Tuhti annos Japanin kulttuuria

Edullisin ja luontoystävällisin tapa matkustaa on nojatuolimatkailu, ja sen mahdollistavat vetävästi kirjoitetut matkaoppaat. Pinnalliset kuvailut tärkeimmistä turistirysistä, pistorasian mallista, palvelukulttuurista, tippauskäytännöistä ja veden juomakelpoisuudesta eivät kuitenkaan aina riitä. Silloin matkustelunnälän tyydyttävät – tai pikemminkin tosissaan herättävät – kirjat kuten Japani pintaa syvemmältä.

Porrasmaa, Raisa: Japani pintaa syvemmältä: Muutakin kuin sake, sushi ja samurait. Atena Kustannus Oy, 2012. 345 sivua. ISBN 978-951-796-848-5.

Ei matkaopas, vaan…

En ole aiemmin törmännyt kirjatyyppiin, joka ensivilkaisulta vaikuttaa matkaoppaalta ja vasta lukiessa paljastuu syvälliseksi kuvaukseksi esimerkiksi kansasta, kulttuurista tai valtiosta. Kirjatyyppiin kuuluu olennaisesti myös kriittisyys sekä syvällinen kulttuurin ja historian taju, jotka matkaoppaista usein puuttuvat, todennäköisimmin toimituksellisista kuin kirjoittajasta johtuvista syistä. Jatko-opiskelija ja japanologi Raisa Porrasmaan Japani pintaa syvemmältä edustaa kyseistä kirjatyyppiä tavalla, jonka voisi hyvin kelpuuttaa tieteelliseksi tutkimukseksi. Porrasmaa valmistelee Kiotossa väitöskirjaansa Japanin keskiaikaisesta kirjallisuudesta, joten analyyttisyys ei tule yllätyksenä – vain alaviitteet puuttuvat. Niiden sijaan kirjassa tosin on yksittäisiä aiheita syventäviä infolaatikoita. Lieneekö juuri tieteellisen otteensa ansiota, mutta Porrasmaa onnistuu käsittelemään Japanin historiaa ja eritoten kulttuuria sekä laajasti että yksityiskohtiin paneutuen. Toisinaan, mutta onneksi harvoin, kirjoitustapa näyttäytyy raskaana lukukokemuksena.

Japanin kulttuuri(t) kymmenessä luvussa

Kirja on jaettu kymmeneen päälukuun. Ensimmäisessä kohotetaan orientalismin verhoa, joka on muovannut ja edelleen muovaa näkemyksiämme Japanista vaikkapa zenin, teetaiteen, animen ja samuraiden yhtäältä perinteisenä ja toisaalta uutuudenkiiltävänä maana. Kun Porrasmaa on käynyt läpi keinot, joilla Japania on tuotteistettu ja mystifioitu sekä japanilaisten itsensä että länsimaalaisten toimesta, on lukijankin helpompi suhtautua kriittisesti omiin mielikuviinsa nousevan auringon maasta.

Ensimmäisessä luvussa Porrasmaa käy läpi myös Japanin historiaa, vaikka aiheen tarkastelu jatkuukin läpi kirjan. Seuraavassa luvussa Japanin tunnetuimpien kulttuuri-ilmiöiden kuten manga-sarjakuvien, niukasti puettujen koulutyttöjen, videopelien ja J-popin käsittely jatkuu soft power -käsitteen turvin. Käsitteen kehitti 1980-luvulla amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Joseph Nye viitatakseen kulttuuriseen ja poliittiseen vaikutusvaltaan, jonka vastakohtana on sotilaallinen ja taloudellinen vaikutusvalta, hard power. Vuonna 2004 Nyen mukaan Japanilla oli Aasian maista eniten potentiaalisia soft power -resursseja, ja epäilemättä vaikutusvalta on vain kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana.

