Erkki Vettenniemen teos Suomi terrorin tukikohtana jakautuu kolmeen osaan. Kaksi ensimmäistä ovat kirjan kiinnostavinta antia, kertovathan ne Suomesta käsin toimineen, vähän tunnetun venäläisen vallankumouksellisen terrorin ”kulta-ajasta” (jos moista ilmaisua voi käyttää) vuosina 1905-08, ja sen kukistaneesta Pjotr Stolypinin (1862-1911) terrorisminvastaisesta sodasta.

Vuoden 1905 vallankumouksen tultua kukistetuksi kumoukselliset pakenivat Suomeen, jossa venäläisellä poliisilla ei ollut toimintavaltuuksia. Kirja olisi kaivannut perinpohjaisempaa esittelyä koko valtakunnan terrorista ja vastaterrorista (jossa kuoli tuhansia ihmisiä), mutta epäilemättä Suomella oli keskeinen asema Pietarin alueelle kohdistuneissa iskuissa, mukaan lukien Stolypiniin itseensä 1906 kohdistunut, lukuisten sivullisten hengen vaatinut itsemurhaisku, jonka räjähteet oli tuotu Karjalankannaksen pommitehtaasta.

Pommitehtaat, ja muukin konspiratiivinen toiminta, keskittyi usein kannaksen venäläiselle huvila-alueelle, ja myös Imatran seudulle, jossa sitä avustivat suomalaiset aktivistit. Usein tekijöilleenkin vaarallisesta pommitehtailusta lukiessa mieleen tuli, että siltä olisi säästytty, jos käytössä olisi ollut toimintakelpoinen käsikranaatti, mutta sellaisia kehitettiin vasta ensimmäisen maailmansodan aikana. Pommeja käytettiin usein suoriin hyökkäyksiin pankkien ja rahakuljetusten ryöstämiseksi. Ryöstöillä rahoitettiin vallankumouksen tekemistä, ja esimerkkeinä kirjassa ovat Venäjän valtionpankin Helsingin konttorin ryöstö 1906 ja samana vuonna tehty satamatullin rahakuljetusryöstö Pietarissa (jälkimmäisessä tapauksessa dynamiitti oli peräisin Suomesta).

Maksimalistien salainen kokous

Noina vuosina bolsevikit olivat vielä sivuroolissa, heitä suurempi toimija oli sosialisti-vallankumouksellinen (SR) puolue ja varsinkin siitä irronnut maksimalistien siipi. Tässä kohden tuleekin kiinnostavin paikallishistoriallinen yksityiskohta: marraskuussa 1906 Turun saariston maalaistaloon kokoontui kaikkiaan kuutisenkymmentä maksimalistiterroristia viikon kestäneeseen kokoukseen! Vettenniemi ei tuota paikkaa ole onnistunut löytämään, noinko salaisuus olisi säilynyt jo yli vuosisadan?

Venäjän virkavaltaa paenneet kumoukselliset saivat Suomessa tukea ja suojaa niin porvareilta kuin sosialisteiltakin. Monista auttajista esiin nousee Aino Malmberg (1865-1933), joka itsekin hyväksyi verenvuodatuksen, mutta sympatiaa herui mm. aikakauden merkittävimmiltä kirjailijoilta ja taiteilijoilta. Tukea kumouksellisille, ja tuen puutetta Venäjän viranomaisille, ilmeni niin paljon että seurauksena kuten Vettenniemi sen katsoo, oli toisen sortokauden alkaminen. Ymmärrettävästi venäläisten toimet tuomittiin aikalaisten toimesta Suomessa, mutta ainakin Vettenniemen mielestä siihen oli turvallisuuspoliittiset syynsä.

Kirjan kolmas osa käsittelee sitten terroristeista kuuluisinta, ja oikeuttaa alaotsikon ”Kuinka Lenin tuhosi Venäjän suomalaisten suosiollisella avustuksella”. Vladimir Lenin kävi Suomessa usein, mutta painopiste on nyt vuodessa 1917 ja kuuluisassa pakomatkassa heinäkuun epäonnistuneen kapinan jälkeen, ja paluussa johtamaan lokakuun/marraskuun vallankaappausta. Tarina on siis suorastaan maailmanhistoriasta tuttu, ja joka tapauksessa kerrottu Neuvostoliiton loppuvuosina julkaistussa teoksessa Lenin ja Suomi I – III. Auttajina olivat tällä kertaa enimmäkseen suomalaiset sosialistit, joiden puolesta voidaan ainakin sanoa se, että bolsevikit olivat ainoa puolue, joka tuolloin oli valmis hyväksymään Suomen itsenäistymisen.

Vastuu Leninin valtaannoususta?

Epäilemättä Leninille kesällä 1917 oli suureksi avuksi, että aivan Pietarin vieressä oli alue, jossa saattoi piileskellä väliaikaisen hallituksen pidätysmääräykseltä. Mutta väliaikainen hallitus ei kovin tehokkaaseen, saati veriseen vainoon kyennyt. Vangitutkin bolsevikit vapautettiin jo Kornilovin kapinan myötä. Kun Vettenniemi merkillisen moralisoivasti pitää Suomea suorastaan vastuussa Leninin valtaannoususta, pitänee sitä itseni lisäksi moni muukin lukija melkoisen yliampuvana. Enemmän apua bolsevikit saivat sisällissodan alkuaikoina Suomen punapakolaisilta ja Pietarin punaisilta suomalaisilta – mutta oliko sekään ratkaisevaa? Tai eikö tuo vastuu kuulu pikemminkin keisarilliselle Saksalle, joka toimitti Leninin Pietariin kumousta tekemään?

Jossakin määrin suorastaan pamfletiksi äityvää kirjaa täytynee pitää suomettuneisuuden ajan myöhäisenä kritiikkinä. Jokainen tosin ymmärtänee mikä reaalipoliittinen etu tuolloin oli aikakaudesta, jolloin niin suomalaiset aktivistit, suomalaiset sosialistit kuin Venäjällä valtaan sittemmin nousseet bolsevikit olivat olleet samalla puolella.