Suomalaista matkailua kehitetään nykyään monimuotoisesti. Sellaisillakin seuduilla, jotka eivät ennestään ole vetovoimaisia kohteita, etsitään tarkoitukseen sopivia vahvuuksia. Monessa tapauksessa niitä löytyy historiasta ja perinteestä.

Turun ja Hämeenlinnan välillä on monta rauhallista maalaispitäjää, jotka ovat syrjässä perinteisiltä turistireiteiltä. Alueella, varsinkin Lounais-Hämeeksi lasketuissa kunnissa on kuitenkin kohtalaisen vahva historiatietoisuus. Perinteenkeruuta ja julkaisutoimintaa on harjoitettu vuosikymmenet. Kun lisäksi seutukuntaa halkova Hämeen Härkätie muistetaan jo varhaislapsuuden kehtolaulusta, on ollut luontevaa ruveta keittämään matkailureittiä sekä asukkaiden että potentiaalisten matkailijoiden historia-kiinnostuksen varassa. Jotta ”oikea” Härkätie avautuu, on sille irrottava 1961 valmistuneelta mutkat oikovalta 10-tieltä. Vanha tie kiertelee joenvarsia ja kylien lomitse. Sekin asvaltoitiin 1970-luvulla ja viime vuosina tienposkiin on ilmestynyt historiallisesta maisematiestä kertovat kylttejä.

Kaksi maakuntaliittoa, Tiehallinto sekä kunnat, joita perinteinen tie halkoo, ovat perustaneet kehittämishankkeen, joka sai myös EU-tukea vuosina 2000-2001. (Ks. www.harkatie.net ; projekti on hyvä esimerkki yleensäkin historian tuotteistamisesta!). Sen yhtenä osana ja muiden osaprojektien tueksi kerättiin tienvarteen liittyvää muistitietoa, joka nyt on julkaistu kirjaksi.

Tutkija Tellervo Saukkomaa haastatteli eri pitäjistä 30 henkilöä ja kirjan esipuheen mukaan keräsi useita tuhansia liuskoja sisältävän perinnearkiston. Tien varhaisvaiheista on myös perusteellinen tutkimus, Jaakko Masosen työ vuodelta 1989 ja tienpidon historiaa on muutenkin tutkittu. Toimittaja Pirjo Poutasen urakkana on ollut muokata aineistoista kirja. Apuna hänellä on ollut myös toimittaja Katleena Kortesuo.

Perusrakenne on toimiva: aluksi on lyhyt katsaus Härkätie varhaishistoriaan ja liikenteelliseen käyttöön. Keitä ja mitä tietä myöten kulki? Tiettävästi nimi ei ole synnytnyt runsaan härjillä kulkemisen vuoksi, vaan on uskottu, että ensimmäiset kulku-urat olisivat jonkin vahvan eläimen, kuten härän tekemät. Sitten seuraa tarinointia aina yhdestä pitäjästä kerrallaan, joka pitäjä kappaleella tai kahdella esitellään luvun aluksi. Turku ja Hämeenlinnakin saavat omat osuutensa, samoin vielä Hämeenlinnan takana Hattulan Pyhän ristin kirkko, jonne aikanaan taivalsi moni Härkätien pyhiinvaeltaja. Paikoin on yhden pitäjän kohdalle kerätty samasta teemasta useammankin pitäjän muistoja. Tällaisia aiheita ovat esim. sellaisten talojen ongelmat, joiden seinät sijaitsivat aivan tiessä kiinni. Lomassa on tietosivuja mm. postin kuljetuksesta tai kievarilaitoksesta. Kuvitus on runsas, kuten asiaan tällaisessa kirjassa ehdottomasti kuuluu. Tuoreet värikuvat nykymaisemista sitovat menneitä aikakausia ja nykyisyyttä. Taitto houkuttelee lukemaan.

Pirjo Poutanen tehnyt hyvää toimittajan ammattityötä. Teksti vetää, vaikka tarinanpätkät ovat välillä kovin irrallisia ja sisältö loppujen lopuksi monissa peräti niukka. Informantit ovat muistaneet enimmäkseen juttuja erikoisista henkilöhahmoista ja sattumuksista. Monet muistetuista asioista liittyvät todella nimenomaan tiehen ja sen varsiin, mutta paremman puutteessa poiketaan vähän syrjemmällekin; pitäjille on pyritty antamaan tasapuolisesti palstatilaa. Menneisyydestä piirtyy kuva, johon kuuluu paitsi työlästä tien kunnossapitoa, kosolti tokaisuja heitelleitä renkejä ja kulkumiehiä, poliiseja pettäneitä pirturokareita ja viinankeittäjiä, aaveita ja virvatulia, syrjäkulman tölleissä asuneita erakkoja, jos persoonallisia kartanonisäntiäkin. Nälkävuodet, sodat ja muut tragediat tai sankarityöt sijoittuvat näiden ”matalan” tarinoiden lomaan ilman yritystä tehdä niistä ”korkeaa”. Valtiollista politiikkaakaan, silloin harvoin kun se pilkahtaa jonkun kuninkaankartanon tienoilla, ei korosteta yli muiden tapausten. Tämä kirja on tehty tavallisen tien varren asukkaan näkökulmasta.

