Pitkäaikainen Ny Tidin toimittaja Peter Lodenius on kirjoittanut ajankohtaisen kirjan Turkki pintaa syvemmältä. Vaikka teos ei aivan vastaakaan sen takasivulla esitettyyn kysymykseen siitä, millainen Turkin yhteiskunta todella on, se esittelee viime vuosien suurimmat yhteiskunnalliset ongelmakohdat ja Turkin politiikkaa vaivaavan vastakkainasettelun.

Uskonnollis-populistisen Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) yksipuoluehallitukset ovat luotsanneet Turkkia vuodesta 2002, mutta samalla syytökset autoritaarisuudesta ja yhteiskunnan islamilaistamisesta ovat voimistuneet. Lodenius pyrkii luomaan valoa Turkin viime vuosien kehitykseen ja etenkin yhteiskunnalliseen vastakkainasetteluun ja poliittisen taistelun taustalla kasvavaan korruptioon.

Kuva: CumhurbaÅŸkanlığı Külliyesi, Turkin presidentin palatsi Ankara. Kuva Wikipedia, Ex13.

Kirja alkaa valtavasta presidentinlinnasta, joka rakennettiin laittomasti silloisen pääministerin ja nykyisen presidentin Recep Tayyip ErdoÄŸanin tarkassa ohjauksessa. Palatsi on oppositiolle presidentin vallanhimon ja nykyhallinnon laittomuuksien symboli, mutta AKP:n kannattajille se on merkki Turkin uudesta suuruudesta ja sopiva tyyssija heidän johtajalleen. Tämän jälkeen siirrytään kevääseen 2013, kun Istanbulin Taksim-aukion kupeessa oleva Gezi-puisto haluttiin hävittää rakentamisen tieltä. Turkin hallitus usutti väkivaltaisen poliisin rauhallisen, rakentamista vastustavan mielenosoittajajoukon kimppuun, mikä johti valtavien mielenosoitusten sarjaan ympäri Turkkia. Gezi-puiston tapahtumat laukaisivat jo pitkään kyteneen tyytymättömyyden AKP:n junailemiin rakennushankkeisiin ja hallituksen ja sitä lähellä olevien tahojen korruptioon. Kun hallitus silloisen pääministeri ErdoÄŸanin johdolla leimasi mielenosoittajat terroristeiksi ja vandaaleiksi, mielenosoitukset muuttuivat hallituksen sisä- ja ulkopolitiikkaa vastustaviksi. Gezi toi kaduille pinnan alla olleet yhteiskunnan jakolinjat, ja Lodenius pyrkii kirjassaan avaamaan siihen vaikuttaneita tekijöitä.

Lodenius käy ansiokkaasti läpi Turkin englanninkielisessä lehdistössä käytyä keskustelua useamman vuoden ajalta, mitä on ilmeisesti täydennetty muista lähteistä ja haastatteluin. Kirja kattaa ja taustoittaa hyvin nykytilanteen ymmärtämisen kannalta tärkeimmät asiat, kuten hallitukseen kohdistuneet korruptioepäilyt, vähemmistöjen vaikean aseman, uskonnon ja politiikan suhteen sekä nykyisen uskonnollisen ja väistyvän kemalistisen hallinnon välisen kitkan.

Näkemykseen siitä, että AKP on korvaamassa sitä edeltäneen kemalistisen hallinnon ja eliitin omallaan, voi yhtyä monilta osin. Vanha, etuoikeutettu luokka on joutunut sivuun, kun AKP on luonut seuraajistaan uuden johtavan luokan, jonka yritykset ja jäsenet voittavat valtion tarjouskilpailut, miehittävät virkakunnan ja pääsevät osallisiksi vallan hedelmistä. Järjestelmä sinällään ei ole vielä merkittävästi muuttunut, vaan kyse on pikemmin vahdinvaihdosta. Merkittävin ero vanhaan on siinä, että kemalistit kuitenkin hyväksyivät niin keskustavasemmiston kuin -oikeistonkin sekä nationalistiset voimat. Nykyhallitukselta ymmärrystä löytyy enää omille kannattajilleen ja yksipuoluehallitus mahdollistaa taloudellisen kiristyksen ja jopa perustuslain muutokset tavalla, joka ei ollut mahdollista koalitiohallituksille. Odotettavissa onkin koko järjestelmää koskevia muutoksia, joista puhutuin koskee vallan keskittämistä presidentille.