Kolmas luku on kirjan raskaimpia, eikä pelkästään siksi, että se on kirjan pisin. Se käsittelee työelämää ja työnsaannin vaikeutta, poliittista historiaa, hyvinvointivaltiomallia, itsemurhien yleisyyttä ja väestön vanhenemista, mutta toisaalta myös kevyempiä aiheita kuten äitiyttä ja isyyttä. Joistain tutkimistaan ilmiöistä Porrasmaa kertoo omien tai tuttavapiirinsä kokemusten kautta, mutta lähestymistapaa olisi voinut käyttää laajemminkin. Nyt se tuntuu tehokeinolta muuten eksaktin ja paljolti kvantitatiivisiin tutkimustuloksiin pohjautuvan tekstin joukossa. Luvun perusteella Japani ja Suomi tuntuvat kärsivän hyvin samankaltaisista ongelmista: väestö vanhenee nopeasti, yhä useammat työt vaativat pitkän koulutusputken läpikäymistä, eikä siltikään työpaikan saamisesta ole varmuutta. Positiivisena seikkana Porrasmaa näkee väestön ikääntymisessä sen, että ilmiö tulee tulevaisuudessa edistämään naisten uramahdollisuuksia; perinteisestihän japanilaisen naisen paikka on ollut kotona, jossa hän tosin hallitsee perheen rahankäyttöä.

Neljäs luku käsittelee japanilaista yhteiskuntaa kontrollin, etiketin ja roolien näkökulmista. Tiiviin yhdessäelon sujuvoittamiseksi laaditut sosiaalisen kontrollin käytänteet ovat epäilemättä tarpeen, kun ottaa huomioon, että Japanissa asuu suurin piirtein Suomen kokoisella alueella 128 miljoonaa ihmistä, ja lisäksi noin 70 prosenttia pinta-alasta on vaikeasti asutettavaa vuoristoaluetta. Pelkästään Suur-Tokion alueella asuu 36 miljoonaa ihmistä. Ei siis ole ihme, että Suomeen saapuvat japanilaisturistit panevat merkille ennen kaikkea hiljaisuuden.

Koulujärjestelmä ja koulumaailman synkät ilmiöt, kuten kiusaaminen, koulusta poisjääminen ja omaan huoneeseensa eristäytyvät hikikomori-nuoret, ovat viidennen luvun aiheita. Pänttäyskeskeisen järjestelmän ei koeta tuottavan tarpeellisia taitoja jälkiteolliselle, nopeasti muuttuvalle taloudelle, ja stressi koulutuspaikan saamisesta puolestaan vaivaa yhä useampia koululaisia. Useiden koulureformienkaan jälkeen tuloksista on toistaiseksi vähän merkkejä. Suurimpana ongelmana nähdään kuitenkin japanilaisnuorten motivaation ja kiinnostuksen puute, joka ainakin osittain johtuu työnsaannin vaikeudesta korkeasta koulutuksesta huolimatta. Huolestuttavia merkkejä paljastui myös kyselytutkimuksissa, joiden mukaan japanilaiset opiskelijat ovat yksinäisimpiä maailmassa, ja jopa kolmasosa kokee, etteivät muut pidä heistä.

Kuudes ja seitsemäs luku käsittelevät japanilaisten suhdetta uskontoon ja luontoon. Johtuen näiden voimakkaasta yhteenkietoutuneisuudesta, on niitä mielekästä käsitellä samanaikaisesti. Šintolaisuus on Japanin alkuperäinen uskonto, kun taas buddhalaisuus kulkeutui saarille Kiinasta 500-luvulla. Japanilaisten luontosuhdetta kuvaa osuvasti se, ettei buddhalaisessa ajattelussa vedetä selvää rajaa ihmisen ja luonnon välille – kaikki on katoavaista ja yhteydessä toisiinsa, ja elävät olennot muodostavat yhden kokonaisuuden. Esimerkiksi vainajien henkien lepyttämiseksi tarkoitettuja buddhalaisia seremonioita järjestetään yhtä hyvin ihmisille kuin saaliseläimille ja myös käyttöesineille, kuten kengille, siveltimille ja neuloille.

