Esko Salminen on ollut vuosikymmenien ajan journalismin tutkimuksen kotimainen toisinajattelija, ensin Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon apulaisprofessorina ja myöhemmin tiedotusopin laitoksen journalistiikan professorina. Hän on 1970-luvulta lähtien uskaltanut tutkia sanomalehdistömme historian arkoja aiheita, kuten itsesensuuria ja suomettumista. Tämän vuoden lopussa Salminen on jäämässä eläkkeelle, mutta on sitä ennen ehtinyt virassaan kirjoittaa vielä yhden mielenkiintoisen tutkimuksen Suomen kuvasta Venäjän ja EU:n lehdistössä.

Tutkimus on harvinaisen tiiviisti ajassa kiinni: rajauksena ovat vuodet 1990 – 2000, mutta se sisältää luonnollisesti runsaasti viittauksia myös vuosisadan aikaisempiin tapahtumiin. Salminen on voinut tutkimuksessaan hyödyntää vuosikymmenien aikana kertynyttä laajaa lähihistorian tietämystään. "Suomi-kuva ja sen kytkennät naapurimaihin on luettava osaksi arkaluonteisiinkin aiheisiin", hän kirjoittaa johdannossa (s.5).

Jukka Tarkka on jo ennättänyt omassa arvioinnissaan (Helsingin Sanomat 4.10.2000, s. B11) kehua, että Salmisen tutkimus on ensimmäinen välintilinpäätös siitä, mitä Suomelle oikeastaan tapahtui 1990-luvun kääntyessä uudeksi vuosituhanneksi.

Olen samaa mieltä. Vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen ja etenkin Venäjän tapahtumien kronikointi on tutkimuksen ehdottomasti hyödyllisintä antia.

Venäläinen mediamyllerrys

Venäjän asiat vievät luonnollisesti teoksessa eniten tilaa. Onhan Suomi-kuvaa pitkään totuttu värittämään ulkomailla nimenomaan itäisen naapurin kautta. Yksityiskohtaiset esimerkit seuraavat toisiaan ja antavat monipuolisen kuvan "venäläisestä mediamyllerryksestä", joka yhä jatkuu.

1990-luvun alussa Venäjän lehdistö oli kaoottisessa tilassa. Valtio menetti otettaan, toimittajia surmattiin eivätkä uudet omistajat olleet ehtineet vakiinnuttaa asemiaan. Sama kaaos tuntuu yhä jatkuvan, tosin sillä erolla, että valtio on jälleen onnistunut tiukentamaan otettaan joukkotiedotusvälineistä.

Entinen näyteikkunamaa, lähes nuhteeton yya-Suomi oli 1990-luvulla Moskovan lehtien näkökulmasta pääasiassa tylsä, syrjäinen valtio, jossa enää harvoin tapahtui mitään kiinnostavaa. Vielä 1980-luvulla Pravdan, Izvestijan tai Novoje Vremjan sivuilla julkaistiin Suomesta pitkiä liturgisia ystävyystekstejä, jotka kuitenkin olivat journalistiselta sisällöltään tyhjiä.

1990-luvulla Venäjän Suomi-uutisointi oli luonnollisesti yleisintä Pietarin ja Karjalan tasavallan lehdissä. Etenkin Karjalan palautuskysymys, Nato, Suomen suhtautuminen Tshetshenian sotaan ja rajan ylittävän rekka-autoliikenteen poukkoilevat käänteet ylittivät venäläisten lehtien uutiskynnyksen.

Salminen kertoo, että Venäjän viranomaiset eivät tehneet vuosikymmenen aikana ainoatakaan huomautusta Suomen lehdistöstä ulkoministeriölle. (Ei tapa aiemminkaan kovin yleinen ollut, mutta joka tapauksessa se kuului osana neuvostoviranomaisten käytäntöä, palautearsenaalia).Venäjän suurlähetystössä Suomen lehtien kirjoittelua seurattiin kuitenkin yhä 1990-luvullakin tarkasti, etenkin luovutetun Karjalan kysymystä. Jo Karjalan palautuksesta puhumisen katsottiin vaarantavan Venäjän ja Suomen suhteita.

Nokia näkyy kaikkialla

Suomen EU-jäsenyys, Nokia ja suomalaiset huippu-urheilijat olivat pääosissa Saksan, Ranskan ja Britannian lehdistössä 1990-luvulla.. Salminen arvioi, että "tavallisen kansan tasolla Suomi kuitenkin saattaa olla edelleen Euroopassa yllättävän tuntematon".

Oleellinen muutos entiseen oli, ettei Suomea enää pidetty "suomettuneena". Nuoremman polven eurojournalistit eivät edes enää tienneet mitä käsite tarkoitti.

Saksan lehdistössä Suomesta kirjoitettiin vähemmän kuin muista Pohjoismaista. Suomalaiset kuriositeetit, kuten alkoholin liikakäyttö ja seksifestarit näkyivät saksalaisissa lehdissä. Sen sijaan Suomen sisäpolitiikasta, taloudesta tai historiasta kirjoitettiin Saksassa yhä varsin vähän. Salmisen tutkimuksen mukaan monissa kirjoituksissa oleellisena tietona pidettiin sitä, että Suomella on yli 1000 kilometrin yhteinen raja Venäjän kanssa.

