Talvi- ja jatkosotaa käsittelevä kirjallisuus on viime vuosina lajillisesti kirjavoitunut. Poliittisen eliitin, sodanjohdon ja sotilaiden näkökulmat ovat saaneet rinnalleen uusia toimijaryhmiä. Uusista näkökulmista sotaa tarkastelleita tutkimuksia ovat muun muassa Maria Lähteenmäen Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja – Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945 (SHS 1999) ja Marianne Junilan väitöskirja Kotirintaman aseveljeyttä – Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944 (SKS 2000). Julkaistuista aikalaisdokumenteista voi esimerkkinä mainita Valtion tiedoituslaitoksen ja salaisen verkoston VIA:n johtotehtävissä toimineen Martti Ruudun Me uskoimme Suomeen – Sotapäiväkirja 1941-44 (Otava 1999).

Viime syksynä ilmestyneet Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat nostavat erittäin tervetulleella tavalla esiin yhden aiemmissa tarkasteluissa liiaksi sivuun jääneen kokonaisuuden: sodan ja oikeudenkäytön suhteen. Teos on hieno, hyvin puhutteleva ja mielenkiintoinen – niin sota- kuin oikeushistoriaakin ajatellen.

Sotatuomarin arki

Vaasan hovioikeuden emerituspresidentti Erkki Rintalan toimittama ja julkisuuteen saattama aineisto on todella arvokas ja ainutlaatuinen. Paavo Alkio kirjoitti jokaisesta jatkosodan päivästä. Sivuja kertyi vajaat 3000, ja tästä kokonaisuudesta kirjassa on arviolta kolmannes. Päiväkirjoissa yhdistyy tieto sodanaikaisesta oikeudenkäytöstä kokemuksellisuuteen – tietoon siitä, millaisissa olosuhteissa niin fyysisesti kuin henkisestikin oikeutta oli jaettava. Juuri viimeksimainitun tavoittaminen näiden päiväkirjojen muodossa on hyvin tärkeää verrattuna tilanteeseen, missä jäljelle olisi jäänyt pelkkiä tuomioistuinaineistoja.

Olennaista onkin huomioida juuri se, millaista arkea sotatuomari rintamalla eli. Rivisotilaiden lailla hänenkin osakseen tuli savuavien kamiinoiden ja vuotavien telttojen kanssa tappeleminen, luteiden ja hiirien metsästys kuin ruokapula ja oikeasta kahvista haaveileminenkin. Arjen työt eivät näytä Alkion kunniaa ja auktoriteettia koetelleen. Tämä sodan arjen ja kovuuden läpieläminen ei voinut osaltaan olla vaikuttamatta siihen ihmiskuvaan, minkä läpi syytettyjä katsottiin. Alkio moneen otteeseen muistutti, että suomalaiset sotilaat olivat siviilimiehiä, joiden oli olosuhteiden pakosta lähdettävä sotimaan ja jätettävä perheensä ja työnsä. Erotus palkkaa nauttiviin ammattisotilaisiin oli melkoinen.

"Näkymätöntä aselajia" (s. 29, 281) edustaneen sotatuomarin tarkastelukulma onkin hyvin mielenkiintoinen. Helsingissä istunut sotaylioikeus ei päässyt yhtä lähelle syytettyjen elämää, ja ammattisotilaiden kyky samastua reserviläisten tilanteeseen ei ollut aina kovinkaan kehuttava. Alkion päiväkirjoissa korostuu sotatuomarin ja divisioonansa johdon, erityisesti komentaja Kaarlo "Kylmä-Kalle" Heiskasen jännitteinen suhde. Heiskanen avoimesti toivoi ankarampia rangaistuksia, ja moitti Alkiota kuin muitakin juristeja kaunosieluiksi, joiden pyrkimyksenä oli tavan takaa kaivaa esille lieventäviä asianhaaroja.

Alkion mielestä ammattisotilailta unohtui ensinnäkin sotatuomarin riippumattoman aseman kunnioitus: "[n]ämä herrat eivät voi käsittää sitä, että heidän muuten rajaton valtansa ei riitä tuomioistuimen käskemiseen" (s. 300). Kiistoja aiheuttivat myös väärät tulkinnat sotaväen rikoslaista, jonka erotus rauhanaikaiseen oikeudenkäyttöön miellettiin ammattisotilaiden piirissä suuremmaksi kuin mitä se oli. Heille sotaväen rikoslakiin perustuva oikeudenkäyttö näyttäytyi käytännöllisten sotilaallisten lähtökohtien palvelijana.

