Tulevaisuuden ja edistyksen uskoa – pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä

Uusien innovatiivisten kasvuyritysten synnyttäminen on vuosikymmeniä ollut hallitusten, neuvostojen, komiteoiden, toimikuntien ja työryhmien asialistojen kärjessä. Suomi on kauttaaltaan katettu tiedepuistoilla, teknologiakylillä, hautomoilla, sijoitusrahastoilla, kiihdyttämöillä, innovaatiopalvelukeskuksilla, uusteollistamiskeskuksilla ja jos minkälaisilla innovaatiomyllyillä. Tarmo Lemolan teos valottaa tätä innovaatiotoimintaa ja siihen liittyvää politiikkasektoria, jota kutsutaan tiedepolitiikaksi, tiede- ja teknologiapolitiikaksi, innovaatiopolitiikaksi tai tutkimus- ja innovaatiopolitiikaksi.

Lemola, Tarmo: Kohti uutta tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa. Suomen tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan kehityskaari 1960-luvulta 2020-luvulle. Vastapaino, 2020. 326 sivua. ISBN 978-951-768-776-8.

Tarmo Lemola on promovoitu Tampereen yliopiston kunniatohtoriksi ansioistaan teknologian ja innovaatioiden tutkimuksen edistäjänä ja hänellä on pitkänlinjan näkemys suomalaisen tiedepolitikan kehityksestä. Kirjassa Lemolan kokemus tiedepolitiikan toimijana näkyy vahvana.

Lemola sijoittaa tiedepolitiikan alun Suomessa ja siitä käytävän keskustelun Tieteen päiviin vuonna 1954, joilla vallitsi ”uudistusmielinen” ja edistyksellinen ilmapiiri. Kesti kuitenkin yli kymmenen vuotta ennen kuin varsinaisesta tiedepolitiikasta voitiin puhua. Suomi oli muita maita jäljessä. Tieteeseen ja teknologiaan kohdistuvan politiikan kehittäminen oli jo hyvässä vauhdissa monissa muissa läntisissä teollisuusmaissa, ja myös Ruotsi oli tavanomaiseen tapaansa Suomea edellä. Ruotsi oli tärkeä motivaation lähde ja mallimaa Suomelle. Myös vuonna 1961 perustettu taloudellisen ja kehityksen järjestö OECD (johon Suomi liittyi vasta 1969) oli tärkeä esimerkkien ja vaikutteiden lähde. Tiedepolitiikan nousu edellytti tiedekäsityksen uudistumista 1960-luvulla.

1960-luvun lopulta alkaen tieteen keskeisimmäksi tehtäväksi ei enää ajateltu isänmaallisen aatemuodostuksen ja isänmaakäsityksen rakentamista vaan taloudellisen perustan sekä teknologisen ja sosiaalisen kehityksen takaamista. Lemola puhuu 1960-luvulla syntyneestä uudesta tiedekäsityksestä, jolla oli vahva teknologinen painotus. Kuusikymmentäluvun puolivälin muutokset olivat nopeita ja kiinnostavia. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toimeksiannosta julkaistiin Kansallisten tieteiden kehittämisohjelma (1966-1980), jossa vielä perinteisen tiedekäsityksen hengessä muistutettiin, että

”maan taloudellinen ja henkinen tasapaino riippuu suuresti kansan kulttuuritasosta, jonka luomisessa omat kansalliset tieteet esittävät huomattavaa osaa.”

Tieteellisen tutkimuksen organisaatiokomitea sen sijaan määritteli tiedepolitiikan tarkoittavan toimenpiteitä, jotka tähtäävät tieteellis-teknisen tutkimuksen edistämiseen sekä tutkimustulosten hyödyntämiseen yhteiskuntapolitiisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tulevaisuuskuva 1950-luvulla.

Suomi oli yksi ensimmäisistä, joka otti käsitteen ”kansallinen innovaatiojärjestelmä” tiedettä ja teknologiaa koskevan politiikan pohjaksi. Inspiraation lähteenä oli jälleen OECD ja toimijoina virkamiehet. ”Järjestelmää” seurannut muotikäsite oli ”verkosto”, jolla innovaatiotoimintaa pyrittiin jäsentämään. Yleisimmillään innovaatioverkosto-metafora ilmaisi sen, että ihmiset ovat toisiinsa kytkeytyviä ja verkottuvia. Tärkeiksi verkostoa selittäviä ominaisuuksia olivat mm. sosiaalinen pääoma, luottamus, avoimuus, yhdessä luominen, käyttäjälähtöisyys ja paikallisuus. Lemola nostaa viimeisimmäksi innovaatiotoiminnan villitykseksi ”innovaatioekosysteemin.” Innovaatioekosysteemi-käsite on herättänyt kysymyksiä muun muassa siitä, mitä uutta tämä suuntaus on tuonut aikaisempaan innovaatiojärjestelmiä ja –verkostoja koskevan tietämykseen – paitsi etuliitteen eko innovaation ja järjestelmän väliin.