Kuva: Mielenosoittajia Taksim-aukiolla Istanbulissa kesäkuussa 2013. Kuva Tapio Onnela.

Ajankohtaisen teoksen ongelma

Ajankohtaisista aiheista kirjoittamisen yksi haaste on siinä, että kirja voi olla vanhentunut siinä vaiheessa, kun se tulee painosta. Lodenius päättää kirjansa toiveikkaana kesäkuun 2015 parlamenttivaalien jälkitunnelmissa: hän toteaa demokratian voittaneen, kun AKP ei saavuttanut yksipuoluehallituksen muodostamiseen tarvittavaa enemmistöä ja kurdimielinen Kansojen demokratiapuolue (HDP) ylitti Turkin korkean, kymmenen prosentin äänikynnyksen. Kirjan valmistuttua Turkki kuitenkin ajautui poliittiseen kriisiin ja väkivaltaisuuksiin, kun maata hallinnut AKP ei ollut valmis koalitiohallituksen edellyttämiin kompromisseihin. Vaalien jälkeen kaikenlainen vastakkainasettelu voimistui ja neuvotteluyhteys Turkin valtion ja Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) välillä katkesi – pitkään voimassa ollut tulitauko vaihtui aseellisiin yhteenottoihin. Kesää leimasivat myös islamistien tekemät iskut Turkissa, joista pahin tapahtui 10. lokakuuta Ankarassa. Ainakin 102 sai surmansa, kun ISISin jäseniksi tiedetyt itsemurhapommittajat iskivät rauhanmarssille pääkaupungin keskustassa. Kaaoksen keskellä 1. marraskuuta pidettiin uusintavaalit, jotka palauttivat AKP:n yksipuoluevallan.

Lodenius ansaitsee kiitokset siitä, että hän on pyrkinyt kirjoittamaan turkkilaiset nimet oikein. Samoin poissa loistavat ottomaanit ja tilalla ovat osmanit, kuten pitääkin. Siksi yllätyinkin siitä, ettei kirjassa ole käytetty jo vakiintuneita suomenkielisiä nimiä esimerkiksi valtapuolueista. Kirjan suurin heikkous ja kritiikin kärki kohdistuu kustantajaan, joka ei ole toimittanut teosta juuri lainkaan. Kirjaa lukiessa huomaa, että se on kirjoitettu osissa, eikä asioita esitellä aina kun ne mainitaan ensimmäisen kerran. Kirja on myös täynnä svetisismejä ja kömpelöitä lauserakenteita (”Vain siten se pärjäisi kovassa kilpailussa, hän katsoi.”), jotka hyvän kustannustoimittajan olisi pitänyt korjata. Toimittamattomuuden uhriksi joutuu nyt sisältö, kun lukijan huomion vie huolittelematon kieli. Lukijana ihmettelen myös monia suomalaisia kustantamoja vaivaavaa ala- ja loppuviitteisiin kohdistuvaa kammoa. Nyt lukijalle jää epäselväksi, mistä kirjoittaja on tietonsa saanut. Lodenius viittaa paikoin tietyssä lehdessä julkaistuun artikkeliin, mutta tarkempi viitoitus auttaisi lukijaa etsimään lisätietoja itseään kiinnostavasta aiheesta ja toisaalta tukisi kirjassa esitettyjä väitteitä.