Alkion ilmaus "nappi-otsaan-vaan-teoria" (s. 183) kuvaa suoraviivaisuutta, jolla upseerit olisivat mielellään usein rangaistuksia jakaneet. Toiselta puolen Alkio totesi "nappiteorian" (s. 67) saaneen sitten talvisodan uudenlaistakin ainesta: joitakin tuomioita kritisoitiin vetoamalla siihen, että tuomittaessa olisi pitänyt enemmän huomioida syytetyn olleen "niin hyvä mies" (s. 183). Varsinkin Heiskasen hiillostama Alkio yrittikin välillä jo pois tehtävistään ja ihmetteli päiväkirjassaan, "[m]iksei hän hanki itselleen verenhimoisempaa sotatuomaria?" (s. 295).

Tunteet ja päätöksenteko

"… saksalaisten vastoinkäymiset, omat koettelemukset täällä – kaikki tuntuu niin raskaalta näin yön yksinäisinä hetkinä. Ja muutaman harvan tunnin kuluttua on rauhallisena, tasaisena, oikeudenmukaisena, selväjärkisenä jaettava oikeutta, ehkä ratkaistava monen miehen kohtalo. Rukoilen huojennusta tähän." (s. 354-355)

Erityisen puhuttelevaa päiväkirjoissa on sen korostuminen, miten vaikeissa ja monella tapaa paineenalaisissa oloissa sotatuomari joutui syytettyjen elämään hyvinkin syvällekäyviä päätöksiä tekemään. Olosuhteet olivat niin fyysisesti kuin emotionaalisesti hyvin koettelevat, ja oman elämän lisäksi valinkauhassa oli isänmaan kohtalo.

Sodan alkaessa monien optimismi oli hyvinkin korkealla: "[e]nnustettiin, kuinka suomalaiset marssivat Venäjälle vain tupakka huulissa riippuen. – Sanottiin, että kaikkien tässä sodassa kaatuvien kuolemanilmoitukset sopivat Helsingin Sanomien yhden numeron etusivulle" (s. 254). Kuitenkin jo elokuun 19. päivänä vuonna 1941 Alkio alkoi epäillä, että sodasta tulee pitkä. Paria päivää myöhemmin Alkio mainitsee yhden tärkeän tekijän, jonka mukaan mielialat sittemmin joukoissa lainehtivat. Päiväkirjoista käy konkreettisesti ilmi se, millaista ilmapiiriä suomalaisjoukkoihin loivat – luotettavuudeltaan toki vaihtelevat – tiedot saksalaisten ("fritzien", esim. s. 75) sotamenestyksestä.

Sodan pitkittyminen kaikkine syineen ja seurauksineen pani epäilemättä sotatuomarin tuomitsemistilanteessa monasti ahtaalle. Kenttäoikeuden perustehtävä oli tietenkin aina sama: "[l]oistavinkin armeija tarvitsee tuekseen sotilaallisen oikeudenkäytön, kuten parhainkin yhteiskunta olisi kuin selkärankaa vailla, ellei sillä olisi oikeusjärjestystä ja sen toteuttamiseksi välttämättömiä tuomioistuimia" (s. 281). Samaan aikaan Alkiota raivostutti kuilu aktiiviupseerien ja reserviläisten välillä. Jo talvisodan koettelemien suomalaisten sotilaiden vähään tyytyväisyyttä ja velvollisuudentuntoa ihmetellyt Alkio totesi, että "[h]e ovat epäsotilaallisia, huonoryhtisiä ja vikuripäisiä, mutta tappelevat, koska tietävät, että muuten menee kaikki moskaksi" (s. 139). Divisioonanjohto piti sen sijaan oikeuksistaan ja mukavuuksistaan kiinni, ja otti mielellään näyttävästi kunnian alaistensa uhrauksista.

Runsaasti reittivaihtoehtoja jatkoon

Erkki Rintala on tehnyt hyvin arvokkaan ja suuren kiitoksen ansaitsevan työn toimittaessaan Paavo Alkion päiväkirjat julkisuuteen. Aineisto on todellakin ainutlaatuinen, ja avoimuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan hyvin koskettava. Rintalan kirjoittama alkuosuus on erinomainen johdatus niihin erilaisiin oikeudellisen toiminnan muotoihin ja puitteisiin, jotka Alkion matkaan lähdettäessä on oltava hallussa. Samoin kronologinen yhteenveto Alkion vaiheista jatkosodan vuosina ja kattava ja runsas lyhenneluettelo palvelevat hyvin lukijaa. Kuvaliite tuo Alkion niin sodanaikaisessa työssään kuin vapaa-ajallaankin edelleen lähemmäs lukijaa. Erityisesti piirrokset nostavat esiin sen, kuinka monipuolisesti lahjakkaasta ihmisestä oli kyse.

Sotilaallisen voiman ja oikeudenkäytön leikkauspisteessä tuotetut dokumentit tarjoavat runsaasti aineksia myös tutkimukselle. Kiinnostavaa olisi verrata esimerkiksi kenttäoikeuksien ja sotaylioikeuden linjauksia. Millaisia vaikutuksia oli sillä erolla, mikä näillä tuomioistuimilla oli sijoittumisessaan suhteessa rintamaelämään? Alkion johtamasta kenttäoikeudesta valituksia sotaylioikeuteen on tosin mennyt niin vähän, että yleistysten tekeminen tältä osin voi olla mahdotonta. Tästä johtuukin edelleen kysymys siitä, millaisia eroja eri kenttäoikeuksien välillä mahtoi olla. Aineistotilanteen mahdollistamissa puitteissa voisi tarkastella vaikkapa yleensä kenttäoikeuksien toiminnan suhdetta sijaintiin rintamalla, divisioonanjohtoon ja sen mahdollisiin pyrkimyksiin ohjastaa kenttäoikeuden päätöksentekoa.

Itä-Karjalaan liittyneiden tavoitteiden ympärille kiertyy monia kiinnostavia teemoja. Millaisia suunnitelmia oli vallattujen alueiden sopeuttamiseksi osaksi suomalaista oikeuselämää? Millaisen tiedon ja asenneilmaston keskellä näitä suunnitelmia tehtiin ja oli tehty? Alkion osalta käy ilmi, että häntä häiritsivät vaikeudet saada riittävästi tietoa alueella voimassa olleesta oikeudesta: hänelle oli tärkeää selvittää, millaisella maaperällä toimittiin niin oikeuden kuin yleensäkin vallitsevan kulttuurin piirissä. Kaikkien Itä-Karjalasta kiinnostuneiden asennoitumista tämä ei kuvaa, ja tekijä- ja suunnittelijaportailla oli yleensäkin eroa: "AKS:n kokoussankarit eivät yleensä näy vaivautuneen sotaan; he käyvät sitä vain turvallisesti Helsingissä" (s. 97).

Sotatuomarin päiväkirjojen pohjalta tulee mieleen myös se, miten hyvän näköalapaikan Alkion toiminta ja hänen jälkeenjättämänsä aineisto mahdollistaa sen pohtimiselle, millaista yhdessä jaettua pohjaa sota-aika tuotti suomalaiselle juristikunnalle. Vaikkapa Karl Mannheimin sukupolviteoriaa (jota tarkemmin on käsitellyt esimerkiksi Matti Virtanen väitöskirjassaan Fennomanian perilliset – Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka, SKS & Stakes 2002) soveltaen ja venyttäen voisi ajatella talvi- ja jatkosotaa yhdenlaiseksi avainkokemukseksi, joka yhdisti huomattavaa osaa juristeista. Tunnetuista nimistä päiväkirjoissa nousevat Alkion rinnalla esille ainakin Veli Merikoski, Paavo Kekomäki ja Reino Kuuskoski. Paavo Alkio päiväkirjoissaan myös mainitsee, kuinka esimerkiksi Viipurin hovioikeuden kollegojen kanssa pohdittiin jo rauhanajan yhteistyötä, jotta eri hovioikeuksien välinen kanssakäyminen saataisiin siirtymään sinisistä ajatuksista tekoihin. Tärkeää olisikin analysoida, kuinka suuria ja monimuotoisia vaikutuksia sodilla onkaan ollut suomalaiseen juristi- ja oikeuskulttuuriin.

(Arvostelu on julkaistu Oikeus-lehden numerossa 2004:2, s. 239-241.)