Kansallinen innovaatiojärjestelmä

Miten Lemola asemoi itsensä tiedepolitiikan kenttään? Lemola oma suosikki tuntuu olevan kansallinen innovaatiojärjestelmä, jonka käsitteellisenä jatkumona Lemola esittelee transformatiivisen innovaatiopolitiikan. Transformatiivinen innovaatiopolitiikka on lähtenyt kasvamaan ja kehittymän paljolti evolutionäärisen taloustieteen ja systeemilähestymistavan sekä näitä lähellä olevan yhteiskuntatieteellisen tieteen, teknologian ja innovaatiotutkimuksen piiristä.

Transformatiivinen innovaatiopolitiikka ei ole yhtenäinen oppirakennelma eikä myöskään kaikilta osin uusi, mutta uutta on se, miten vanhoja asioita liitetään uusiin. Lähestymistapa yhdistää kolme viitekehystä: 1) perinteisen taloudellista kasvua tavoittelevan, valtavirtataloustieteeseen nojautuvan tutkimus- ja kehittämistyön edistämisen, 2) evolutionäärisen taloustieteen tuottamat ja kansalliseen innovaatiojärjestelmään sisältyvät toimijoiden välistä yhteistyötä koskevat näkemykset ja 3) isojen taloudellis-yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamiseen tähtäävän innovaatiotoiminnan.

Tiedepolitiikan kultaiset vuodet

OECD:n selvitysten mukaan 1960-luvulla Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden välillä vallitsi teknologiakuilu ja tämä herätti pelkoa Euroopan maiden teollisuuden kilpailukyvyn heikkenemisestä sekä taloudellisen kasvun taantumisesta. Nämä pelot tarjosivat tutkimustoiminnalle runsaasti näkyvyyttä ja taloudellista tukea sekä mahdollisuutta saada ääntä kuuluviin poliittisessa päätöksenteossa. Tutkimuksen merkitys lisääntyi, ja käsitys teknisestä kehityksestä taloudellisen kasvun lähteenä vahvistui.  Tekninen kehitys puolestaan on riippuvainen teknis-luonnontieteellisestä tutkimus- ja kehittämistoiminnasta sekä koulutuksesta.

Teknologiahallintoa vahvistettiin vuonna 1970 luvulla perustamalla kauppa- ja teollisuusministeriöön teknologian toimisto, jonka pohjalta muodostettiin Teknologian kehittämiskeskus Tekes 1982. Kauppa- ja teollisuusministeriön alainen Valtion teknillinen tutkimuslaitos (VTT) uudelleenorganisoitiin vuonna 1972.

1979 perustettiin automaatiokomitea selvittämään automaatioon liittyvää teknistä kehitystä ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Nimi vakiintui teknologiakomiteaksi ja työkenttä laajemmaksi: painopisteeksi muodostui informaatioteknologia, ja komiteasta yhä vahvemmin teknologiapolitiikan toimija. Komitean tehtävänä oli

” kartoittaa teknisen kehityksen ja erityisesti automaation tilaa ja kehityssuuntia, arvioida kehityksen vaikutuksia erityisesti maamme elinkeinoelämän kilpailukykyyn, kansainväliseen yhteistyöhön, hallintoon, tuottavuuteen, työllisyyteen, työtehtäviin, luonnonvarojen käyttöön, elinympäristöön ja työympäristöön sekä kansalaisten toimintaa.”

Ensimmäinen teknologiakylä perustettiin Ouluun 1982. Vuosikymmenen loppuun mennessä vastaavanlainen kylä, puisto tai keskus oli toiminnassa kymmenellä yliopistopaikkakunnalla. 1990-luvulla toimintoja oli jo rinnakkain, peräkkäin ja ristikkäin. Toimijoita, ”yritysten ystäviä” alkoi olla jo enemmän kuin kehitettäviä yrityksiä. Teknologiakeskuksista tuli alueidensa yrityskehittämisen hermokeskuksia ja erilaisten tukiverkostojen ja ohjelmien solmuja.

Teknologiakeskusten kanssa 1990-luvulla alueellista innovaatioverkostoa oli kehittämässä Sitra. 2000-luvun alkupuolella alkoi kuitenkin vahvasti näyttää siltä, ettei yrityskehittäminen sujunut odotusten ja toiveiden mukaisesti. Siitä huolimatta, että ”pöhinä” sai joskus korvatkin soimaan, kuten Lemola kuvaa tuon ajan leikkisää yrityskehittämisen aktiivisuutta. Sitran johdolla kehitettiin myös yrityskehitysyhtiöiden kehittämishanke. Alueellista kehittämistä tukemaan luotiin myös alueellisen innovaatiopolitiikan osaamiskeskushanke, Oske. Merkittävä kokonaisuus on myös EU:n rakennerahasto-ohjelmat, joita Lemola nimittää maakuntien aarrearkuksi. 2000-luvulla kuvioon tulivat myös huippuosaamisen keskittymät SHOKit.