Kuvituksessakin on mielellään etsitty ihmisiä arkisissa askareissaan . Esimerkki härkävaljakostakin nähdään. Hyviä esimerkkejä nykyhtekeä tallentaneen valokuvaaja Marjatta Hinkkalan työotteesta ovat villiintynyt ruusu valkomataran kera asvaltin vieressa tai metsän reunustama peltoaukea valkeine rehupaaleineen, yllä palleroisia pilviä. Tarkkaan katsoen maisemasta löytyy myös lato ja hevonen. Juuri tällä tavoin Härkätien reunamia kannattaa katsella. Ne eivät tarjoile tyypillisen suomalaiseksi miellettyjä järvimaisemia, vaan vankkaa ja hedelmällistä länsi-suomalaista viljelykulttuuria sekä tuikitavallisia kirkonkyliä, joista kuitenkin saattaa löytyä silmäähivelevän sopusuhtainen kellotapuli, viehkeä sillanpieli tai keskiaikainen kirkko. Arkinen 50-luvun huoltoasemakin mustavalkokuvassa näyttää nyt nostalgiselta.

Kolmisenkymmentä haastateltua on kohtalaisen iso urakka. Pitäjää kohden ei informantteja kuitenkaan ole monta ja jos on, kyseessä näyttävät usein olevan joko aviopari tai sisarukset. Niinpä juuri heidän kotitalonsa ja -kulmansa, isoisänsä ja naapurin originelli saavat luonnollisista syistä erikoishuomiota. Kyse on siis otos muistitiedosta, ei kattava kartoitus, joka olisikin ollut jo toisen mittaluokan työ. Oliko kuitenkin käytetty myös SKS:n kansanrunousarkistoa? Pitäjähistorioita? Lähdeluettelossa näitä ei mainita. Paikallishistoriallisia artikkelikokoelmia on indeksoitu ja kirjastonhoitajat tuntevat yleensä hyvin kunnankirjaston kotiseutukokoelman sisällön. Tällaista aiemmin kerättyä ja tuotettua aineistoa (enemmän) käyttämällä kirjan vähäaineksisimmat muistitiedon pätkät olisi voitu vaihtaa vielä kiinnostavimpiin. Sellaisia riittää, tiedän jo niistä tarinoista, joita lapsuutensa Härkätien varrella asunut isoisäni kertoili.

Välillä ärsyttää, että karkeakin ajoitus puuttuu monista tarinoista, joihin ei suinkaan aina sisälly sitä implisiittisesti paljastavaa elementtiä. Onko kyse melkein ikimuistoisesta tiedosta vai sotien välisestä ajasta – johon ilmeisesti useimpien haastateltujen lapsuus ja nuoruus sijoittuivat. Kuvia ja esim. sisäkansien kartat olisi voinut dokumentoida tarkemmin. Toiset tarinat on paikallistettu tienhaaroihin sitomalla. Olisiko kuitenkin ollut mahdollisuutta karttaan, jossa mainittuja kohteita näkyisi? -Toisaalta reitistä on tehty myös erillinen matkaopas jo 1992. Kuvalähteet on mainittu hyvän tavan mukaisesti, mutta missä säilytetään itse haastatteluaineistoa? Olisiko kirjallisuusluetteloa voinut laajentaa tai edes vihjata miten lisätietoja etsivä löytää aineistoa?

Yhtä ja toista muutakin pientä tarkennettavaa voisi osoittaa. Kritiikki on kuitenkin suhteutettava työn tarkoitukseen ja mittasuhteisiin. Kyseessä ei ole vuosien tutkimustehtävä, vaan matkailuhankkeen osaprojekti, jota rahoitettiin ennakkotilauksin. Maaseutumatkailuryrittäjien, bussiretkivetäjien, museoiden kesäoppaiden ja muiden vastavien tiedontarve on saanut hyödyllisen täyttäjän ja kotiseutuhenkiset asukkaat rattoisaa luettavaa, jonka lähteet ovat omassa piirissä. Lisäarvona on vielä se, että kotiseutukirjallisuudessa totutut maakuntarajat ylittyvät. Tie yhdistää!