Brittijulkisuudessa Suomi on noussut "Ruotsin takaa" etenkin EU- ja teknologiauutisten ansiosta. Määrällisesti Ruotsia koskevia juttuja oli kuitenkin Britanniassa yhä enemmän kuin Suomi-uutisia. Brittiläisten lehtiuutisten mukaan Suomi oli huipputeknologian suunnannäyttäjä ja etenkin Nokia-julkisuus oli ihailevaa.

Salmisen tutkimuksen mukaan merkittävin Suomi-kuvan imagon kohennus tapahtui kuitenkin Ranskassa. Suomi nähtiin vielä 1990-luvun alussa "suomettuneena", mutta vuosikymmenen lopulla samasta Euroopan valtiosta puhuttiin jo suvereenina EU-maana, joka harjoitti korkean tason kansainvälistä diplomatiaa menestyksellisemmin kuin muut pohjoiset naapurinsa.

EU ja itsesensuuri

Suomen liityttyä Euroopan unioniin jotkut ovat ehtineet epäillä entisen ulkopoliittisen itsesensuuri-käytännön siirtyneen Moskovasta Brysselin suuntaan. Salmisen tutkimuksesta on ensimmäisen kerran luettavissa, ettei Salminenkaan enää täysin tyrmää "Euro-itsesensuurin" (käsite T.U:n) ajatusta, ei ainakaan yhtä selvästi kuin aikaisemmin.

Hän kirjoittaa tutkimuksensa loppusanoiksi, että "Euroopan unioniin liittymisen jälkeen on kysytty rajoittavatko EU:n jäsenyys ja Bryssel Suomen lehtien kirjoittelua. Lehdissä on moitittu valtiovaltaa myös Brysselin kumartelusta: tavasta, jolla on totuttu selviämään. Euroopan komissio ei katso suopeasti negatiivista julkisuutta itsestään. Ulkoiset rajoitukset ja lehtien itsesensuuri vaikuttavat myös piilotajuisella tasolla. Tällöin sitä ei ole helppo aina havaita. Viestintäkanavien monipuolisuus ja uusi teknologia takaavat kuitenkin avoimuuden arkaluontoisissakin asioissa" (s.170).

Itsesensuurin asteiden mittaaminen eri historiallisina ajankohtina on vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Edes itsesensuuri- ja suomettumis-termeistä ei ole tutkijoiden piirissä vieläkään päästy kovinkaan suureen yksimielisyyteen. Silti itsesensuurin tutkiminen on yhä äärimmäisen tärkeää.

Salmisen mukaan "neuvostoliturgiaa alettiin 1970-luvun Suomessa aika pitkälti pitää totuutena esimerkiksi älymystö- ja opiskelijapiireissä ja historian tutkimus on tuosta ajasta mediankin osalta vielä tekemättä".

Näyttää siltä, ettei lopullisia vastauksia itäisestä tai mahdollisesta läntisestä itsesensuurista ehkä sittenkään saada pelkästään tiedotustutkimuksen tai historiankirjoituksen käsittein ja metodein niin kuin aiemmin on uskottu (ks. esim. Nortamo, Simopekka .1991. Itsesensuurin aika. Helsingin Sanomat, kuukausiliite. No 17, ss.14 – 28).

Mielestäni itsesensuuri sisältää aina myös psykologisia ulottuvuuksia. Muillakin kuin vain toimittajilla on tapana suhtautua varovaisesti arkoihin aiheisiin, jopa tietoisesti kartella niitä ja jälkeenpäin kaunistella tekemisiään. Lähihistorian suomettumis- ja itsesensuuritutkimus kaipaisikin jatkossa entistä monitieteellisempää otetta.

Missä ovat ruotsalaiset?

Yllättävänä voidaan pitää Salmisen kertomaa tietoa, että ruotsalaisista lehdistä ainoastaan Dagens Industrilla oli 1998 kuukausipalkkainen kirjeenvaihtaja Suomessa. Esimerkiksi Dagens Nyheterillä, Svenska Dagbladetilla, Aftonbladetilla ja Expressinillä oli vain avustajia Helsingissä. Suomalaisia kirjeenvaihtajia oli samaan aikaan Tukholmassa peräti 24. Vaikka jälkimmäinen luku pitäisikin sisällään sekä kuukausipalkkaiset kirjeenvaihtajat että palkkioperusteiset avustajat, voidaan eroa silti pitää hämmästyttävän suurena. Etenkin kun eri tiedotusvälineitä edustavia ulkomaankirjeenvaihtajia oli Suomessa 1999 yhteensä 114.

Ulkomaisten kirjeenvaihtajien määrä on vuosikymmenen ajan pysynyt suunnilleen samana. Vuonna 1989 heitä oli ulkoministeriön tietojen mukaan 120. Neuvostoliiton romahduskaan ei ollut siten olennaisesti vaikuttanut ulkomaisten kirjeenvaihtajien määriin Suomessa.