Teknologian kehittäminen oli 1980-luvulla suomalaisen tiede-ja teknologiapolitiikan ehdoton painopiste, Lemola kirjoittaa. Tuolloin VTT, teknilliset korkeakoulut, Nokia, Tekes, tiede-ja teknologianeuvosto elivät kulta-aikaansa. Uusia kansallisia teknologiaohjelmia syntyi 1980-luvun puolivälistä alkaen ja Nokia oli tärkeänä kumppanina monissa ohjelmissa.  Lemola käy lävitse VTT:n historiaa ja Nokiaa sekä erityisesti sitä, miten Nokia oli Suomen valtion erityissuojeluksessa. Tekes myös rahoitti suoraan monia Nokian tutkimus- ja kehittämisohjelmia ja 1990-luvun ajan Nokian saama rahoitus oli kolmannes Tekesin yritysrahoituksesta. Valtio otti Nokian tukemisen kunniatehtäväkseen, mutta ”mittava ja taitava oli myös se koneisto, jonka Nokia vuosien varrella mobilisoi toiveidensa tynnyrin täyttämiseksi.”

Jatkuvuutta vai pysähtyneisyyttä?

Teknologiapolitiikan jatkuvuuksien ja toisaalta pysähtyneisyyden virkistävin rinnastus on se, miten aina uuteen suhtaudutaan totutuilla tavoilla. Keskustelu ja varsinkin uhat kehystetään aivan samoilla diskursseilla. Aina kun puhutaan jostain uudesta, puhutaan vanhoilla totutuilla tavoilla huolien ja uhkien muodossa.  Esimerkiksi 1970-luvulla informaatioteknologian ja mikroelektroniikan pelättiin johtavan massatyöttömyyteen ja eriarvoisuuden kasvuun. 1970-luvun lopulla Saksassa esimerkiksi väitettiin miljoonan konekirjoittajan jäävän tietotekniikan takia työttömäksi. Teknologiakomitea näki myös, että teknologiseen kehitykseen liittyviä uhkia on se, että työtehtävien ja ammattien sisällön köyhtymisen ja ammattiryhmien välisen polarisaation kasvun. Toisaalta teknologian kehityksen nähtiin tarjoavan myös entistä haastavampia, laaja-alaisempia ja samalla mielenkiintoisempia työtehtäviä ja kokonaan uusia ammatteja.

Konekirjoittajia 1950-luvulla. (National Archives of Australia)

Kirjassa lukujen alkujen ingressit tai tiivistykset ovat hyviä ja informatiivisia. Henkilökohtaisuus ja henkilökohtaiset muistelumerkinnät kiva ja piristävä lisä, parasta antia. Tosin mukana on runsaasti myös poukkoilua: ensin ollaan 1990-luvulla ja GSM:n kehityksessä, seuraavassa luvussa hypätään 1950-luvun matematiikkakonekomiteaan.  Lukijan on vaivalloista pysyä mukana vaihtuvissa teemoissa ja vaihtuvissa ajanjaksoissa, joista ei muodostu kokonaisuutta, ei temaattisesti, ajallisesti tai ”kehityksellisesti”. Esillä on jatkuvaa ristivetoa: soutamista ja huopaamista edes takaisin, vuosista, komiteoista ja organisaatioista toiseen. Tätä teknologiapolitiikka on epäilemättä ollut,  mutta sitä on myös kirjan tekstissä erityisen vahvasti.

Tiedepolitiikalla oli aiempina vuosina merkittävä rooli, mutta 2000-luvun lopulla alkoi teknologian ja innovaatiotoiminnan kehittämisen takatalvi ja pysähtyneisyyden tila. Tässä ”apatian suossa” innovaatiopolitiikka on rämpinyt jo vuosikymmenen ajan.

Perinteiselle tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikalle on ollut ominaista asiantuntijavaltaisuus eli teknokraattisuus. Suomessakin kaikki tutkimus- ja innovaatiopolitiikan pysyvät ja tilapäiset hallinnolliset elimet eri organisaatioissa ja ohjelmissa ovat koostuneet eri alojen asiantuntijoista. Nämä yleensä edustavat hyvin vakiintuneita, perinteisiä intressejä, kuten yrityksiä, yliopistoja ja tutkimuslaitoksia. Onko jatkuvuus pysyvyyttä, vai pysyvyys pysähtyneisyyttä? Lemolan mukaan uudistuksia tarvitaan – mutta tarvitaanko jopa samanlainen paradigman muutos kuin 1960-luvulla, jolloin vanhan kansallisia tieteitä ja tieteen ja yliopistojen autonomiaa painottavan tiedekäsityksen yli käveli uusi tavoitteellisuutta, suunnitelmallisuutta ja tulosten hyödyntämistä korostava tiedekäsitys?

 

 

Yksi kommentti artikkeliin “Tulevaisuuden ja edistyksen uskoa – pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *