Turinointia herraseuroista

Helsingin Suomalainen Klubi on ollut perustamisestaan lähtien kiehtova ja tärkeä instituutio. Jarmo Virmavirta, vanha kokoomusvaikuttaja, ansioitunut journalisti ja aktiivinen klubilainen on nyt kirjoittanut kirjan Klubista ja sen jäsenistöstä. Suomalaisen Klubin kaltainen, vanha, kunnianarvoisa instituutio on täyttänyt sata vuotta jo aika päiviä sitten, eikä tietenkään voinut olla silloin kirjoituttamatta itselleen historiaa. Virmavirran kirjan käteen ottaessa tuleekin kysyneeksi syytä kirjan kirjoittamiseen: Klubillahan on jo Eero Saarenheimon kirjoittama historia, miksi siis uusi kirja?

Virmavirta, Jarmo: Pojat Suomalaisella Klubilla. Kertomuksia Helsingin Suomalaisesta Klubista ja klubilaisista.. Otava, 2001. 240 sivua. ISBN 951-1-17542-4.

Helsingin Suomalainen Klubi on ollut perustamisestaan lähtien kiehtova ja tärkeä instituutio. Jarmo Virmavirta, vanha kokoomusvaikuttaja, ansioitunut journalisti ja aktiivinen klubilainen on nyt kirjoittanut kirjan Klubista ja sen jäsenistöstä. Suomalaisen Klubin kaltainen, vanha, kunnianarvoisa instituutio on täyttänyt sata vuotta jo aika päiviä sitten, eikä tietenkään voinut olla silloin kirjoituttamatta itselleen historiaa. Virmavirran kirjan käteen ottaessa tuleekin kysyneeksi syytä kirjan kirjoittamiseen: Klubillahan on jo Eero Saarenheimon kirjoittama historia, miksi siis uusi kirja?

Virmavirran kirja puolustaa paikkaansa juuri siksi, että se ei ole Helsingin Suomalaisen Klubin historia, vaan vapaamuotoisempaa. Näin Virmavirta pääsee antamaan eloisamman ja antoisamman kuvan klubilaisten touhuista kuin lähteisiin ja herrasmiehen arvokkuuteen sitoutunut historiateos antaisivat mahdollisuuksia. Tavallaan tämä kuvastaa Klubia itseäänkin: toisaalta kyseessä on nimen omaan arvokas, konservatiivinen herraseura, joka tarvitsee vuosia täyttäessään virallinen historiateoksen (tosin Saarenheimon historia ei ole ollenkaan kuiva), mutta toisaalta kyseessä on klubi, jossa juuri nämä arvokkaat herrat saavat käyttäytyä vähemmän arvokkaasti. Näin Virmavirran kirja täydentää mainiosti Saarenheimon kirjaa.

Virmavirta on tuonut voimakkaasti esille myös Klubin yhteydet muuhun yhteiskuntaan, seikka, jonka Saarenheimo on enimmäkseen rajannut omasta kirjastaan pois. Nämä yhteydet ovatkin keskeinen osa tällaisen johtavassa asemassa olevien herrasmiesten klubin olemusta: maittavan ruuan tai konjakin ja sikarin ääressä on hyvä keskustella asioista vapaamuotoisesti, kun taas varsinainen asioiden valmistelu ja päätöksenteko tapahtuvat muualla. Verkostoituminen ei loppujen lopuksi ole mikään uusi asia.

Suhteessa muuhun yhteiskuntaan voisin jakaa Klubin vaiheet kolmeen jaksoon: ensiksi fennomaanien ydinryhmän ja valtiopäivämiesten klubiin, jossa herrat saivat rauhassa vetää linjojaan. Tähän kuuluu keskeisesti myös fennomaanisten järjestöjen ja liikeyritysten perustaminen, tavallaan siis akateemisesti sävyttynyt fennomaanieliitti loi itselleen toimintakenttiä ja valtakeskittymiä muillekin yhteiskunnan keskeisille aloille. Klubilla oli alusta alkaen tiiviit yhteydet Uuteen Suomettareen, ja kenties tärkeimmäksi klubilaisten omaksi luomukseksi on nostettava Kansallis-Osake-Pankki. Toki klubilla ideoitiin kaikenlaista muutakin, esimerkiksi suomenkielisen teatterin ja koulujen tukeminen kuului klubilaisten velvollisuuksiin ja myös klubin varsinaiseen toimintaan.

Suomalaisen Klubin toiseksi vaiheeksi voisin nimetä suurimman osan sen (tähänastisesta) toiminta-ajasta, ajan, jolloin se oli keskeinen konservatiivisen eliitin instituutioryvästä: Suomalainen Klubi oli tiiviisti sidoksissa Uuteen Suomeen, Kansallis-Osake-Pankkiin ja Kansalliseen Kokoomukseen. Tämä näkyi muun muassa näiden organisaatioiden johtohenkilöiden käytännössä automaattisena kuulumisena klubiin, ja aika ajoin aivan fyysisenä yhteytenä: Yrjönkadulla Klubin tiloista oli suora yhteys Uuden Suomen toimitukseen, ja sittemmin Klubi päätyi majailemaan Kansakoulukujalle samaan taloon Kokoomuksen kanssa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika merkitsi ensin vaikeata sopeutumista uusiin ulko- ja sisäpoliittisiin oloihin – klubilaisille ne varmasti näyttäytyivät nimen omaan vaaran vuosina, hieman myöhemmin jatkuvaa kekkos-ongelmaa ja ennen pitkää koko yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuessa vanhan konservatiivisen eliitin muuntumista joksikin muuksi.