Istanbul-keskeisyyttä

Mieleni tekee syyttää kirjaa Istanbul-keskeisyydestä, vaikka sen alaotsikko onkin Johdatus politiikkaan, lähihistoriaan ja Istanbuliin. Turkki-kirjallisuus ja media tuntuvat liian usein keskittyvän Istanbulin, Ankaran ja Diyarbakırin valtakeskittymiin. Lodeniuksen kertoessa uudenlaisesta puoluepolitiikan ulkopuolella tapahtuneesta kansalaisten aktivoitumisesta hän olisi voinut hakea esimerkkejä Istanbulin lisäksi Mustaltamereltä tai Kaakkois-Turkista. Mustallamerellä on jo useamman vuoden ollut aktiivisia paikallisryhmiä, jotka vastustavat massiivisia rakennusprojekteja, joiden pelätään vaikuttavan kielteisesti alueen ekosysteemiin ja paikallisten elintapoihin.

Vaikka nykytilannetta on käsitelty ansiokkaasti, Turkin vanhemman historian kanssa olisi voinut olla tarkempi. Lodenius antaa ymmärtää, että suurin osa turkinkreikkalaisista pakeni Turkista vainoja, vaikka enemmistö (1,5 miljoonaa) lähti kahdenvälisen väestönvaihtosopimuksen seurauksena. Vuonna 1923 maat sopivat, että turkinkreikkalaiset (eli ortodoksikristityt) ja kreikanturkkilaiset (eli muslimit) muuttaisivat ”kotimaihinsa”. Sopimuksen ulkopuolelle jäivät Turkissa Istanbul sekä Gökçeadan (Imbros) ja Bozcaadan (Tenedos) saaret, ja Kreikassa Länsi-Traakia. Moni tosin oli jo paennut Turkin ja Kreikan välisen sodan aikana ja myöhemmät vainot sitten viimeistelivät nämä demografiset muutokset.

Viime vuosien puheenaiheista on jäänyt pois oikeastaan vain Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa asuvan islamilaisen saarnamiehen Fethullah Gülenin seuraajien muodostama liike. Toki sitä sivutaan kirjassa, mutta liikkeen varsinainen esittely puuttuu. Lodenius ei kerro Gülenin ajattelun kehityksestä tai liikkeen salamyhkäisyydestä – jotkut gülenistit ovat jopa kieltäneet liikkeen olemassaolon ja sanoneet kyseen olevan useista eri Gülenin ajatuksien inspiroimista yhteisöistä ilman keskusjohtoista ohjausta tai hierarkiaa. Lisäksi Turkkia vähemmän seuraavat olisivat hyötyneet siteerattujen henkilöiden paremmasta esittelystä. Lodenius olisi esimerkiksi voinut kertoa tarkemmin kirjassa siteerattujen turkinarmenialaisten Markar Eseyanin ja Etyen Mahçupyanin kytköksistä hallitsevaan AKP:hen (Eseyan on AKP:n kansanedustaja ja kirjoittaa puolueen pää-äänenkannattajaan Yeni Åžafakiin ja Mahçupyan on pääministeri Ahmet DavutoÄŸlun neuvonantaja).

Kaiken kaikkiaan Lodenius on suoriutunut erittäin hyvin mahduttaessaan lähes kaikki suurimmat poliittiset puheenaiheet kirjaansa. Lodenius päättää kirjan toiveikkaana, mutta viime kuukausien kehitys tekee lähitulevaisuudesta epävakaan. Turkissa vietetään vuonna 2023 tasavallan 100-vuotisjuhlia ja se on nyt eräänlaisessa tienristeyksessä: löytääkö se yhteisen sävelen ja lunastaa siihen asetetut odotukset vai ajaako vallanhimo ja yhden puolueen monopoli ”totuudesta” sen syvemmälle kaaokseen. Turkki pintaa syvemmältä tarjoaa eväitä Turkin nykytilanteen ymmärtämiseksi ja se on suositeltavaa luettavaa kaikille Turkista kiinnostuneille.