Viimeistely puuttuu

Salmisen tutkimuksesta tai paremminkin kirjana julkaistusta tutkimusraportista olisi voinut saada luettavammankin. Sekä rakennetta että kieltä olisi voinut vielä hioa.

Tuntuu siltä kuin kirjoittajalla olisi aika ajoin ollut ongelmia laajan tutkimusaineistonsa jäsentämisen kanssa ja hän on ottanut mukaan paljon tavaraa ikään kuin varmuuden vuoksi. Monet kiintoisat ja tärkeät havainnot hukkuvat tekstin runsaisiin detalji-meriin. Yksi ratkaisukeino olisi ollut käyttää täydentäviä loppuviitteitä.

Venäjä problematiikan osuus on kirjassa selvästi hallitsevin. Salminen aloittaa sillä ja käyttää vielä kirjan loppuosassakin parikymmentä sivua aiheen käsittelyyn. Kaikki EU-maat eivät saa yhdessäkään yhtä paljon sivuja. Syykin on selvä. Suomea koskevia aineistoja ei EU-maiden lehdistä kovinkaan paljoa löytynyt eivätkä ne olleet läheskään yhtä mielenkiintoista kuin mitä Venäjän-lehdistössä oli painettu.

Kirjan poukkoilevaan rakennetta olisi voinut mielestäni selkeyttää esimerkiksi jakamalla aineiston kahteen osaan: 1) Venäjän Suomi-kuvaan ja 2) EU-maiden Suomi-kuvaan.

Myös kielen viimeistelemättömyys vie ajoittain ajatukset harhateille. Ei ole ehkä tarpeellista sälyttää lukijalle oikolukijan hommia, vaikka jotkut varmasti roolista salaa nauttivatkin. Esimerkiksi: ya-sopimus (s. 55), Alsan Mashadov (75), Neues Detscland (104), Tshetshenian sodan sodan (112) Bryselin byrokratia (122), ulkomisteriö (s.140) ja "sokerina pohjalla" lähdeteos "Pantsu, Pekka, Aamulehdessä, Karjalaisessa ja Satakunnan Kansassa 1990 – 1991 käyty keskustelu 1994 luovutetuista alueista, toimittajatutkinnon tutkielma, Tampereen yliopisto, 1993" (177).

Kirjoitusvirheiden yleistyminen tutkimusteksteissä ei ole hyvä asia, vaikka kertookin ehkä ennen kaikkea siitä, että julkaisuaikataulut ovat entistä tiukempia ja nimenomaan oikoluvusta säästetään.

Milloin tutkitaan kuvia?

Salmisen tutkimusaineistona olivat kunkin maan johtavat lehdet. Hän oli tehnyt myös jonkin verran journalistien ja lehtiasiantuntijoiden haastatteluja. Hän etsi Suomi-kuvia Venäjän ja EU-maiden lehtien lehtiteksteistä. Mukaan ei kelpuutettu valokuvia, graafeja tai piirroksia. Jos tarkkoja ollaan Salmisen kirjan nimenä olisi pitänyt olla "Suomi-kuva Venäjän ja EU:n lehtiteksteissä 1990 – 2000".

Rajauksesta huolimatta mukaan on onneksi mahtunut muutamia kuviin liittyviä mielenkiintoisia havaintoja. Ranskan johtavan laatulehden Le Monden tapana on ollut pudottaa Suomi pois Euroopan sääkartaltaan. Suomen suurlähetystö oli vuonna 1998 valittanut asiasta, ja lehdessä olikin julkaistu entistä kattavampi karttapiirros. Vuonna 2000 Suomi-neito oli taas pudonnut Le Monden sääkartalta. Suomi ei ollut mahtunut myöskään saksalaisen Berliner Morgenpostin sääennustuksiin.

Jossain vaiheessa Suomi-kuvien tutkijoiden olisi syytä ottaa tarkasteluun myös eri maiden televisiouutisten välittämiä Suomi-kuvia. Jo 1960-luvulta lähtien nimittäin valtaosa ihmisistä on ilmoittanut saavansa pääosan päivittäisestä ulkomaanuutisannoksestaan televisiosta eikä esimerkiksi lehtien ulkomaanosastoista.

Vielä yksi huomio. Salminen on ottanut tavakseen käyttää tutkimuksissaan apunaan opiskelijoiden opinnäytteitä sekä varta vasten palkattuja tutkimusassistentteja. Vaikka hän esipuheessaan jakaakin nimeltä mainiten auliisti kiitosta, olisi mielestäni kannattanut harkita ainakin Kimmo Kiimalaisen nimen painamista jo kansitekstiin. Kiimalainen kirjoitti muun muassa tutkimuksen lehtien sisällönanalyysin metodiluvun, vastasi Saksan lehtien analysoinnista ja oli ilmeisesti muutenkin suureksi avuksi. Hänen tutkimusosuuttaan olisi varmasti tarpeen tullen voinut myös hivenen laajentaa.