Kahdeksas luku käsittelee keisarin asemaa ja japanilaista nationalismia. Valloitusretkiin johtanut 1930-luvun ultranationalismi saa tässä luvussa vain lyhyen maininnan, mutta aihealue tulee kyllä käsitellyksi toisaalla kirjassa. Viime vuosina vahvistuneesta pop-nationalismista puolestaan olisin mielellään lukenut enemmänkin. Kyse on nuoremman polven japanilaisten parissa vaikuttavasta Nihon-rabu eli Japani-rakkaus -ilmiöstä, jonka tutkijat ovat tuominneet naiiviksi ja ajattelemattomaksi, vaikka sillä nähdään myös poliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Porrasmaan mukaan ilmiö on vastalause identiteetin heikkenemiselle ja yhteiskunnan kulutuskeskeisyydelle. Eräs pop-nationalismin muodoista on Japanin sotalippujen liehuttaminen jalkapallokatsomoissa.  

Yhdeksäs luku tarjoaa tuhdin tietopaketin vuoden 2011 tsunamista ja Fukushiman ydinvoimaonnettomuudesta – kevyempikin käsittely olisi riittänyt. Toisaalta Porrasmaan tekstistä kuvastuu se epätasapaino, joka vallitsee suomalaisen ja japanilaisen näkemyksen välillä onnettomuutta koskien. Suomalainen media, vaikkakin käsitteli tsunamin tuhoja ja ydinvoimaonnettomuutta kattavasti, ei onnistunut välittämään tilanteen vakavuutta, tai sitä, miten paikallinen väestö edelleen kärsii suositukset ylittävistä säteilyarvoista. Fukushiman tapaus onkin vakavuudessaan samaa luokkaa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden kanssa. Porrasmaa kertoo valaisevan esimerkin tilanteesta: Loppuvuodesta 2011 hän vieraili Fukushiman kaupungissa, joka on 60 kilometrin päässä voimalasta. Osaan kaupungin puistoista oli asetettu kylttejä, joissa kehotettiin – säteilyn takia – välttämään alueella oleskelua tuntia pidempään päivässä.

Kymmenes luku käsittelee kansalaisyhteiskuntaa ja vapaaehtoistyötä. Kōben maanjäristys vuonna 1995 merkitsi käännekohtaa, jonka jälkeen päättäjät havahtuivat huomaamaan vapaaehtoistyössä piilevän potentiaalin. Vapaaehtoistyötä organisoivien yhdistysten perustamista helpotettiin lakiuudistuksella vuonna 1998, jota seurasi yhdistysten määrän huima kasvu. Valtaosa yhdistyksistä on kuitenkin niin pieniä, ettei niillä ole toivottua poliittista vaikutusvaltaa, vaikka ruohonjuuritasolle ne toimivatkin halutulla tavalla. Porrasmaa on havainnut, että Japanin valtio pyrkii siirtämään osan yhteiskunnan normaalisti tarjoamista palveluista, kuten vanhusten hoidon, vapaaehtoisten harteille. 

Ei Tieto-Finladia ehdokkuutta

Porrasmaan kirja tarjoaa mielenkiintoisen mutta toisinaan raskaan lukukokemuksen, joka palkitsee lukijan rikkaalla ja yksityiskohtaisella tietämyksellä japanilaisesta kulttuurista. Porrasmaa kertoo kirjoittaneensa Japani pintaa syvemmältä -kirjaa ja väitöskirjaansa samanaikaisesti. Ei siis ole ihme, ettei kirjoittaja ole täysin pystynyt – vai onko edes halunnut? – irrottautumaan akateemisen tekstin tyylilajista.

Omakohtaiset kokemukset olisivat kiinnostaneet, sillä niiden kautta olisi tarjoutunut mahdollisuus verrata suomalaista ja japanilaista kulttuuria. Kansanedustaja Päivi Lipponen on myös arvioinut kirjan, ja hän ihmettelee, miksei se päätynyt Tieto-Finland -ehdokkaaksi. Olen samaa mieltä, Japani pintaa syvemmältä olisi antanut kovan vastuksen kilpaileville teoksille.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *