Arkadi Babtshenkon kirjan outo (suomalainen) nimi selviää pienestä välähdyksestä sivulla 117 :

Olen aina ajatellut, että sota on mustavalkoinen. Se onkin värillinen… Ihmisiä tapetaan kirkkaiden värien loisteessa, vehreiden puiden katveessa, kirkkaan sinitaivaan alla. Ja elämä sykkii kiihkeänä ympärillä. Linnut livertävät, niityt ovat kirjavina kukkaloistosta. Kuolleet makaavat nurmella eivätkä ole lainkaan karmivia. He kuuluvat tähän värimaailmaan. Heidän vieressään voi nauraa ja jutella, ihmiskunta ei pysähdy eikä mene järjiltään ruumiiden takia. Vain silloin alkaa karmia kun joku ampuu kohti. On todella kummallista, että sota on värillinen.

 

Kirjan tekijä päätyi lyhyen alokasajan – ”pelkän morsetuskurssin” – jälkeen suoraan Tshetsheniaan vain 18-vuotiaana. Hän soti siellä nelisen vuotta, säilyi hengissä, palasi Moskovaan ja yritti eheytyä ihmiseksi kirjaamalla kokemuksensa ylös. Nyttemmin hän on toimittaja ja vaihtoehtolehti Novaja Gazetan sotakirjeenvaihtaja. Hän on siis töissä lehdessä, jonka toimittajakunnasta on Anna Politkovskajan lisäksi murhattu jo neljä tai viisi jäsentä. Babthsenko on saanut vuonna 2006 kirjoittamilleen ”sotamuistelmille” hyvän suomentajan: Anu Lönnqvist on onnistunut loistavasti, esimerkiksi venäläisen sotilasslangin kääntäjänä. Myös teoksen sinänsä kepeä kirjoitustyyli (mutta raskas sisältö) välittyy hyvin venäläiseen arkeen ja puhekieleen perehtyneen suomentajan käsissä.

Sodan värit on ensi sivuilta lähtien painajaismaista luettavaa. Ja varoitus: Babtsenkon loihtimat kielikuvat tunkevat uniin. Nuoret alokkaat ovat armeijassa upseerien sadistisen väkivallan kohteita, lähimain orjia. Kaukasukselle määrätyistä ei välitetä siksikään, että kuolevat joka tapauksessa kokemattomuuttaan vuorilla tai Groznyin kortteleissa. Tykinruokaa riittää. Vanhemmat, kanta-aliupseerit ja niin sanotut sopimussotilaat osaavat tappaa ja ovat siihen kouliintuneet. Luppoaikana he antavat ”koulutusta” nuoremmille pahoinpitelemällä alokkaat henkihieveriin.

Silti sadismin uhrina kasarmeilla ja lentokentillä kärsiminen on lastenleikkiä verrattuna ammattisissin ampumalinjalle tai vangiksi joutumiselle. Babtshenko ei säästä kumpaakaan osapuolta kuvatessaan sodan ilmestyskirjamaista arkea. Vankeja kidutetaan ja rääkätään molemmin puolin rintamaa – heitä ristiinnaulitaan, kastroidaan ja teloitetaan monin mielikuvituksellisin tavoin, joista pelkkä kaulan katkaiseminen on miltei armollisin toimenpide. Järkyttävintä on, että armeija kiduttaa myös omiaan. Minkään valtakunnan moraalia ei kasarmeilla tunneta. Kaikki varastavat, huijaavat, lintsaavat ja käyvät myös mustan pörssin kauppaa ”vihollisen” kanssa: kokonainen panssariajoneuvo tai sinko voidaan myydä sisseille ja ilmoittaa taisteluissa tuhoutuneeksi. Upseerit syövät alokkaiden muonasta parhaat palat ja kunniamerkit jaetaan kanttiinissa kantahenkilöstöä nöyrästi palveleville lusmuille. Sotilaat ovat aliravittuja, jatkuvasti sairaita ja lähimain taistelukyvyttömiä. Monet karkailevat, vaeltelevat tolkuttomasti kasarmien lähikylissä yrittäen varastaa itselleen syötävää, viinaa tai jotakin rahaksi muutettavaa. Nämä ”vaellukset”, jatkuvat juopottelut ja yritykset selviytyä hengissä eturintamalla antavatkin sodankäynnistä peräti omituisen mutta ilmeisen realistisen kuvan. Myös niin sanotut ”Potemkinin kulissit” osataan rakentaa, kun joku moskovalaiskenraali uskaltautuu tarkastusmatkalle Kaukasukselle.

Arkadi Babtshenkon toveripiiristä kaatuivat miltei kaikki. Ja keitä olivat miinojen tai luotien palasiksi hajottamat nuorukaiset kirkkaissa ruumispusseissa? He olivat niitä, jotka eivät pystyneet ostamaan itseään vapaaksi varusmiespalveluksesta. Arkadi Babtshenko kuuluu itsekin heihin:

Näissä teltoissa lojuvat yhdessä läjässä työläisten, opettajien, maalaisten ja alempien virkamiesten lapset, lyhyesti sanoen ne, joilta valtion roistomaiset uudistukset veivät ensin viimeisetkin pennoset ja jotka sitten lähetettiin tänne kuolemaan. Näissä teltoissa makaavien vanhemmat eivät pystyneet antamaan lahjuksia oikeille ihmisille tai kuvittelivat, että varusmiespalvelus on jokaisen miehen velvollisuus. Totuus ja jalomielisyys eivät ole nykypäivän hyveitä; niihin uskovat tapetaan ensimmäisinä.