tulkintaa ja ideologista latautuneisuutta. On silti totta, että käsitykset sodasta nykypäivän Suomessa ovat moniäänisempiä ja vapaampia kuin ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Suomalaiset ovat eräällä tapaa sotiensa vankeja. Sodassa tappion kokeneet yhteiskunnat ovat olleet pakotettuja uusiutumaan sekä luomaan kriittisen katseen itseensä ja tulevaisuuteensa. Pidemmän päälle sopeutuminen ja kurssinmuutos ovat usein osoittautuneet hedelmällisiksi, vaikkakin kivuliaiksi prosesseiksi. Tämä tunnetaan laajalti historiassa feeniks-ilmiönä, josta toisen maailmansodan jälkeinen Suomikin on hyvä esimerkki. Sen sijaan voittoisat yhteiskunnat tuudittautuvat helposti menestykseensä ja jäävät lepäämään laakereilleen. Euroopassa äärimmäisin esimerkki lienee Neuvostoliitto. Sitä hallitsivat 1980-luvulle saakka suuren isänmaallisen sodan veteraanit, jotka mitalit kilisten tekivät kunniaa menneisyyteen ja valoivat sodan muistosta harmaata patsassementtiä. Merkillisellä tavalla Suomen 1990-luvulla saavuttama myöhästynyt voitto toisessa maailmansodassa uhkaa kääntää suomalaisia mentaliteetteja sisäänpäin, jonkinlaiseen ummehtuneeseen itsehyväilyyn sodan myytin äärellä. Sota-ajan oletetuista arvoista ja asenteista haetaan neuvoa nykyajan ongelmiin, joihin ne kuitenkin soveltuvat yhä huonommin. On historian ironiaa, että nyky-Euroopan maista vahvimmin sekä Suomessa että Venäjällä kansallinen identiteetti tukeutuu toisen maailmansodan vuosiin ja sodassa saavutettuun voittoon.

Kuten Henrik Meinander kirjansa esipuheessa toteaa, hän on asettunut välittäjän rooliin ns. uuden ja perinteisen sotahistorian keskelle. Tämä onkin erinomaisen hyvä, sillä näiden kahden tutkimuskentän yhteensovittaminen on sekä antoisaa että tarpeellista. Olisi turha kiistää, etteikö niiden näkökulmissa olisi perustavia eroja, mutta samalla tavoin olisi turhaa ylikorostaa niiden yhteensopimattomuutta ja konfliktia. Suomi 1944 pitää sisällään elementtejä molemmista. Siinä kulkevat rinnan Paasikiven päiväkirjat, Tove Janssonin muumisadut, Tienhaaran taistelun ”löyhkäävä hornanpesä” ja asemalaiturilla sodasta palaavaa Leenu-tammaa odottava tyttö. Leenu palasi, Jussi-veli ei. Juuri tästä Meinander kertoo: vuoden 1944 odotusten ja realiteettien usein traagisesta ristiriidasta, joka lopulta muutti koko Suomea perustuksia myöten.