Kolmannen vaiheen näkisin sitten viime vuosikymmenien aikana, jostain 1980-luvulta lähtien, jolloin klubi on saanut luvan ottaa vastaan yhteiskunnallisia vaikuttajia keskustasta, sosialidemokraateista ja senkin vaemmalta puolelta asti. Samaan aikaan konservatismi on Suomessa muuttunut lähinnä liberalismiksi ja klubin perinteiset kumppanit, Kansallis-Osake-Pankki ja Uusi Suomi ovat kadonneet kokonaan. Kun vanha sinivalkoinen pääoma katosi jonnekin, konservatiivien päälehti kaatui ja puoluekin muuttui patruunapuolueesta juppiliikkeeksi, täytyi Suomalaisen Klubinkin joko kadota tai muuttua. Konservatiivileima on kuitenkin säilynyt, mihin lienee yhteydessä toinen mielenkiintoinen piirre: kun alkuaikojen fennomaaniklubin jäsenistö oli hyvinkin professori- ja virkamiesvetoista, ovat liikemiehet tänään klubin jäsenistön valtaenemmistönä.

Virmavirran kirja ei ole historiankirjoitusta, vaan hän pikemminkin käyttää historiaa nykypäivän konservatiivisuuden ja sen juurien tulkitsemiseen. Tästä on tuloksena aika liuta lausahduksia, jotka nostavat 1800-luvun tutkijan karvat pystyyn, mutta tukevat tiettyä näkemystä Suomesta ja suomalaisuudesta. Tällaisia ovat aivan alussa esiintyvä näkemys siitä, miten "suomalaisuusliikkeen kulttuuripoliittista ohjelmaa alkoivat suunnitella filosofi J. J. Tengström ja erityisesti dosentti A. I. Arwidsson" – mihin ihmeen "liikkeeseen" nuo herrat mahtoivat kuulua? Sanamuoto antaa kuvan olemassa olevasta, organisoituneesta liikkeestä, jolle tarvittiin nykypäivälle tyypillinen kirjallinen ohjelma. Tällainen kuva ei pidä missään mielessä paikkaansa. Sen sijaan Virmavirran tapaa luoda myöntyväisyydestä klubilaisten konservatiivien pitkää ja suurta linjaa Snellmanista aina Paasikiven ja oikeastaan (kiehtovan ongelmalliseen) Kekkoseen asti ei voi suoraan sanoa vääräksi, vaan melkein päin vastoin vielä 1980-luvulla hyvin yleiseksi ja etabloituneeksi historian kirjoitus- ja lukuohjeeksi. Kertomuksessa Suomalaisesta Klubista se puolustaa paikkaansa, jos jossain. Sujuvakynäisenä journalistina Virmavirta ei ole aina ollut turhan tarkka pikkudetaljien suhteen, esimerkiksi kirjaimet KPT hän selittää oikopäätä sanoiksi Koko Programmi Toimeen, vaikka muitakin tulkintoja oli, ennen kaikkea Kansan Pyhä Tahto. Myöhempien aikojen tuntija löytää varmaan samanlaista suurpiirteisyyttä muualtakin kirjasta. Kirjan pakinoiva sävy tuo mukanaan hieman sekavuutta sen rakenteeseen ja saman tien myös paljon samojen asioiden kertomista moneen kertaan.

Mieleen jäävää luettavaa ovat kuvaukset klubilaisten lukuisista pienemmistä harrastus- ja keskustelupiireistä. Tunnetuin näistä on epäilemättä korttipeli skruuvin pelaajat, seurue, jonka keskushahmona oli arkkiatri Arvo Ylppö. Erilaisten metsästys-, biljardi-, keskustelu-, illastamis- ja ties minkä muiden porukoiden kuvaus käy hyvin Virmavirran antaman otsikon alle, "Paikka jossa miehet voivat olla poikia". Hauskaa on huomata lukemattomien erilaisten seremonioiden osuus klubilaisten touhuissa: tietty seurue kokoontuu tiettyinä päivinä, noudattaa muutamia tarkkoja rituaaleja ja esittää itsensä mielellään jonain sivistyneenä, arvokkaana tai hyödyllisenä. Vakioseurue ei suinkaan ole tavallinen pöytäseurue ruokineen ja juonineen, vaan keskustelun on oltava jotenkin arvokasta, seurueella on oltava nimi ja säännölliset kokoontumisajat ja mielellään vielä hieman leikkimielisiä, mutta sitäkin ankarampia sääntöjä. Jaksavat vielä leikkiä, isot miehet, saattaisi joku ehkä tuumia. Herraseuran tavoista ja arvoista olisi voinut varmasti kirjoittaa paljon enemmänkin, ja ne ansaitsisivat ihan tieteellistäkin tutkimusta (ellei sellaista ole jo tehty, en tiedä).

Virmavirran kirja on siis hauskaa, kiehtovaa ja antoisaakin luettavaa. Se tarjoaa myös paljon kiintoisaa tietoa, tosin melkoisin varauksin: kertoessaan itse Klubista Virmavirta varmaankin tuntee asiansa, mutta kaiken muun suhteen kirjan anti on toisaalla. Kirjoittaja on itsekin klubilainen ja konservatiivi, ja näin hän avaa kiehtovan näkymän maailmaan, joka valtaosalle meistä muista on aina suljettu. Hauska ja kiehtova kirja, siis.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *